Ehdokkaita suureksi popyhtyeeksi - Radio ja TV | HS.fi

Ehdokkaita suureksi popyhtyeeksi

12.4.1995 3:00

Ilkka Mattila The Boo Radleys: Wake Up (Creation) Radiohead: The Bends (Parlophone)

Suomalaisessa rockissa on helppo osoittaa useita kohtalaisen menestyviä, suomeksi laulavia artisteja, joilla on takanaan vuosia jääräpäistä ja englanninkielistä yrittämistä kunnianhimoisissa marginaaliyhtyeissä. Britanniassakaan ei välttämättä pääse suureen suosioon indierokkia suristamalla, vaikka trendilehtiä lukemalla voisi näin luullakin. Näyttävästi brittilistoille noussut - ja Suomenkin radioaalloille tiiviisti tarttunut - The Boo Radleys yritti aikansa yhdistellä hauraita melodioita melukitaroihin ja pääsi harvojen ja valittujen suosikiksi. Nyt yhtye on julistanut halunneensa aina supertähdiksi, ja pyrkimys heijastuu myös uudella albumilla. Nokkelat melodiat on nostettu esiin, ja säröisten kitaravallien tilalla on beatlesmaista harmoniaa tai Motown-soulia, kuten Wake Up Boo -hittisinglellä. Wake Up! on silti yhä lievästi skitsofreeninen levy. Kitaristi Martin Carrin sävellysten popmuoto rikotaan yhä tämän tästä joko säröllä, takaperoisilla lauluilla tai melukitaralla. Myös tumman alakuloiset tekstit toimivat kevyiden melodioiden kontrastina. Välillä jyrkät leikkaukset piristävät, välillä yhtye antaa itsestään väkinäisen kuvan. Aivan kuin häpeilemätön popmaisuus olisi sittenkin vanhoille indiesankareille liian raju muutos. Radioheadille tähteyttä tuputetaan nyt pyytämättäkin. Alkujaan vähälle huomiolle jääneestä yhtyeestä povataan uutta U2:ta. Vertaus ei ole järjetön ainakaan musiikillisessa mielessä. Radiohead löi itsensä läpi ensin Yhdysvalloissa. Brittiyhtyeeksi se on epäbrittiläinen grunge-sävyineen, ja uudella albumillaan se on päätynyt välillä U2:n kahdelta viimeiselta albumilta tuttuhin tuotantoratkaisuihin. Radiohead erottuu aikalaisistaan ennen kaikkea Thom Yorken persoonallisella, hauraasti soivalla laululla ja sävellyksillään, joissa yhdistyvät perinteinen soinnutus ja modernimpi riffittely. Radioheadin useasti käyttämä duuri-molli vaihtelu on tehokas ja nykypopissa yllättävän harvinainen keino. Ihastusta herättää myös tekstien laaja tunnevalikoima. Raskaasti murisevien kitaroiden katveessa kun ei nykyisin tavata puhua mielisairautta ja narkomaniaa kevyemmistä aiheista.

Luitko jo nämä?