Pupuja, leikkieläimiä ja pinnalla liitäviä ihmisiä Uusien käännössarjakuvien parhaimmisto on amerikkalaista ihmissuhdevenkoilua - Radio ja TV | HS.fi

Pupuja, leikkieläimiä ja pinnalla liitäviä ihmisiä Uusien käännössarjakuvien parhaimmisto on amerikkalaista ihmissuhdevenkoilua

11.6.1992 3:00

Matt Groening: Rakkaus on yhtä helvettiä. Suom. Sari Luhtanen. Tammi 1992. 66 mk.

Bill Watterson: Lassi ja Leevi 10: Täysosuma. Suom. Juhani Valli. Semic 1992. 36 mk. Robert Crumb: Päivi Perhonen. Suom. Jukka Heiskanen. Like 1992. 67 mk. Frank Miller - Geof Darrow - Claude Legris: Hard Boiled II-III. Suom. Tellervo Siltala. Like 1992. á 57 mk. Mitä rakkaus on? "Yhtä helvettiä." Mutta täytyyhän rakkauden olla muuta kuin yhtä helvettiä? "Niin, minä valehtelin. Rakkaus on valheilla ryyditetty." Sympaattiset pupujussit sanailevat ja jakelevat lemmenkikkoja tv-perhe Simpsonien luojan Matt Groeningin sarjakuvakirjassa Rakkaus on yhtä helvettiä . Puput ovat vanhempia mutta samaa ulkonäköä ja maata tv:n tötterötukkien kanssa. Molempien uutuusarvo piilee kalutun aiheen tuoreessa pöyhimisessä. Kotisohvalla voi höröttää ja etsiä kirjasta itsensä, naapurinsa ja kaikki ystävänsä. Groeningille rakkausmaailma on loputonta roolileikkiä. Pupu neuvoo miestä: "Ole niin kuin kuuntelisit. Saat naisen varmasti varuiltaan, kun hän luulee sinun kuuntelevan loputonta hölpötystään." Ja perinteisemmin naista: "Tälläydy oikein kunnolla ja lähentele minkä sielu sietää." Groening on kainompi ja varovaisempi kertoessaan rakkauden jälkeen elämän yleisestä helvetillisyydestä. Huolettomista pupuista tulee hieman neuvottomia ja surumielisiä, sillä Groeningin Amerikka on täynnä fraaseja. Koulu ei opeta elämään, uskonto ei anna riittäviä ratkaisuja ja yhteiskunta tarjoaa ristiriitoja. Myöhemmin, huikean menestyksen osuttua Groeningin kohdalle hänen töidensä ristiriita vähän kaikkien viihdyttämisen ja omakohtaisemman panoksen välillä on korostunut. Crumb on konservatiivi? Veteraanipiirtäjä, 1960-luvun undergroundin isähahmo Robert Crumb on noussut arvoasteikossa uudelleen, ja ansaitusti. Päivi Perhosen ihmissuhderyteikkö on piikikkäämpi kuin Matt Groeningin. Neljän vuosikymmenen aatemaailmoiden läpi leijaillut Crumb piirtää naissankarinsa Päivi Perhosen kopeaksi mutta yritteliääksi postmoderniksi pintaliitäjäksi. Jättämällä sanan postmoderni pois voi Päivin sijoittaa mihin aikaan hyvänsä. Crumbin luoma ihmiskuva on varsin kiehtova. Hän olisi tietysti voinut tehdä päähenkilökseen miehen, mutta miksi naisten sovinistihaukut saaneen pitäisi. Miehet Päivin ympärillä ovat joko hohtohampaisia sikatärkeilijöitä tai eriasteisia nynnyjä. Vetelehtijä on esimerkiksi Koirra, Päivin paras "ystävä" - helposti hylättävissä, mutta monasti tarpeellinen. Crumbin trauma naisen varjoon jäävästä miehestä on ikuinen. Tällä kertaa se tulee esiin kun on ensin esitelty Päivin suvereenisuutta miesten hyväksikäyttäjänä. Sitten käy ilmi, että Päivillä ei ole aavistustakaan kaikista viisauksista mitä miehet hänen selkänsä takana keksivät. Muilta osin Crumbin tasapuolisuus outoa on. Hänestäkö on tullut kypsä? Ainakin hän on vapautunut pahimmasta surkuttelusta ja kyynisyydestä. Seestymistä kuvaa sekin, että Päivi Perhos -kuvitelmien seasssa on ainoastaan yksi Crumbin ja hänen vaimonsa Aline Kominskyn vuorovedolla synnyttämä "Likapyykkisarjakuva". Joitakin vuosia sitten nämä hauskat, Crumbien perhe-elämän alitajuisia myrskyjä realistisesti kuvaavat tarinat olivat tavaramerkki. Tämän yhden jakson valmistumiseen Crumb sanoo menneen pari vuotta. Ja tulos on vain silkkaa viisikymppisten itseironista nuoruuden haikailua. Päivi Perhonen on vuoden yllätyksellisin sarjakuva-albumi, ja Crumb ponnistaa jälleen ruohonjuuritasolta ylös, niin kuin 60-luvun lopulla. Poika ja hänen tiikerinsä Watterson on lähes täydellisesti eristäytynyt julkisuudesta, hän piirtää sarjaansa ja asuu vaimonsa kanssa piilossa jossain Uudessa Meksikossa. Lassi ja Leevi on perhesarja, jossa on lapsen näkökulma. Sen tilanteet koskettavat sekä lukemaan oppineita että heidän keski-ikäisiä vanhempiaan. Täysosuma -kokoelma sisältää lähinnä jatkuvajuonisia sarjoja, muun muassa lapsenvahdin huijausta ja hyökkäyksen kodin perusturvallisuutta kohtaan. Esimerkiksi ensimmäisessä lapsenvahtijaksossa Lassi sieppaa hoitaja-Riitalta tenttimuistiinpanot ja yrittää kiristää itselleen valvomisaikaa. Toisessa hän päättää houkutella Riitan ulos, lukitsee tämän pihalle ja vaatii vuokralle K-18-kauhuvideota. Watterson löytää loputtomasti variaatioita luomastaan maailmankaikkeudesta. Lassi leikkii avaruusmiestä ja käy filosofista keskustelua tiikerinsä kanssa. Lassin mielikuvitus on hyvin impulsiivinen ja tulenarka, mutta koulussa hän on nolla, koska koulu ei ole lainkaan hänen tasallaan. Watterson ei jakele suoria kasvatusohjeita. Vanhemmat näyttävät piittamattomilta ja Lassi on kaiken huomion kerjäävä riiviö. Kolmen hengen yksikkö venyy ja paukkuu, mutta palasina sitä ei voisi kuvitella. Verta, suolia ja onnellinen perhe Sittemmin Miller on lähtenyt DC:n tallista omaehtoisten taiteilijoiden joukkoon. Hänen, piirtäjä Geof Darrowin ja värittäjä Claude Legrisin Hard Boiled on saanut liikanimen "maailman väkivaltaisin sarjakuva". Kolmen albumin verran kestävä verenvuodatus - "Hollywoodin tappajarobottien jäljiltä 500 kuolonuhria" - päättyy onnelliseen loppuun. Tämän vuoksi Hard Boilediin on pakko suhtautua juonisarjakuvana, jollaisena se on yhdentekevän yksitasoinen. Vakava suhtautuminen robotteihin on jo sinänsä hilpeä ilmiö. Väkivallan pelkkä näyttäminen ei vaadi suurta taitoa. Mutta kun unelmiin pettynyt naisrobotti tekee itsemurhan, Millerin maine kekseliäänä käsikirjoittajana on kovalla koetuksella. Millerin ansiosta Hard Boilediin ei kerta kaikkiaan voi suhtautua vakavasti. Tarinasta erotettuna Darrowin kuvat ja Legrisin väritys ovat kiehtovia. Mykät ja pysähtyneet väkivallan tulokset ovat välähdyksenomaisia hetkiä. Silmä pysähtyy muttei ajatus. Petri Kemppinen

Luitko jo nämä?