Päätoiminen demari ja hovinarri - Sunnuntai | HS.fi

Päätoiminen demari ja hovinarri

Arvo Salon elämää ja uraa on leimannut 1960-luvulla tehty Lapualaisooppera. Loistavaa laulunäytelmää esitetään jälleen - ja kaiken huipuksi Lapualla. Se saa vanhan riimittelijän hyrisemään tyytyväisenä.

25.2.2001 2:00

On ihan väärin muistaa Arvo Salo vain Lapualaisoopperan tekijänä, vaikka 60-luvun julistava laulunäytelmä onkin kokenut ihmeellisen ylösnousemuksen.

Salo on ennen kaikkea oman sukupolvensa ja aikansa äänitorvi, sen kuusikymmentäluvun jota nykypolvi ei voi tajuta, kun muisti yltää viiden vuoden päähän ja Darude on tärkeintä mitä maailmassa on viime aikoina tapahtunut. Oikean tyyppinen ärsyttämisen lahja antaa ihmiselle elämänikäisen leivän. Yhä eläkkeelläkin Arvo Salo, 68, on demariaatteen läpitunkema hovinarri, joka potkii mielellään vastaan, nyt jopa paljon rennommin kuin aktiivivuosinaan. Edelleenkään hänessä ole mitään vaatimatonta. Salo asuu nykyisen vaimonsa, Tuulan , kanssa vanhassa demarikaupunginosassa, Hakaniemessä, niin kuin on asunut vuosikymmenet. Pitkänsillanrannan kodin nurkan takana on Työväenyhdistyksen talo ja kaikkien demarien lempikapakka Juttutupa. Vanha suupaltti käy siellä yhä entisestä muistista turisemassa, vaikkei nykyisin sen enempää juo kuin poltakaan. Vaimo määräsi käytännössä tupakkalakon miehelle, kun tämän raha-asiat haltuun otettuaan tajusi, että sikareihin meni 3000 markkaa kuukaudessa. Korvikkeeksi tarjottu piippu ei maistunut sikariportaan miehelle. Näkymät nykyisestäkin asunnosta ovat ihanat, vaikka Salo aikoinaan edellisine vaimoineen asui saman talon vielä ylemmässä, seitsemännessä, kerroksessa. "Siellä asui alapuolella kirvesmies Koivisto " , Salo kuvailee muinaista alakerran naapuriaan. "Hän oli Työväenpankin johtaja ja pääsi sitten Suomen Pankkiin. Koko sen ajan, kun se oli Suomen Pankissa, se asui tässä Työväen opintorahaston huoneistossa , kun se oli niin edullinen." "Sitten punapääoma syötiin ja tumpeloitiin hajalle, ja tämän omistaa nyt Meijeriväen eläkesäätiö." Koivisto? Tuttu nimi . . . "Työväenpankin seuraava pääjohtaja määräili näistä asunnoista. Hän otti minut puhutteluun tuolla yläkerran asunnossa ja sanoi, että sitten pidät tanssit joka yö, läpi yön , että saadaan se Manu muuttamaan siitä alhaalta pois." Välit Koivistoihin olivat kuitenkin niin hyvät, että Saloista ei ollut remujuhlien järjestäjiksi. Perheen rouva, Tellervo , kävi kerran viikossa lainaamassa kirjoja, kun Salo Kirjailijaliiton johtokunnan jäsenenä sai valtavat määrät uutuuskirjallisuutta. Salolta kysyttiin Ilta-Sanomien kiertohaastattelussa 1975, että jos hän olisi Suomen diktaattori, mitä hän tekisi. "Tekisin Mauno Koivistosta presidentin", hän vastasi. "Aika hyvin sanottu", lausunnonantaja toteaa edelleen. "Jos olisin diktaattori, niin antaisin demokratialle vallan." Oli hän sitä paitsi oikean miehen kannalla. Myös välit Paavo Lipposeen tuntuvat olevan kunnossa. Kun Salo luopui politiikasta, hän testamenttasi äänensä Lipposelle. Mutta kun hän haluaa sanoa jostakusta mielipiteensä, Salo ei säästele. Tuomioja on hänen mielestään sellainen kaitaluinen poika, jolla on ahdas väylä. "Omassa lajissaan hän on lahjakas, mutta hän ei näe muita egoja kuin omansa." Sorsa ei koskaan ollut hänen suosikkinsa, vaikka aktiivivuosina puolueen puheenjohtajaa tuli kehua. Salo sanoo luonnollisesti kirjoittaneensa hyvää Sorsan hallituksesta, vaikka Sorsa itse - nyt tulee taas aitoa Saloa - "oli aika lailla epäreilu olento, ainakin aikalaisilleen". Hän puhuu Sorsasta paljon. Siitä päätellen mies on hänelle trauma. Sorsa ei Salon mukaan sietänyt reviirillään muita uroksia, "kuten Saloa". Tosiaan: omista saavutuksistaan puhuessaan Salo ei sano "minä", vaan "Salo". Esimerkiksi näin: "Kun Martti Talvela halusi kotiinsa vierailulle suurmiehiä, hän kehotti Matti Ahdetta pyytämään jonkun. Ahde kutsui Lipposen ja Salon." Salo käärittiin jo syntyessään demariaatteeseen. Merikarvialainen isä oli sahatyömies. "Molemmat vanhemmat olivat paitsi köyhiä, myös ajattelevaisia. Isä oli aatteellinen sosiaalidemokraatti, mutta ei päätoimisena puolueessa kuten minä." Muutenkin koko Salon suku oli vyöryttänyt paikallisen työväenyhdistyksen. "Olen itselleni uskotellut, että se ei ole niinkään järjestökysymys kuin maailmankatsomusasia. Olen katsonut, että vaikka me ei tapeltukaan, me voitettiin. Koko yhteiskunta on ominut sen perusajattelun, mitä nimenomaan kansainvälinen työväenliike edustaa. Joku tasaus pitää tehdä." Hän ei myönnä, että demarit ajaisivat kapitalistisia arvoja. "Kyllä ideologia on sama. Kun Sorsa ja (Pertti) Paasio rupeavat sanomaan, että Lipposesta on tullut valtionhoitaja, se on rintamakarkuruutta." "Meidän Lipposemme, mörkö, kuuro, kovakorvainen on todellinen ajattelija. Se lukee älyttömän paljon. Se seuraa aatekeskustelua, kuten Manukin." "Me olemme olleet Kesärannassa Päivin kutsuilla. Usein kutsukirjeen mukana tulee suositus jostain aikamme ongelmia käsittelevästä kirjasta." Lipposen ihailu on monisanaista, ehkä myös miehekästä tässä tilanteessa, kun Lipposen palli puolueen puheenjohtajana heiluu. Sen sijaan "luupää" Niinistön oppeja Salo arvostelee. "Mutta Niinistökin on käytännössä sosialidemokraatti. Hän istuu demarijohtoisessa hallituksessa ja ainakin puheissaan puolustaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Kuka se on tehnyt? Demarit!" Opiskeluajat eivät olleet helppoja. Salo meni naimisiin ja omien sanojensa mukaan sai kolmessa kuukaudessa kaksi lasta, kaksoset. "Täytyi tehdä töitä ja oikolukijan palkalla ei neljän hengen perhettä elätetty." Hän sai töitä Helsingin keskusvankilasta, ja se oli tuhoisaa opiskelulle. Hän ei päässyt aamupäivällä yliopistolle eikä tentteihinkään tullut luetuksi. Muuten olot olivat mahtavat. "Minä olin kirjanpitäjän ja talouspäällikön varamies, minulla oli paljon orjia, eli kauniita toimistotyttöjä. Kolme tuomiota istuvaa kavaltajaa hoiti laskujen kirjoituksen. Olin iso herra, mutta palkka oli pieni." Hän alkoi kirjoittaa entistä enemmän muun muassa osakuntalehteen. Sitten hän voitti akateemisessa kulttuurikilpailussa pakinoiden sarjan 1956. Hän ei voi olla mainitsematta, että Origo jäi toiseksi. Ylioppilaslehden merkitys oli 1960-luvulla suuri. Salo kirjoitti siihen ja sai toimitussihteerin paikan. Ura urkeni, mutta kaikessa oli taistelun maku. Salon tulo Ylioppilaslehden päätoimittajaksi vasta oli poliittinen jännitysnäytelmä. Jälkeenpäin hän on ymmärtänyt, että Kekkosen sormi oli pelissä: " Klingen Matti oli kekkoslainen, menestynyt opiskelija. Hän oli toinen ehdokas, jolla näytti olevan läpimenon mahdollisuudet." Salo oli ei-kekkoslaisten ehdokas. "Se oli toisinto presidentin vaalista. Minulle tuli Fagerholmin rooli. Minulla ei ollut ruotsinkielisen rasitetta, mutta minulla oli sosialistin, ateistin ja pasifistin rasite. Ja vielä: olin mies, joka rikkoo avioliittoaan tuon tuostakin, hilluu kaupungilla milloin minkäkin näköisen naisen kanssa." "Tästä kaikesta huolimatta isänmaallinen rintama äänesti Kekkosen nurin! Minä olin varttuneempi ja tunnetumpi kirjoittaja kuin Klinge." "Voitin sitten äänin 10-9." Enää Ylioppilaslehti tuskin pystyisi herättämään samanlaista metakkaa. "Ylioppilaslehden tapaista lehteä ei ollut koko maailmassa. Osakunnat toimivat aktiivisesti ja taistelivat keskenään. Kiinnostus Ylioppilaslehteä kohtaan oli mahtavaa. Samoin antikiinnostus, siis se, että se ei olisi saanut olla sellainen kuin oli." Päätoimittajaksi tultuaan hän siirtyi kulttuuriradikaalien leiriin. "Ystävystyin Klingen kanssa, kiinnitin Saarikosken pakinoitsijaksi, ja lehti alkoi saada suorastaan kommunistista henkeä, vaikka yritin pitää kommunistit kurissa. Puolustin vaan inhimillisyyden suuria kaikuja kuten Pentti Linkolakin . Tukijoukko tuli modernistien joukosta. Oli Tuomas Anhava, joka tuli neuvomaan joka viikko ja kävi lukemassa juttunsa latomossa asti." Merikarvian poika oli päässyt intellektuellien joukkoon. Suulas kun oli, Salo pääsi ehdokkaaksi sinne sun tänne. Politiikka on sellaista, että mukanaolija on välttämätön kaikkialla. Hän pääsi Helsingin kaupunginvaltuustoon 1964, ja kaksi vuotta myöhemmin eduskuntaan. Hän istui taiteen keskustoimikunnassa ja Yleisradion hallintoneuvostossa jopa puheenjohtajana. "Kaikki perustui siihen tunnettuuteen. Kävin nuoresta vielä silloin." Ne olivat olivat aktiivinuorten vuosikymmeniä, ennen nörtti-sanan keksimistä. Muun työn ohella hän on vuosien mittaan tehnyt tilauksesta paljon kantaatteja ja juhlarunoja eri järjestöille ja liitoille. Demarien ja jopa valtakunnan hovirunoilijaksi häntä alettiin tituleerata, kun hän oli Demarin päivittäinen pakinoitsija. Jos ei ollut demariaatteen läpitunkema, saattoi puolueen pää-äänenkannattajan taukoamaton itsekehu ärsyttää. "Se oli demareilla on isompi kuin muilla -vaihetta", eräs kriitikko on sanonut. Salo tuohtuu ajatuksesta, että eriäviä mielipiteitä ei olisi saanut esittää, mutta tulee kertoneeksi, miten Paasio kerran oli antanut maalaisliittolaisille myönteisen lausunnon. "Minä sanoin, että jos sinä tuollaisia puhut, niin minä kusen sinut poikki kuin lumiukon." Ylioppilaslehden menestyksen ansiosta hän ajautui myös Ylioppilasteatterin joukkoihin. Siellä huomattiin, että hän osaa kirjoittaa laulutekstejäkin, "rauhan asian käyttöön", hän tähdentää. "Suuri rauhanmarssi" Tämä ei ole hiljainen kevät on hänen kynästään. Turha näitä on tietysti toistella nykyihmisille, joille rauhanaatekin on vieras sana. Saloa pitää kuulla luonnossa. Hänen juttunsa anekdootteineen ovat valmista historian kirjoitusta. Yhdessä virkkeessä hän kuvaa tapahtuman, tunnelman, miljöön ja ihmisten puheen, mutta koska Helsingin Sanomissa on sunnuntaisinkin vain toistasataa sivua, tarinaa ei voi toistaa sanatarkasti. Siksi on tyydyttävä kertomaan taas esimerkki siitä, miten syntyi Lapualaisooppera. "YT:n taloudenhoitajaksi valittiin asevelvollinen, rannikkotykistön alikersantti Kaj Chydenius , jolla oli säveltäjänlusikka suussaan. Hän oli kauppakorkeakoulun ylioppilaskunnan kuoron johtaja. Hän oli innostunut soitannasta ja laulannasta." Nuoret miehet tutustuivat ja heidät pyydettiin tekemään Orvokki-kabareeta radioon. Ja jos joku nyt kysyy, mitä se oli, niin - antaa olla. Luultavasti kabareet olisivat tänä päivänä kuultuina kauheaa, tosikkomaista julistusta, joilla on maine vain taatojen muistoissa. Mutta ne johtivat Lapualaisoopperaan. Parnassossa oli puolitoista vuotta aikaisemmin julkaistu nippu Salon runoja, Lauluja Lapualaisoopperasta . Alkusuunnitelma tehtiin brechtiläiseen henkeen. Anu Laaksi , tuttava samoista piireistä, oli puhunut Brechtistä ja antoi Salolle Lotte Lenyan levyn - hän taas oli itäsaksalainen kuuluisa Brechtin tulkitsija. Levy hurmasi Salon ja hän ajatteli oitis, että kyllä hän nyt samanlaista osaa tehdä. Ja teki. Chydenius innostui ja Salo innostui lisää, teki luonnoksia ja niiden perusteella Ylioppilasteatterin hallitus otti Lapualaisoopperan 40-vuotisjuhlaohjelmakseen. Esiintyjät eivät etukenossa seisoessaan tienneet tekevänsä kulttuurihistoriaa. Vesa-Matti Loiri oli lapuanliikkeen johtaja Vihtori Kosola. Oli Heikki Kinnunen , Kaisa Korhonen ja monia muita, joita on mukava tunnistaa niistä pienistä välähdyksistä, joita on säilynyt kuvanauhalla ja joita toistuvasti esitetään 60-luvun historiaa muistelevissa ohjelmissa. Se oli 1965 - siis viime vuosisadalla. "Suurin sensaatio on se, että kun silloin kirjoitin pilkkalauluja Kosolasta, ne nyt 45 vuoden kuluttua aiotaan esittää Lapualla ensi kesänä." Vielä 1980-luvulla Salo sanoi, että ei anna enää esittää Lapualaisoopperaa. Nyt hän tunnustaa, että kyseessä oli turhautuminen. Kun se ei tuntunut kelpaavan, oli parempi kieltää kokonaan. Nyt hän on ylpeä Lapualaisoopperan henkiin heräämisestä. "Olin kutsuttuna Lapualla Spelien pääpuhujaksi. Ennen pääjuhlaa kuultiin Lauluja Lapualaisoopperasta. Kun olin tämän kokenut, tuli päälle uusintaensi-ilta Aleksanterin teatterissa." Salo oikein hyrisee tyytyväisenä: eipä hän olisi voinut kuvitellakaan kirjoittaessaan pilkkarunoja Kosolasta, että Lapua vielä käyttäisi niitä matkailumainoksessaan. Hän muistaa hiukan kitkeränä, miten luki Erkki Tuomiojan kotisivuilta, että Lapualaisooppera on parasta mitä Arvo Salo on ikinä kirjoittanut. Hän itse arvostaa enemmän tv-oopperaansa Vallan miehet . "Se on paremmin kirjoitettu ja uniikki. Ei sellaista tiedon määrää ole kellään muulla kuin sellaisella, joka on ollut täyspäiväisesti politiikassa, ei niinkään poliitikkona kuin kommentaattorina." Salo odottaa Vallan miesten renessanssia, mutta katsoo, että sillä on päällään "kepun kirous", Salo kun keskustalaisten mielestä häpäisi Kekkosen. Salo itse puhuu shakespearelaisesta kuningasdraamasta, valtaistuimelleen lahoavasta Learista, jota sanansaattajat pyörittävät. Kekkonen itsekin kehotti aikanaan myllykirjeellä Saloa Vallan miesten tekoon: "Olen kuullut, että olet kirjoittamassa teosta, jossa olen sekä sankari että konna. Toivottavasti siitä tulee yhtä hyvä kuin Lapualaisoopperasta, josta paljon pidin." Oopperan valmistuttua Kekkonen kuitenkaan ei enää ollut katsomiskunnossa. Salo siteeraa yhä tekstistään pitkiä pätkiä ulkomuistista. Hänellä on ihmeellinen riimittelijän lahja. Riimiä on pudonnut viisivuotiaasta lähtien. "Minä en halua valtaa vaan mainetta", Salo huomauttaa useamman kerran. "Mä haluan kunniaa. Minä olen ollut hyvin kärkäs ja himokas suosion perään. Se on ollut kuin imisi makeaa hunajaa. Olen kiitoksen kipeä." Hän kuiskaa sen nojatuen eteen. Tunnustuksen voi niin halutessaan ottaa huumorina tai sitten ei. Mutta sen ymmärtää: valta on raskasta ja tylsää, maine makeaa, vaikka molemmat usein yhtä katoavaisia. Salosta on joskus kirjoitettu, että hän on kirjailija, jolla on eniten kirjoittamattomia teoksia. No, puuhat ovat olleet niin monet. Ministerinäkin hän käväisi. Suurimpina saavutuksisaan hän itse pitää Lapualaisoopperan ja Vallan miesten ohella juuri lyhyttä ministeriaikaansa. Hän ohjaa vieraan asuntonsa ikkunan ääreen: tuossa on Töölönlahti, jonka rannalla on kaksi "minun teettämääni rakennusta, kirjailijatalo ja ooppera". Kirjailijatalon synty Linnunlauluun on monipolvinen tarina sekin, mutta uusi oopperatalo on "Se juttu". Päätös talosta oli tehty, mutta vihatun rakennuksen aloituspapereita kukaan ministeri ei ollut uskaltanut allekirjoittaa. "Kaikki pelkäsivät, että kansa suuttuu. Kyllä se minullekin suuttui, mutta minä kirjoitin oopperan rakentamismääräyksen." "Ooppera oli miehuuskoe, mutta mahdollisesti se oli niitä syitä, jonka takia menetin niin paljon ääniä, että putosin sitten eduskunnasta." Salolla on ollut intuitiota ja rohkeutta. Myös hänen omasta mielestään: "Samalla tavalla tein Ylioppilaslehden kukoistuksen ja Lapualaisoopperan. Tämän verran voi jo tässä iässä olla ylpeä." "Minä olen ollut hyvin kärkäs ja himokas suosion perään. Se on ollut kuin imisi makeaa hunajaa."

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai