Vuonna 1970 eduskuntaan saapui loistavien nuorten sukupolvi. Sen suuria tähtiä olivat 25-vuotiaat Matti Ahde ja Ulf Sundqvist. He olivat matkalla huipulle. - Sunnuntai | HS.fi

Vuonna 1970 eduskuntaan saapui loistavien nuorten sukupolvi. Sen suuria tähtiä olivat 25-vuotiaat Matti Ahde ja Ulf Sundqvist. He olivat matkalla huipulle.

22.4.2001 3:00

Kaksi komeaa uraa on ohi. Ennen pääsiäistä hovioikeus löi pisteen Ulf Sundqvistin oikeusjutulle.

Sitten Matti Ahde sai potkut Veikkauksesta. Kaksi entistä ministeriä, kaksi puoluetoveria, kaksi samanikäistä miestä sukupolvesta, joka vyöryi eduskuntaan vuoden 1970 vaaleissa. Katoavasta sukupolvesta? Vuoden 1970 eduskuntavaaleja kutsuttiin nuorisovaaleiksi. Eduskuntaan valittiin kerralla yhdeksän alle 30-vuotiasta ja vielä 11 alle 35-vuotiasta. Muutos oli raju. Kaksissa edellisissä vaaleissa eduskuntaan ei ollut noussut yhtään alle 30-vuotiasta. Nuorten rynnistykseen oli selvät syyt. Sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat pääsivät vuonna 1970 ensi kertaa valitsemaan kansanedustajia. Nuorten voimaa kasvatti sekin, että äänestysikä laski 21:stä 20 vuoteen. Nuoret myös äänestivät nuoria. Älä luota kehenkään yli 30-vuotiaaseen! kuului ajan suosikkihokema. "Suuret ikäluokat kokivat selvää irtioton tunnetta vanhempiinsa. Heillä oli vahva itsetunto ja suuri murrostietoisuus", arvioi historian tutkija Vesa Vares . Vasemmalta oikealle nuoret käänsivät selkänsä sotasukupolven kodille, uskonnolle ja isänmaalle. He tunsivat olevansa lähempänä toisiaan kuin omien puolueidensa vanhaa kaartia. Se teki sen sukupolven poliitikoista vahvan ja yhtenäisen ryhmän. Nuorten joukosta erottui muutama ihmelapsi. Itsenäisyyden alkuvuosien jälkeen Arkadianmäellä ei ollut nähty kuin yksi alle 25-vuotias kansanedustaja, Anna-Liisa Tiekso vuonna 1951. Vuonna 1970 heitä valittiin kerralla viisi: Matti Ahde, Terho Pursiainen , Ulf Sundqvist, Erkki Tuomioja ja Paavo Väyrynen . Näistä viidestä Sundqvistin ja Ahteen ura on nyt päättynyt romahdukseen, Väyrynen on ajautunut umpikujaan ja Pursiainen on luopunut politiikasta. Vain hitaasti kiiruhtanut Tuomioja on yhä politiikan huipulla. Mutta aluksi nuorten vauhti oli pyörryttävää: Sundqvistista tuli 27-vuotiaana Suomen kaikkien aikojen nuorin ministeri, Väyrynen aloitti ministeriputkensa 29-vuotiaana ja Ahde 36-vuotiaana. Nuorisovaalien alle kolmikymppisistä ministereiksi ja puolueidensa puheenjohtajiksi ehtivät demari Sundqvist, keskustan Väyrynen, kokoomuksen Pertti Salolainen ja ruotsalaisten Pär Stenbäck . Hurja joukko. Nuorten kaikkein säihkyvimpänä hahmona pidettiin kuitenkin kokoomuslaista lakitieteen tohtoria Juha Vikatmaata , Eeva Kuuskosken aviomiestä. Hänen elämänsä katkesi kuitenkin itsemurhaan vuonna 1974. Nuorista vain yksi ei sopinut joukkoon: Olavi Tupamäki . Hän on kadonnut näkyvistä muiden Smp:läisten kanssa. Naisia valittiin vuonna 1970 ennätysmäärä, peräti 43. Mutta nuoret naiset saivat odottaa vuoroaan 1990-luvulle asti. Suurten ikäluokkien nuoret leijonat olivat valkohampaisia, tuuheatukkaisia ja jykeväleukaisia - Kennedyn näköisiä miehiä. Arkadianmäelle päästyään nuoret pistivät tuulemaan. Uudet edustajat olivat niin innokkaita, että vuoden 1970 valtiopäiviä kutsuttiin "pitkien puheiden parlamentiksi". Poissaolot täysistunnoista ja valiokunnista lisääntyivät jyrkästi. Nuoret kilpailivat näkyvyydessä vennamolaisten kanssa. Radikaaleimmat halusivat sosialisoida apteekit ja kieltää Neuvostoliiton arvostelun lailla. Lisää voimaa nuorille toivat vuoden 1972 vaaleissa eduskuntaan nousseet Erkki Liikanen , 22, Ilkka-Christian Björklund , 25, Lasse Lehtinen , 25, Pekka Vennamo , 28, ja Riitta Järvisalo-Kanerva , 27. Hei, hetkinen, Järvisalo-Kuka? Tampereen demari Riitta Järvisalo-Kanerva oli alle kolmikymppisten joukossa ainoa nainen. Hän oli myös ainoa, josta ei koskaan tullut ministeriä, puoluejohtajaa, maaherraa eikä pääjohtajaa. Järvisalo-Kanerva kuoli runsas vuosi sitten. Mutta nuoret miehet pelasivat sujuvasti yhteen. Presidentti Urho Kekkosen taustatuella he jyräsivät nopeasti omien puolueidensa asevelipolven. Vuoden 1973 poikkeuslakiäänestykseen mennessä vanhat oli työnnetty syrjään tai pantu polvilleen. "Radikaalien poliittiset vastavoimat olivat jo heikot. Vanhat jäivät julkisessa keskustelussa auttamatta alakynteen", Vares sanoo. Valta putosi nuorten syliin kuin kypsä omena. "Nuoret liittoutuivat eräiden vanhempien poliitikkojen kanssa ja sivuuttivat nopeasti eduskunnan ukot ja akat, jotka eivät enää tajunneet, miten asioita nyt hoidettiin", muistelee Jutta Zilliacus . Juuri Zilliacus keksi ristiä nuoret "poliittisiksi broilereiksi". Se leima tiesi paikkansa. Broilereita 70-lukulaiset ovat yhä. "Näistä broilereista näki, että he uskoivat johtavansa maan asioita - ja varmaan he johtivatkin. Heillä oli tuulta purjeet pullollaan , he olivat meneviä ja usein hyvin öykkärimäisiä", Zilliacus sanoo. Kun tuuli on viime vuosina kääntynyt, Zilliacuksen suhtautuminen on vaihtunut harmista sääliksi. "En minä odottanut, että heille ihan näin huonosti kävisi. Monella on jo elämä ja tulevaisuus takana. Tunnen näistä pojista vähän äidillistäkin surua." Poliittisella broilerilla tarkoitettiin nimenomaan sellaista poliitikkoa, joka oli noussut valtaan suoraan nuorisopolitiikasta, "ilman päivääkään rehellistä työtä". Useimmat koukkasivat eduskuntaan television kautta. "Tammikuussa 1969 esiinnyin Jatkoaika-ohjelmassa. Seuraavana päivänä kaikki kääntyivät katsomaan minua kadulla. Ihmettelin, oliko sepalus jäänyt auki, mutta minusta olikin tullut kuuluisa", muistelee Terho Pursiainen, joka itse oli broileripolven outo lintu, ei mikään kennedy vaan pappi ja skdl:läinen risupartaradikaali. Nuorten poliitikkojen tietä silotti puoluetuki, joka oli ensimmäisen kerran käytössä juuri vuoden 1970 vaaleissa. Herrasmiespoliitikko sai tehdä tilaa ammattipoliitikolle. Tutkijat hämmästelivät, että vuoden 1970-vaaleissa "eräät puolueet ohjelmoivat kampanjansa tietokoneen avulla". Nuoret olivat Zilliacuksen silmissä pelottavan tehokkaita. "He olivat tehneet politiikkaa polvihousuiästä asti ja kyllä he sen osasivat, vähän liiankin hyvin. Mutta heiltä puuttui elämänkokemuksen tuoma moraalinen kehitys ja inhimillinen kypsyys." Samaan tulokseen on pohdinnoissaan päätynyt myös Terho Pursiainen. "Me 60-luvun nuoret jaoimme syvän maailmanhistoriallisen järkkymisen kokemuksen. Tunsimme, että ajat olivat todella muuttumassa, joten koimme epäuskoa kaikkea olemassaolevaa kohtaan." Pursiainen muistelee sijaisopettajana toimiessaan piirtäneensä liitutaululle ihmispään, jonka korvaan huusi suuri omantunnon torvi. "Sanoin oppilaille, että omantunnon ääneen pitää suhtautua kriittisesti, sillä torveen voi huutaa yhtä hyvin saatana kuin jumala." Kun vanhasta omastatunnosta oli tehty selvää, nuorten poliitikkojenkin piti rakentaa itselleen uusi moraali. "Nuorten tiedot ja elämänkokemus olivat rajalliset, joten eihän siitä aina niin kovin hyvää tullut." Sundqvistin tilikikkailujen sekä Ahteen käpälöintien lisäksi sukupolven toilailuista muistetaan ainakin Pekka Vennamon sisäpiirikaupat ja Väyrysen jalasmökki. Tämä sukupolvi on opittu tuntemaan häikäilemättömästä valtapelistä ja löyhästä moraalista. Pursiaisen mielestä siitä voidaan syyttää myös ilmapiiriä, jonka keskelle nuoret 70-luvulla joutuivat. "Kekkosen ja Nkp:n suhde löi leimansa Suomen politiikkaan ja koko tähän sukupolveen. Kun vastustetaan pahaa, tullaan helposti itse samanlaiseksi kuin se, jota vastustetaan. Silloin Suomessakin opittiin sanomaan eri asioita kuin todella ajateltiin." Sitä kai kutsutaan valehteluksi? Moni 70-lukulaisista on kaatunut, mutta useampi on sentään selvinnyt urastaan kuivin jaloin, pää pystyssä. "Esimerkiksi Christoffer Taxell oli selvä broileri, mutta tyyliltään toista maata. Oli isä kasvattanut poikansa paremmin", Zilliacus sanoo. Nykyään Partekia johtava Taxell oli toisen polven poliitikko samalla tavalla kuin Erkki Tuomioja. Auttoikohan sukutausta heitä pitämään päänsä kylmänä? "Kyllä jotain Tuomiojaa katsoessaan joutuu miettimään, kuinka paljon meidän räpeltämisestämme selittyy sukutaustalla", Pursiainen vastaa. "Tuomiojan suku oli ollut pitkään kulttuurin ja politiikan huipulla. Kun itse muutin Helsinkiin, jopa ravintolassa syöminen oli minulle uusi asia." Sukupolvensa selviytyjiä ovat myös suurlähettilääksi päätynyt Salolainen, Suomen Punaista Ristiä johtava Stenbäck, Helsingin apulaiskaupunginjohtaja I.-C. Björklund ja mediavaikuttaja Lasse Lehtinen. Puhumattakaan komissaari Erkki Liikasesta. Tämä sukupolvi on aina tiennyt, että kaveria ei jätetä - ilman virkaa. Suuret ikäluokat ovat yhä tiukasti asemissa. Tarja Halonen , Paavo Lipponen , Sauli Niinistö ja Erkki Tuomioja syntyivät kaikki 1940-luvulla. Kekkosen aikana he pysyivät kuitenkin eri syistä vallasta sivussa - ehkä viisauttaan, ehkä onnekkuuttaan. Nyt 1970-luvun maineesta on tullut taakka, kuten esimerkiksi Paavo Väyrynen ja Ilkka Kanerva hyvin tietävät. Vareksen mielestä 70-lukulaisten väistyminen johtuu normaalista urakierrosta ja loppuunpalamisesta, mutta myös sukupolven erityispiirteistä. "Tälle sukupolvelle vanheneminen on ollut poikkeuksellisen vaikeaa siksi, että se on aina yhdistänyt itseensä nuoruuden ja dynaamisuuden. He ovat tottuneet olemaan se nuori sukupolvi." jatkuu seuraavalla sivulla Jatkoa edelliseltä sivulta

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai