Murhaaja kaksinaamaisuuden aikakaudelta Alan Mooren sarjakuva Viiltäjä-Jackin veritöistä kritisoi viktoriaanisen Englannin moraalia - Radio ja TV | HS.fi

Murhaaja kaksinaamaisuuden aikakaudelta Alan Mooren sarjakuva Viiltäjä-Jackin veritöistä kritisoi viktoriaanisen Englannin moraalia

16.1.1995 2:00

Alan Moore - Eddie Campbell: Helvetistä. Suom. Mika Tiirinen, tekstaus Ilkka Kangasperko. 138 s. 87 mk. Like 1994. Englantilainen käsikirjoittaja Alan Moore ja australialainen piirtäjä Eddie Campbell läpileikkaavat englantilaista yhteiskuntaa sarjakuvassaan Helvetistä (From Hell). Veitsenään heillä on Viiltäjä-Jackin tarina. Prostituoituja 1880-luvun Lontoossa tappanut Viiltäjä on yksi historian kuuluisimmista murhamiehistä. Alan Moore on harvinaislaatuinen käsikirjoittaja, hänestä on tullut supertähti angloamerikkalaisessa sarjakuvateollisuudessa. Yleensä supersankarisarjojen lukijat tunnistavat korkeintaan piirtäjien nimet. Moore vakiinnutti maineensa 80-luvulla sarjalla Watchmen , jota pidetään parhaana supersankareiden tuolloin muodikkaista "älyllisistä" uudelleentulkinnoista. Sen piti olla lajityypin tilinpäätös, mutta sen sijaan se antoi uutta potkua viitoissaan ja pitkissä kalsareissaan hiipuville sankareille. Mooren vanavedessä amerikkalaiseen sarjakuvateollisuuteen tulvi uusia brittitekijöitä. Moorelle tähteys tarjosi tilaisuuden siirtyä häntä itseään kiinnostaviin realistisiin aiheisiin. Helvetistä on Mooren projekteista laajin ja kiintoisin. Albumi kokoaa yksiin kansiin sarjan kaksi ensimmäistä osaa, joissa ei vielä päästä edes murhiin asti. Moore on lukenut pienen kirjaston verran erilaista aineistoa Viiltäjä-Jackista ja 1800-luvun lopun Lontoosta. Varsinaisen Viiltäjä-kirjallisuuden ohella Moore on penkonut ajan- ja tapainkuvauksia, historiaa, karttoja ja jopa poliisien murhiin liittyviä tutkimusasiakirjoja. Perusteellisuudestaan huolimatta Moore ei yritäkään väittää versiotaan Viiltäjän tarinasta lopulliseksi tai edes oikeaksi. Alunperin hän kiinnostui murhista ilmiönä ja niiden suhteesta ympäröivään yhteiskuntaan. Viiltäjä-Jackin henkilöllisyyttä ei vieläkään tiedetä varmasti, vaikka teorioita on pilvin pimein. Moorelle ei ole olennaista tarjota yhtä lisää, vaikka Helvetistä -sarjaa voi sellaisenakin lukea. Sen sijaan Moore pyrkii tutkimaan niin sanottujen Whitechapelin murhien kautta yhteiskuntaa, jossa ne tehtiin. Hänen mielestään murhat ja niitä ympäröivät tapahtumat heijastavat viktoriaanisen ajan henkeä. 1880-luvun Englannin henkistä ilmapiiriä leimasi räikeä kaksinaismoralismi. Pinnalta katsoen siveyttä palvottiin ylimpänä ihanteena mutta samaan aikaan esimerkiksi prostituutio oli yleisempää kuin koskaan. Alan Moore rakentaa Viiltäjä-Jackin mahdollista muotokuvaa. Helvetistä on niin todenmakuinen fiktio, että se vaikuttaa dokumentilta. Moore perustelee tarinansa lukuisilla lähdeviitteillä. Ne on koottu albumin loppuun 17-sivuiseksi liitteeksi, jossa selitetään erikseen likimain jokainen sivu. Usein jopa yksityiset repliikit saavat omat selvityksensä. Viitteiden ja varsinaisen sarjakuvan plärääminen edestakaisin tekee lukukokemuksesta työlään mutta palkitsevan. Moore on verrannut käsikirjoitusprosessiaan Douglas Adamsin romaaniin Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto. Siinä Linnunradan käsikirjoista tuttu irvileuka rustaa dekkariperinnettä uusiksi. Gently ei usko pelkästään syyllisten etsimiseen, vaan tutkii rikoksia osana yhteiskuntaa. Samalla menetelmällä Helvetistä tarjoaa huiman näköalan Lontooseen. Kaupungin fyysinen olemus 1880-luvulla tulee kartoitetuksi, mutta näkökulma aukenee myös historiaan ja sosiologiaan. Henkilöhahmojen kirjo ulottuu katujen kerjäläisistä kuningatar Viktoriaan. Eri murteiden ja puhetyylien ryteikkö on ollut kääntäjälle kova pala. Suomentaja Mika Tiirinen onnistuu kohtalaisesti haasteellisessa urakassa. Sen sijaan Ilkka Kangasperko on hylännyt alkuperäisen tekstaustyylin. Sitäkin ikävämpi kauneusvirhe on tekstauksen sotkuisuus. Vielä kiinnostavammaksi sarjakuvan tekee Mooren näkemys 1880-luvusta meidän vuosisatamme siemenenä ja kuvajaisena pähkinänkuoressa. Moore väittää useimpien 1900-luvun tärkeimpien tapahtumien juurien juontuvan kuvaamastaan ajasta. Helvetistä -sarjakuvan julkaiseminen alkoi jatkosarjana 80-luvun lopussa Taboo -kauhuantologiassa. Silloin elettiin vielä Margaret Thatcherin aikaa, jota Moore on käsitellyt usein tieteissarjakuvissa vertauskuvallisesti. Hänelle viktoriaaninen kaksinaismoralismi vertautuu helposti 1980-luvun brittiläiseen politiikkaan, joka ei ole koskaan miellyttänyt käsikirjoittajaa. Alan Moore on tehnyt suururakan penkoessaan taustatietoja, mutta ei piirtäjä Eddie Campbellkään ole säästellyt vaivojaan. Hän lainaa luonnosmaisen tyylinsä 1800-luvun kuvittajilta. Ensinäkemältä tussiterällä raapustetut kuvat saattavat näyttää runsaiden viivojen sotkuiselta ryteiköltä, mutta sarjakuvaa lukiessa niihin aukeaa syvyyttä ja ne heräävät henkiin. Piirrostyö myös paranee albumin edistyessä. Parhaimmillaan Campbell on huimissa kaupunkikuvissa. Apunaan piirtäjällä on ollut Mooren ottamia valokuvia vanhoista rakennuksista. Niiden lisäksi Campbell on kaivellut kirjoja ja muuta materiaalia yhtä ahkerasti kuin käsikirjoittaja. Helvetistä on tekijöilleen raskas projekti, joka on edennyt vasta viidenteen osaan eli suunnilleen puoliväliin. Tarinakudelmaa voi lukea melodraamana - kuten sen alaotsikko kuuluu - tai rikkaana ajankuvana. Lontoo näyttäytyy Helvetistä -albumin jälkeen uudesta näkökulmasta. Myös käsitys historiasta saattaa sen myötä avartua. Nykyään varsinkin elokuvissa suosittujen sarjamurhaajien ystävät sen sijaan pettyvät helposti ainakin tähän ensimmäiseen osaan. Tarinan edetessä varsinaisiin murhiin asti Moore ja Campbell eivät kaihda myöskään verisiä yksityiskohtia. HARRI RÖMPÖTTI

Luitko jo nämä?