Terävät valkoiset hampaat - Sunnuntai | HS.fi

Terävät valkoiset hampaat

Menestyskirjailija Zadie Smith vihaa kaupallisuutta, mutta nauttii lentämisestä ensimmäisessä luokassa

2.9.2001 3:00

LONTOO.

Zadie Smith käärii savuketta. Kyynärpäät nojaavat matalaan sohvapöytään ja sormet liikkuvat ketterästi. Tupakasta tulee kapeaakin kapoisempi, kuin neula. Huone täyttyy imelästä savusta.

"Haluan kirjoittaa kirjan, jolla on mahdollisimman vähän lukijoita", Smith sanoo ja ottaa paremman asennon lampaantaljalla lattialla. Ollaan Smithin olohuoneessa Pohjois-Lontoossa, Willesdenin tienoilla. Maahanmuuttajien ennen suosima seutu on keskiluokkaistunut kovaa vauhtia. Smithin kerrostaloasunnon pihalla kasvaa ruusuja, ja kokolattiamaton peittämät portaat vievät toiseen kerrokseen. Olohuoneen seiniä peittävät kirjahyllyt ja ystävien kuvateksteillä varustetut polaroidit. Ruokapöydällä on pinoittain sarjakuva-albumeja. Levysoittimesta tulvii Miles Davis. "Tarkoitan vain, että se on ehkä ainoa keino kirjoittaa jotain todella hyvää . . . Suuri osa kirjallisista menestyksistähän on vain rahan ja markkinoinnin ansiota." Jonkun toisen suusta väite voisi kuulostaa katkeralta. Smithiltä, 25, se lienee itseironiaa. Hänen esikoisteostaan White Teeth (Valkoiset hampaat) on myyty vajaan kahden vuoden aikana yli miljoona kappaletta, ja yli neljäsataasivuinen teos on käännetty kahdellekymmenelle kielelle. Kriitikot ovat ylistäneet ja kirjallisuuspalkintojen raadit palkinneet. Kun nuori jamaikalais-englantilainen nainen asettaa esikoisteoksensa keskipisteeksi kaksi keski-ikäistä miestä, bengalinmuslimin ja työväenluokkaisen britin, sirottelee ympärille jamaikalaisia vaimoja, raggari- ja nörttilapsia, jehovantodistaja-anoppeja sekä ruotsalaisia gynekologi-kirjeenvaihtotovereita, lopputulosta voi kai sanoa kaaokseksi tai mestariteokseksi. Useimpien mielestä se on mestariteos. Smith kohauttaa harteitaan. "Ei romaanilla ole välttämättä mitään tulevaisuutta kirjallisuudenmuotona. Eihän se ole ollut olemassakaan kuin 250 vuotta. En yhtään ihmettelisi, jos koko romaani kuolisi", Smith sanoo ja käärii toisen savukkeen. Siitä tulee yhtä neulamainen kuin ensimmäisestäkin. Smith soimaa nykykirjallisuutta: kirjailijat pyrkivät vain viihdyttämään, ja kustantajat maksavat kirjakaupoille, jotta teokset pääsisivät näyttävästi näyteikkunoihin. Mutta jo seuraavassa lauseessa hän ylistää lukemisen ja kirjojen ihanuutta. Ja yksi on aina ylitse muiden: venäläis-amerikkalainen Vladimir Nabokov ja hänen kömpelöstä professorista kertova teoksensa Pnin . "Luen Pniniä joka kuukausi. Se on loistava, Nabokov on loistava", Smith ylistää. Pninissä ja Valkoisissa hampaissa on paljon yhteistä. Kummankin päähenkilöt ovat vieraita ympäristölleen, muualta tulleita, vähän varuillaan koko ajan. Peloissaan, että tekevät jotain väärin. Lapsena ja teini-ikäisenä Smith halusi palavasti musikaalitähdeksi. "Viidestä viisitoistavuotiaaksi vain tanssin ja steppasin", hän kertoo. Hän nousee vääntämään Miles Davisia kovemmalle, mutta vaihtaakin levyn hiphoppiin. Haaveet musikaaleista jäivät, kun Smith huomasi, ettei uusille gingerrogerseille ole tällä vuosituhannella juurikaan kysyntää. Olin väärältä puolelta maailmaa ja väärältä aikakaudelta, Smith on todennut. Hän pääsi Cambridgeen lukemaan kirjallisuutta. Yliopistoon pääsystään Smith sanoo olevansa erittäin ylpeä, paljon ylpeämpi kuin Valkoisista hampaista. Hän nautti opiskelusta ja yliopiston arkistoista, joissa sai ihailla kuolleiden mestarikirjailijoiden alkuperäisiä käsikirjoituksia. Perinteikäs yliopisto osoittautui kuitenkin miehisen kulttuurin linnakkeeksi, jossa naisten oli yhä vaikea saada sanaa väliin. "Koko tenttijärjestelmäkin on valtavan maskuliininen. Kaikki työ punnitaan valtavassa loppupuristuksessa, kolme päivää kestävissä kokeissa", Smith kohauttaa olkapäitään. Vähän tuskastuneesti, huvittuneesti. Smithin elämässä on paljon samaa kuin Valkoiset hampaat -romaanissa. Hänen äitinsä on jamaikalainen ja isänsä britti. Kirja tapahtuu pääasiassa Pohjois-Lontoossa, samalla seudulla jolla Smith on asunut ikänsä. Smith kieltää kirjoittaneensa omasta tai sukulaistensa elämästä. Hän kiistää kirjoittaneensa myöskään rasisminvastaista julistusta tai jotakin poliittisesti tai yhteiskunnallisesti vaikuttavaa. "Olen poliittinen ihminen, mutta romaanilla ei voi olla mitään tällaista päämäärää." Smith väittää itse olevansa täynnä ennakkoluuloja. Kun jotakin vierasta kieltä piti koulussa lukea, Smith opiskeli venäjää. "Joskus 80-luvun lopussa meille muutti pariksi kuukaudeksi Olga, venäläinen vaihto-oppilas. Ajattelimme, että voi voi, raukkaparka köyhän kommunistimaan kasvatti, viedään hänet katsomaan supermarketia. Sinun olisi pitänyt nähdä Olgan ilme!" Hän vieraili vuorostaan Olgan perheessä Moskovassa. "Silloin opin, etteivät ketkään ole yhtä snobeja kuin venäläiset." Seuraavaa kirjaansa Smith on kirjoittanut jo kauan. "Viime kuukausina kirjoittamisesta ei ole vain tullut mitään", Smith sanoo. Siinä samassa pöydällä oleva puhelin soi. Iltapäivälehti haluaa tietää, mikä oli Smithin mielestä kaikkien aikojen huonoin hänen ostamansa cd-levy. Smith ei vastaa vaan tivaa, mistä toimittaja on saanut hänen numeronsa. Pian puhelin soi taas. Nimi Smithin seuraavalla teoksella kuitenkin on: The Autograph Man, Nimikirjoitusmies. Se kertoo nimikirjoitusten kerääjästä ja uskonnosta. Ilmestyä sen pitäisi ensi vuonna. Smith kääräisee uuden savukkeen ja hakee keittiöstä lisää kahvia. Keittiön seinä on paljas puulevy, jolle joku on sutaissut kämmenenkokoisen läiskän punaista maalia. "Olen vasta muuttanut tänne, ja paljon olisi vielä tehtävää", Smith sanoo ja kaataa kahvia kuppiin ja lautaselle. Vaikka kaupallisuutta vastustaakin, Smith ei kiellä menestyksen hyviä puolia. Hänen eronneet vanhempansa maksavat yhä asuntojaan, mutta nuorelle kirjailijalle Valkoiset hampaat toi kertaheitolla velattoman omistusasunnon. Ystävillekin on kiva ostaa hienoja lahjoja, ja jääkaappiin voi aina hankkia aitoa appelsiinimehua. Kirjan esittelymatkoilla Smith nautiskelee lentokoneen ensimmäisessä luokassa, mutta pukeutuu kuin kulkuri. "Nautin siitä ristiriidasta." Huhujen mukaan Smithille olisi maksettu Valkoisista hampaista 2,5 miljoonan markan ennakkomaksu, kun romaania oli valmiina vain 80 sivua. "Mutta ei raha ole oikeasti tärkeää. Kuvittele kaikkia niitä viisi-kuusikymppisiä valkoisia miehiä lentokenttien loungeissa. Jokainen olisi valmis antamaan mitä vaan, jos voisi vielä kokea samanlaista seksiä kuin naapurin musta teinipoika." Zadie Smithin romaanin arvostelu sivulla B5.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai