LEVYT Markku Fagerlund Uusi bändi Throbs sekä konkarit Roger McGuinn ja Lonnie Mack näyttävät muille mallia - Radio ja TV | HS.fi

LEVYT Markku Fagerlund Uusi bändi Throbs sekä konkarit Roger McGuinn ja Lonnie Mack näyttävät muille mallia

9.2.1991 2:00

THE THROBS: The Language Of Thieves And Vagabonds

"New York Dollsin veroinen sensaatio." "Sekoitelma Sex Pistolsia, Stonesia & Alice Cooperia." "Paras, kuumin, jännittävin ilmestys pitkiin aikoihin." Ulkomainen lehdistö on innokkaasti lyönyt Throbseihin rockin uuden pelastajan leimaa. Tässä tapauksessa laatusanoille löytyy myös katetta. Newyorkilaisen bändin ensimmäinen lp Language Of Thieves And Vagabonds on 100 %:sta rock'n'rollia täydellä sydämellä ja energialla tehtynä. Levyllä on psykedelistä kansikuvaa myöten haikuja 70-luvun rockista, sieltä kovimmasta päästä. Tämä yhdistettynä 90-luvun tuoreuteen toimii kuin ihmisen mieli. Vahvat melodiat, laulusolisti Sweetheartin rujo ääni ja bändin luonnollinen sointi pääsevät oikeuksiinsa ilman studiokikkailua toteutetulla levyllä. New Yorkin sankarit ovat kehunsa ansainneet. ROGER McGUINN: Back From Rio Yli kymmenen vuoden levytystauon jälkeen McGuinn hemmottelee kuulijoita hyvällä musiikilla. 12-kielinen Rickenbacker soi kuin Byrds-yhtyeen parhaina päivinä McGuinnin tehdessä mm. Elvis Costellon ja Tom Pettyn avustuksella melodista, ajatonta kantrirockia. Hyvä vertailukohde on hengenheimolainen Tom Petty, jonka omilla levyillä on samanlaista vaivattomuutta kuin McGuinnilla. Ei ihme, että levyn paras kappale onkin kaverusten yhdessä säveltämä ja esittämä King Of The Hill. Siinä kaksi vanhaa konkaria - vaan ei vanhaa pierua - näyttää nuoremmille rockmusiikin mallia. LONNIE MACK: Live! - Attack Of The Killer V Rhythm & blues -kitaran suuri tuntematon on ikävuosista (kohta 50) huolimatta täysissä voimissa myös keikoilla. Äänessä on rosoa, kitarassa potkua ja aito rytmimusiikki kulkee kuin vain mieheltä, joka on vuosikymmenet sahannut samoja kuvioita ja savuisia klubeja. Liki 10-minuuttinen irroittelu Stop antaa vastinetta lp:n nimelle, Lonnie Mackin V-mallinen tappajakitara käy päälle kaikissa bluesin sävyissä. Loppuvuodesta -89 äänitetyn lp:n vain olisi voinut pistää ulos nopeampaan tahtiin. HERBERT GRÖNEMEYER: Luxus Viisi miljoonaa myytyä levyä Saksassa on hyvä saavutus kenelle tahansa. Näin surkealle saksalaiselle poprockille moinen tuntuu suorastaan ihmeeltä, jopa Nenojen luvatussa maassa. BILLY NICHOLLS: Under One Banner Billy Nicholls on kunnostautunut tekemällä keskinkertaista musiikkia tunnetummille rocktähdille. Oma ura on jäänyt vähemmälle huomiolle, eikä merkkejä paremmasta ole näkyvissä. Under One Banner on tasapaksua poprockia, parhaimmillaan pikkunäppärää, pahimmillaan tylsää. Kun Nicholls ei laulajana ole sen häävimpi, hautautuu levy kasvottomaan massaan. ANDY MACKAY: Resolving Contradictions Roxy Musicin fonistina paremmin tunnetun Mackayn levy ilmestyi alunperin jo vuonna -78. Kiinan matkan inspiroima instrumentaalikiekko jätti aikanaan itsestään irrallisen kuvan eikä kolahda nyt sen lujempaa. New age musicina muodikkaasti markkinoitava levy on omimmillaan esim. elokuvan taustalla, itsenäisenä sävelteoksena se on kaikessa kunnianhimoisuudessaan kovin kevyttä tasoa. ARWÄKE: Arwäke Huumoria? Itseironiaa? Tahatonta komiikkaa? Oli mitä tahansa, Arwäkkeen ensilevy on kuin köyhän miehen teatteriesityksestä lainattua, kummallinen sekoitus Lapinlahden Lintuja ja Miljoonasadetta. Sillä erotuksella, että ns. "huumori" on väkinäistä, biisit ontuvia ja laulutaidot kyseenalaiset. Lama näyttää olevan tosiasia myös kotimaisen popin puolella. GLORIA ESTEFAN: Into The Light Gloria Estefanin levyt ovat kuin amerikkalainen unelma: kaunis päältä mutta kapoinen sisältä. Miami Sound Machinen entinen laulusolisti omaa upean äänen, jonka ansiosta heikommatkin viihdesävelmät kuulostavat todellisuutta paremmilta. Näin nytkin. Into The Light soljuu sujuvasti korvasta sisään - kunhan ei pysähdy tarkemmin kuuntelemaan musiikin sisältöä. FRONT 242: Tyranno For You Belgialainen syntikkamusiikki ei ole meillä tunnettua. Ja tuskinpa on tämänkään levyn jälkeen. Tanssirytmejä, kokeilevia aineksia, jopa raskaita sävyjä sisältävä levy jää hajanaiseksi ja pinnalliseksi. Osasyynä tähän on Front 242:n vaatimaton laulupuoli, joka jää selvästi syntikoitten jalkoihin.

Luitko jo nämä?