Noin kymmenen tuhatta vuotta sitten tehtiin suuri päätös. Ihmiskunta oli elänyt parisen miljoonaa vuotta metsästäjä-keräilijän elämää.
Yhtenä kauniina päivänä joku kuitenkin päätti, että nyt jäädään tähän, ryhdytään viljelemään maata eikä lähdetä enää mihinkään.
Kaikkihan me tiedämme, mitä siitä seurasi. Tähän tapaan maanviljelyn vallankumouksesta kerrottiin jo alaluokilla:
Maanviljelys oli tuottavampaa kuin metsästäminen, ja siksi ihmiskunnan koko kääntyi nopeaan kasvuun. Ammatit eriytyivät, kun ihminen saattoi asettua paikoilleen. Elämä oli helpompaa, turvallisempaa ja parempaa.
Ilman maanviljelyn aloittamista emme olisi nyt tässä, lämpöisessä sohvannurkassa, vaan kiertelisimme sateisessa loppukesän metsässä etsimässä hirveä ja pelkäämässä tulevaa talvea.
Ei olisi tiedettä, kulttuuria, yhteiskuntaa, Shakespeareahttps://www.hs.fi/haku/?query=shakespearea, teoreettista filosofiaa, Einsteiniahttps://www.hs.fi/haku/?query=einsteinia, sosialidemokraattista puoluetta, kuukävelyä, Juice Leskistähttps://www.hs.fi/haku/?query=juice+leskista, kolmiloikkaa, edm-musiikkia, edamjuustoa eikä Lucky Luke -sarjakuvia.
Olipa onnekas päätös!
Ei ollenkaan, sanoo historioitsija Yuval Noah Hararihttps://www.hs.fi/haku/?query=yuval+noah+harari. Hänen mukaansa maanviljelyyn siirtyminen oli kauhea virhe. Jos ihminen olisi ymmärtänyt, mihin maanviljelyn aloittaminen johtaa, hän ei ehkä olisi ryhtynyt koko hommaan.
Maanviljely tarkoitti huonompaa ja yksipuolisempaa ravintoa, pakotti tekemään enemmän työtä ja altisti kulkutaudeille. Se ei muuttanut elämää turvallisemmaksi, vaan usein päinvastoin.
Lähes kaikki, mitä meille maanviljelyn siunauksellisuudesta on kerrottu, on Hararin mukaan väärin.
Mitä ihmettä?
Yuval Noah Harari (s. 1976) on israelilainen historioitsija. Hän on keskiajan tutkija, mutta menestyskirjassaan Sapiens – Ihmisen lyhyt historia hän kertoo lajimme tarinan noin 70 000 vuoden ajalta.
Alun perin vuonna 2011 julkaistu kirja on käännetty jo 30 kielelle, ja JaanaIso-Markun suomennos ilmestyi keväällä.
Kirjan kiehtovin jakso on se, jossa Harari kutsuu maanviljelystä ihmiskunnan suurimmaksi petokseksi.
Onko Harari tosissaan vai härnääkö vain? Sitä on kysyttävä häneltä suoraan.
”Teoria on kirjoitettu aivan vakavissaan”, Harari vastaa sähköpostissaan ja lisää, ettei kyse ole hänen päähänpistostaan. Aiemmin ajatusta ovat kehitelleet evoluutiobiologi Jared Diamondhttps://www.hs.fi/haku/?query=jared+diamond ja antropologi Marshall Sahlinshttps://www.hs.fi/haku/?query=marshall+sahlins.
Mutta mitä järkeä siinä on? En todellakaan aio lähteä metsästämään jäniksiä.
Tässä ei olekaan kyse meistä.
”Teoria kuulostaa kaukaa haetulta nykysuomalaisen mielestä, jonka elämä on varmasti mukavampaa kuin muinaisilla metsästäjä-keräilijöillä. On kuitenkin väärin arvioida historiaa ja erityisesti maanviljelyn vallankumousta nykypäivän länsimaalaisten näkökulmasta”, Harari sanoo.
Harari ei tarkoita sitäkään, että metsästäjä-keräilijän elämä olisi ollut paratiisia. Kaikkea muuta: elämä oli ankara ja yleensä lyhyt.
Maanviljely ei kuitenkaan muuttanut elämää helpommaksi, Harari väittää. Tuhansien vuosien ajan elämä oli monin tavoin paljon ankeampaa kuin metsästäjä-keräilijöillä.
Harari kehottaa miettimään asiaa muinaisen egyptiläisen tai 1800-luvun kiinalaisen maanviljelijän näkökulmasta.
”1800-luvun Kiinassa, muinaisesta Egyptistä puhumattakaan, maanviljelijät tekivät enemmän ja rankempaa työtä kuin metsästäjä-keräilijät. He saivat huonompaa ruokaa, olivat paljon alttiimpia nälänhädälle ja tappaville tartuntataudeille, ja he kärsivät paljon enemmän poliittisesta epätasa-arvosta ja riistosta”, Harari sanoo.
Toki meillä nyt vuonna 2016 on lokoisat oltavat. Mutta se on vasta viimeisten parin sadan vuoden aikaansaannosta, Harari sanoo. Tuhansien vuosien ajan miljoonat ihmiset kärsivät raa’asta työnteosta, nälänhädistä ja kulkutaudeista.
Heitä ei olisi yhtään lohduttanut, että viidensadan vuoden kuluttua Pohjoismaissa voidaan hyvin.
Miten maanviljelykseen siirtyminen sitten vaikutti ihmiseen? Onko Harari oikeassa? Kysytään muiltakin.
Bioantropologi Markku Niskanenhttps://www.hs.fi/haku/?query=markku+niskanen on tutkinut muinaisten metsästäjä-keräilijöiden ja varhaisten maanviljelijöiden luita ja luurankoja.
”Merkitys terveyteen oli valtava”, Niskanen sanoo.
Maanviljelykseen siirtyminen siis heikensi ihmisten terveyttä, Niskanen tarkentaa.
Myös hänen mukaansa ihmiset alkoivat voida huonommin muun muassa siksi, että ravinto oli liian yksipuolista.
Niskanen on mukana kansainvälisessä suurtutkimuksessa, jonka tulokset ovat jo selvät: Kun maanviljely alkoi, ihmisten keskimitta lyheni ja luumassa heikkeni.
Maanviljelyyn siirtyminen alkoi jo muovata ihmisiä pullamössöksi.
Paikalleen asettuminen toi ihmiskunnan elämään aivan uudenlaisen vitsauksen, työn. Hararin mukaan metsästäjä-keräilijän ”työpäivä” oli usein yllättävän lyhyt, ehkä vain kuutisen tuntia.
Maanviljelyyn siirtyminen kaksinkertaisti työmäärän. Ja työ oli ihmiselle huonosti sopivaa.
Metsästäjä-keräilijöiden elämäntapa oli liikkuva, joten jo pienet lapset kävelivät hurjia matkoja ja jopa kantoivat ällistyttäviä kuormia. Ja se on ihmisen luumassan kehittymisen kannalta välttämätöntä, Niskanen sanoo.
Metsästäjä-keräilijän elämä oli vaarallista, totta kai, ja ravinto saattoi olla ajoittain hyvin niukkaa. Toisaalta miljoonien vuosien evoluutio oli muovannut ihmisen lajiksi, jolle liikkuva elämäntapa sopi mainiosti.
”Kehomme ja mielemme ovat sopeutuneet kauriiden perässä juoksemiseen, omenapuihin kiipeilemiseen ja metsissä sienien perässä samoilemiseen”, Harari sanoo.
”Maanviljelijän elämä taas vaati pitkiä työpäiviä paahtavassa auringossa kyntäen, kylväen, joesta vesiämpäreitä kantaen ja maissintähkiä noukkien. Se oli haitallista selälle, polville ja nivelille ja tylsistytti mielen.”
Työ on aivan viime aikoina hieman helpottunut. Mutta tämäkin koskee vain ohutta etuoikeutettua osuutta ihmiskunnan jäsenistä.
”Tänäkin päivänä satojen miljoonien ihmisten elämä kehitysmaissa on kovempaa ja julmempaa kuin kivikautisten metsästäjä-keräilijöiden”, Harari sanoo.
Ajatellaan vaikkapa bangladeshilaisia hikipajatyöläisiä. He voivat asua taloissa ja katsella generaattorivoimalla televisiota. Silti he raatavat valtaosan elämästään 12-tuntisissa vuoroissa seitsemänä päivänä viikossa. Työ on erittäin kuluttavaa, ja silti se riittää juuri ja juuri elättämään työläisten perheet.
”En usko, että työläisten kivikautiset esi-isät olisivat kovin kateellisia, jos näkisivät heidän elinolonsa. Mieluummin he varmaankin menisivät metsään etsimään sieniä ja metsästämään kauriita”, Harari sanoo.
Mutta Bangladeshin 11 miljoonan asukkaan Dhakasta ei enää kaurismetsälle lähdetä. Valinta on jo tehty. Hararin sanoin: ansa on napsahtanut kiinni.
Maanviljelyn pirullisimpia ansoja oli se, että se asetti ihmisen koko elannon yhden korren varaan.
Aivan näinä päivinä täsmälleen 150 vuotta sitten, elokuussa 1866, tilanne alkoi selvitä kaikessa karmeudessaan.
Alla oli jo yksi huono satovuosi. Kevät 1866 oli huolestuttavan pitkä: Järvistä jäät lähtivät vasta kesäkuussa. Alkukesä oli sateinen, ja peruna mädäntyi peltoon.
Varautuminen oli aloitettu jo keväällä. Viinanpoltto kiellettiin, kansalaisille opetettiin sienien valmistusta ravinnoksi, ja senaattori J. V. Snellmanhttps://www.hs.fi/haku/?query=j.+v.+snellman alkoi tilata ulkomailta viljaa.
Toivo eli elokuuhun asti.
Silloin saapui halla, ja pakkaset tulivat syyskuussa. Ensin tyhjenivät varastot ja sitten torpat, kun nälkä ajoi ihmiset kerjuulle. Ja tästä painajainen vasta alkoi, sillä seuraavakin sato oli surkea.
Alkuvuodesta 1868 nälkä otti omansa. Kuolintilastot näyttävät hyytävällä tavalla, kuinka julmia kevätkuukaudet olivat. Uhrien määrä nousi tasaisesti tammikuun noin 8 000 kuolleesta toukokuuhun, jolloin nälkään kuoli 25 500 suomalaista.
Vuonna 1866 Suomessa oli ainakin kolmentuhannen vuoden kokemus maanviljelystä. Silti suuret nälkävuodet tappoivat arviolta kahdeksan prosenttia Suomen väestöstä, kenties 150 000 ihmistä.
Pula-aikana metsästäjä-keräilijä oli maanviljelijää paremmassa asemassa, koska ravintolähteitä oli paljon. Jos jostakin ravintolähteestä oli pulaa, sen saattoi korvata toisella.
Kun maanviljelyyn siirryttiin pysyvästi, ihminen unohti miljoonien vuosien perinnön nopeasti. Vuoden 1866 suomalaiset yrittivät lykätä tuhoa opettelemalla epätoivoissaan sienien syömistä.
Toki Suomessa on viljelyn ohella aina käyty metsällä ja kalassa. Mutta maanviljelyn myötä väestö oli kasvanut niin suureksi, että riista ei enää millään riittänyt pelastamaan ihmisiä nälkäkuolemalta.
Kuka Suomessa kantaa poliittisen vastuun maanviljelyn aloittamisesta?
Syyllisiä voidaan etsiä Turusta, Ristiinasta tai Karjaalta.
Näiltä paikkakunnilta on löydetty muinaisia ohranjyviä, jotka on kylvetty aikaisintaan noin 1800 eKr. ja viimeistään noin 1000 eKr. Varmuudella niitä ei kuitenkaan voi laittaa ikäjärjestykseen, kertoo arkeologi Santeri Vanhanenhttps://www.hs.fi/haku/?query=santeri+vanhanen Helsingin yliopistosta. Myös Itä-Suomessa on merkkejä varhaisesta maanviljelystä, Vanhanen sanoo. Hän tutkii muinaisia jyviä ja siemeniä ja valmistelee varhaisesta maanviljelystä väitöskirjaa.
Vanhanen huomauttaa, että muinaissuomalaiset viljelivät enimmäkseen ohraa eivätkä kaikkein epäterveellisintä viljaa eli vehnää.
Vuonna 2013 tutkijaryhmä teki mullistavan löydön. Huhdasjärveltä nykyisen Kouvolan alueelta löytyi tuhansia vuosia vanha siitepölyhiukkanen, joka osoittautui tattariksi. Huhdasjärvellä on siis mahdollisesti ollut jonkinlainen tattariviljelmä noin 5300 eKr., siis yli seitsemäntuhatta vuotta sitten.
Nämä muinaiskouvolalaiset eivät missään nimessä olleet maanviljelijöitä, sanoo tutkimusryhmän johtava arkeologi Teemu Mökkönenhttps://www.hs.fi/haku/?query=teemu+mokkonen.
”He eivät välttämättä viljelleet takapihallaan”, hän sanoo. Tattarin istuttaneet ihmiset eivät siis ehkä olleet asettuneet aloilleen.
Joka tapauksessa kesti vielä monta tuhatta vuotta ennen kuin viljely alkoi vakiintua.
Ilmeisesti suomalaiset siirtyivät maanviljelijöiksi hyvin hitaasti. ”Ohran viljely alkoi viimeistään pronssikaudella eli 1500–500 eKr., ja sitä oli monin paikoin eteläistä Suomea”, Vanhanen sanoo.
Pääelinkeinoksi maanviljely tuli Suomessa vasta 500–1200 jKr., Vanhanen sanoo.
Historiankirjoitus kuvaa menneisyyden pikakelauksella, loogisesti eteenpäin puksuttavana jatkumona.
Mutta ei se välttämättä niin mene. Viljely on voinut alkaa hetkeksi, loppua välillä ja alkaa taas uudestaan. Näin on voinut käydä vuosituhansien aikana ties kuinka monta kertaa.
”Suomi on maanviljelyn kannalta aika äärirajoilla”, Teemu Mökkönen sanoo.
Suomi onkin yksi niistä paikoista, joissa ihmiset ovat jatkaneet metsästäjä-keräilijän elämäntapaa hyvällä menestyksellä uskomattoman pitkään. Suomessa viimeiset saamelaiset asettuivat aloilleen vasta 1980-luvulla.
Lähes kaikki alkuperäiskansat Pohjois-Amerikan intiaaneista Grönlannin inuiitteihin ovat lopulta liittyneet moderniin yhteiskuntaan.
Eikö tämä kerro siitä, että metsästäjä-keräilijän elämä on ihmiselle kuitenkin liian kovaa?
”Yleensä metsästäjä-keräilijöillä ei ole ollut paljon valinnanvaraa”, Harari vastaa.
Ihmiskunnan historioitsija kertoo tästä melko tuoreen esimerkin. Kun englantilainen kapteeni JamesCook saapui Australiaan huhtikuussa 1770, alkuperäiskansa aboriginaalit pärjäsivät mainiosti metsästäjä-keräilijöinä.
”Aboriginaalit eivät todellakaan kutsuneet Cookia Australiaan, jotta he pääsisivät töihin pelloille ja tehtaisiin”, Harari sanoo.
”Eurooppalaiset kolonialistit ajoivat aboriginaalit ikiaikaisilta mailtaan ja orjuuttivat ja tappoivat heitä. Lopulta yli-innokkaat lähetyssaarnaajat ja rasistinen valtio alisti heidät. Nykyään heidän ei enää ole mahdollista elää metsästäjä-keräilijöinä.”
Maanviljely ja aloilleen asettuminen eivät voittaneet siksi, että ne pidensivät ihmisen elämää.
Metsästäjä-keräilijätkin saattoivat elää hämmästyttävän vanhoiksi, jos onnistuivat väistelemään karhun hampaat ja kanssaihmisten kirveet. Ihminen saattoi elää jopa 80-vuotiaaksi.
Se oli kuitenkin erittäin harvinaista. Lähes joka toinen kuoli jo ennen 15-vuotispäiväänsä, Markku Niskanen sanoo.
”Moni ajattelee, että metsästäjä-keräilijät olivat kukkaislapsia ja hippejä, mutta yhteisöjen sisäinen ja välinen väkivalta oli joka kolmannen aikuisiän saavuttaneen kuolinsyy. Etenkin nuoret miehet tappoivat toisiaan”, Niskanen muistuttaa.
Useimmiten entisajan maanviljelijäyhteisöt olivat Hararin mukaan vähintään yhtä väkivaltaisia kuin metsästäjä-keräilijöiden. Järjestäytynyt yhteiskunta tarkoitti myös yhä järjestäytyneempää tappamista.
Antiikin roomalaiset ja keskiajan eurooppalaiset olivat Hararin mukaan todennäköisesti väkivaltaisempia kuin useimmat metsästäjä-keräilijöiden yhteisöt.
Suomessa muistetaan puukkojunkkarien aikakausi 1700-luvun lopusta 1800-luvun puoliväliin. Silloin Etelä-Pohjanmaata riivasi jengiväkivalta, joka nosti henkirikosluvut pahemmiksi kuin Sisiliassa.
Maanviljelys ei juuri vähentänyt ihmisten kuolleisuutta, mutta syntyvyyttä se lisäsi räjähdysmäisesti. Vilja ruokkii monikymmenkertaisen määrän ihmisiä.
Olennaista on sekin, että maanviljelijät halusivat lisääntyä. Lapsethan merkitsivät pelloilla kaivattua työvoimaa.
Sen sijaan metsästäjä-keräilijöille ”ylimääräiset” lapset olivat taakka. Syntyvyys pysyi alhaisena, koska rasvaprosentti oli usein niin alhainen, että naisten kuukautiset jäivät pois.
Jonkin verran syntyvyyttä alensi myös se, että lapsia imetettiin pitkään. Metsästäjä-keräilijöille syntyi lapsia ehkä noin kolmen ja puolen vuoden välein ja pula-aikoina harvemminkin. Lapsiluku pysyi luonnollisesti alhaisena.
Markku Niskanen huomauttaa ihmiskunnan historian kenties aliarvioiduimmasta suurinnovaatiosta. Se on puuro!
Kun maanviljely alkoi, vauvoja saattoi alkaa syöttää vellillä tai puurolla. Puuro vapautti äidin resursseja, kun äiti saikin omaan käyttöönsä rasvan, jonka oli siirtänyt maidossa vauvalle. Äitien rasvaprosentti nousi, ja uudestaan raskaaksi saattoi tulla nopeammin.
Väestö räjähti kasvuun, joka ei ole päättynyt. Ihmislaji onnistui valloittamaan maailman. On vielä aivan liian aikaista sanoa, oliko tämä ihmislajille yksinomaan hyvä asia.
Olisiko ollut mahdollista napata parhaat puolet molemmista? Olisiko ihmiskunta voinut kehittää jonkinlaisen modernin yhteiskunnan ilman aloilleen asettumista?
”Ei, se on täysin mahdotonta”, Harari sanoo. ”On mahdoton luoda yhteiskuntaa, jossa on valtio, poliisivoimat, kehittyneet markkinat ja tiedelaitos, asettumatta aloilleen. Metsästäjä-keräilijöiden yhteisö ei voi päästä lähellekään fysiikan, kemian ja biologian kaltaisissa tieteissä.”
Näillä siis mennään, ja tähän on tultu. Voidaanko kirkkain silmin sanoa, että maanviljelykseen siirtyminen oli virhe?
”Kyllä voi sanoa, että se oli ihmisen terveyden kannalta virhe”, Oulun yliopiston Markku Niskanen sanoo.
”Toisaalta ei olisi varmaankaan voinut syntyä esimerkiksi tiedettä. Olen ihan tyytyväinen siihen, että voin tutkia ammatikseni. Ja vaikka metsästäminenkin on ihan hauskaa, on ihan kiva, että sitä ei tarvitse tehdä koko vuotta.”
Voi olla niin, tai voi olla näinkin. Takaisin emme enää pääse.
Ja siinä piilee Hararin kirjan olennainen pointti, jota voi olla vaikea sisäistää.
Ihminen kun suhtautuu menneisyyteen vaistonvaraisen omahyväisesti. Ajattelemme menneisyyttä nykyisyyden näkökulmasta. Siksi tuntuu, että olemme tehneet usein parhaan mahdollisen valinnan.
Mutta aina olisi voinut valita toisin, ja monesti olisi voinut valita viisaammin. Se, että osa ihmiskunnasta nauttii nyt järjestäytyneen yhteiskunnan mukavuuksista, ei tarkoita, että maanviljelykseen siirtyminen oli oikea ratkaisu, jos se monille tarkoitti huonoa elämää ja kärsimystä tuhansien vuosien ajan.
Seuraava suuri askel oli teollistuminen.
Nyt se tuntuu siunaukselliselta, ainakin jos on hyvinvoiva keskiluokkainen eurooppalainen eikä bangladeshilainen työläinen. On kuitenkin liian varhaista arvioida, oliko teollinen yhteiskunta alkuunkaan hyvä ajatus.
Jos ilmastonmuutos osoittautuu peruuttamattomaksi ja olemme joukkotuhon kynnyksellä, höyrykone ei ehkä tunnukaan niin hyvältä keksinnöltä.
Oikaisu 28.8. klo 10.40: Jutun kuvatekstissä kirjoitettiin aiemmin virheellisesti vehnäpellosta. Kuvassa on ohrapelto.
Kommentit