Pätkätyöläisestä digicowboyksi - Sunnuntai | HS.fi

Pätkätyöläisestä digicowboyksi

Nykynuori haluaisi työssään sekä vapautta että turvallisuutta. Entä jos hän jääkin ilman molempia?

27.11.2011 2:00

Palstalla arvioidaan kotimaan ja maailman asioita, kosketusetäisyydeltä. Kirjoittaja Anna-Sofia Berner on sunnuntaitoimituksen toimittaja.

Pätkätyöläisestä digicowboyksi En mä edes haluaisi! Mä en vaan halua! Ja ne ei tajua sitä." Juomme kaverini kanssa vissyä kahvilassa, puhumme tulevaisuudesta ja työstä. Kaverin pätkätyösuhde, yksi monista, on juuri päättynyt, eikä seuraavasta ole tietoa.

Mutta se ei haittaa, sillä hän ei olisi halunnutkaan jäädä entiseen työpaikkaansa. Ei ainakaan pysyvästi. Vakituinen työpaikka isosta, jämähtäneestä talosta ei houkuttele.

Sitä iso talo ei vielä ymmärrä. Se on ollut haluttu työpaikka, jonne on aina riittänyt lahjakkaita tulijoita ja joka on voinut roikottaa nuoria pätkätöissä vuodesta toiseen. Niin kauan, että he eivät enää ole nuoria.

Mutta voisiko tämä muuttua?

Kaverini ei ole ainoa, joka ei jää odottelemaan parempaa suhdannetta. Rohkeimmat ottavat ohjat omiin käsiinsä: lähtevät ulkomaille, perustavat yrityksen, vaihtavat alaa. Kaikkein hurjimmat tekevät niin, vaikka vanhoja tuttuja töitä olisi tarjolla.

"Ne perusti firman, ja heti muuttui ääni kellossa. Nyt ne otetaan vakavasti tasaveroisina neuvottelukumppaneina. Tapaamiset on neukkarissa, on pullat ja kaikki", kaverini kertoo tutuistaan, jotka muuttuivat hetkessä pätkätyöläisistä yrittäjiksi.

Niin sitä pitää.

Mutta usein pätkätyökin tuntuu turvallisemmalta kuin siitä luopuminen. Se on sentään tuttua. Moni roikkuu tottumuksesta isojen työnantajien pätkien varassa ja odottaa kärsivällisesti taivaan porttien aukeamista: vakituista työsopimusta ja sen tuomaa turvaa.

Kaverini ajatus on heille uusi: Ai, et haluaisi ihan hyvää, vakituista työpaikkaa? Ihanko totta? Miksi ihmeessä et?

Koska enemmänkin voi saada.

Kahvilassa pursuamme ideoita siitä, miten voisimme tehdä jotain ihan omaa ja siistiä. Kivassa työhuoneessa tietenkin. Olisihan sekin epävarmaa, mutta omissa käsissä.

Kaverin korvakorut heiluvat, kun hän innostuu. Hetken tuntuu, ettemme ole akateemisia pätkätyöläisiä. Olemme digicowboyita.

Neljä päivää aiemmin Bio Rexin lavalla puhuu rikas 39-vuotias perheenisä, jonka lempinimi on Puskutraktori ja joka on hyvää pataa Venäjän presidentin neuvonantajan kanssa. Hän on menestynyt it-yrittäjä Pekka Viljakainen, jonka bisneskirja No fear - johtaja kohtaa digicowboyt on käännetty niin englanniksi kuin kiinaksikin.

Kuuntelen katsomossa korvat höröllä, sillä Viljakainen puhuu minusta. "Playstation-sukupolvi - siis vuonna 1985 ja sen jälkeen syntyneet..." Jes! Syntymävuoteni ansiosta kuulun porukkaan, vaikka olenkin pelannut Pleikkarin sijaan vain kasibittistä Nintendoa.

Viljakaisen mukaan sukupolveni tekee kaikki seuraavien vuosien miljardiluokan innovaatiot. Digicowboyt ovat sukupolveni eliittiä: itsenäisiä, kansainvälisiä ja verkostoituneita tietotyöläisiä, joilla on koulutusta, ideoita ja ketteryyttä.

Viljakaisen hehkutus saa posket punoittamaan. Ylisanoista huolimatta tunnistan siitä itseni ja kaverini. Se hivelee itsetuntoa, sillä emme ole tottuneet tällaiseen huomioon.

Viljakaisen mukaan me digicowboyt olemme viettäneet elämämme kytkeytyneinä tietoverkkoihin ja sosiaalisiin verkostoihin. Informaatio on valuuttaamme. Emme ole yksinäisiä ratsastajia, vaan jaamme tietomme ja olemme kiinnostuneita muiden mielipiteistä.

Työnantajilta haluamme vapautta, inspiraatiota ja tasa-arvoista yhteisöä.

Työnantajien kannattaisi tarttua Viljakaisen kirjaan mitä pikimmin. Viime aikoina yhä useampi tuntuu huomanneen, ettei pelkkä säännöllinen tulo tuo autuutta.

"Mä oon ajatellut, että sinnittelen tuolla vielä muutaman vuoden. Teen vaikka lapsia." Näin järkeili ystäväni, kauppatieteen maisteri, runsas kuukausi sitten. Hän ei viihtynyt vakituisessa työssään huonon johtamisen vuoksi. Tieto ei kulkenut eikä tavoitteita ja aikatauluja asetettu. Ihmiset ahersivat yksin.

Niin, onhan se järkevää sinnitellä, nyökkäilin pätkätyöläisenä vieressä. Lapset on hyvä tehdä, kun on kerran se vakituinen työ.

Kului muutama viikko, kunnes puhelin soi.

"Arvaa mitä?" ystäväni kysyi innoissaan ja jatkoi: "Mä irtisanoudun." Hän oli salaa hakenut uuteen työpaikkaan, päässyt työhaastatteluun ja saanut paikan. Hiiteen sinnittely.

Kuullessaan irtisanoutumisesta ystäväni viisikymppinen työkaveri kommentoi, että pomojen on syytä alkaa miettiä, miten he saavat pidetyksi meidän sukupolvemme palveluksessaan.

Emme ole lähdössä sosiaalipummeiksi tai edes downshiftaamaan.

Me haluamme kiinnostavia tehtäviä ja vaativan, mutta mukavan pomon, jota ei tarvitse pokkuroida - ellemme sitten ryhdy omiksi pomoiksemme.

Tämä ei ole pelkkää luovien alojen haihattelua. Kaveripiirissäni kaikki ajattelevat näin. Järkevä laskentaekonomi. Vuokratyötä tekevä varastotyöläinen. Kulttuurialaa opiskeleva perheenäiti. Useat yt-neuvottelut kokenut elektroniikkainsinööri.

Me emme sitoudu työnantajiin, koska työnantajatkaan eivät sitoudu meihin. Me tiedämme, että mikään työpaikka ei ole vakituinen. Olemme lapsesta asti nähneet, miten sitoutuneista työntekijöistä voidaan hankkiutua hetkessä eroon - myös nousukaudella.

Suurille ikäluokille työ on elämän tärkein asia. Meille ei.

Kaksi kertaa firman mukana myyty, kolme kertaa lomautettu ja kerran irtisanottu insinööri tuhahtelee kuusikymppisille. "On tyhmää pitää työtä elämän tärkeimpänä asiana. Sen voi menettää kahdessa viikossa." Laskentaekonomi on meistä onnekkain. Hän voi koulutuksensa ansiosta oikeasti kilpailuttaa työnantajia - valita sekä vapauden että turvallisuuden.

Se on luksusta. Me muut digitaaliset lehmipaimenet jäämme usein ilman kumpaakin. Turvallisuutta ei ole näkyvissä, ja vapauskin on näennäistä, kun elämä kulkee työnantajan päätösten mukaan.

Jokainen työntekijä on riippuvainen työnantajastaan, mutta pätkätyöläinen näkee sen muita selvemmin. Se, mitä teemme ensi keväänä tai ensi kuussa, riippuu työnantajasta, joka kertoo siitä viimeisenä meille.

Riippuvuus ei tunnu kivalta, kun on koko tähänastisen elämänsä saanut tehdä valintoja oman mielen mukaan: mitä harrastan, mitä opiskelen, minne lähden vaihtoon.

Meitä on aina opetettu tekemään juuri sitä, mitä itse haluamme. Mutta mitä me haluamme? Ja voimmeko oikeasti saada sen?

Käymme loputtomia keskusteluita, joissa pohdimme valintoja kivojen työpätkien, huonosti palkattujen ulkomaanharjoittelujen ja vähemmän kiinnostavien töiden välillä. Kasvokkain ja tietysti myös Facebookissa: "Pomo ei ilmeisesti ilahtunut hirveästi, että se tarjosi mulle näin hienoa tilaisuutta (= taas yksi määräaikaisuus) ja mä pyysin miettimisaikaa..." "Hahaa, työttömyys alkoi lupaavasti: maanantai-iltana työhaastattelu. Tosin soitin jo ahdistuspuhelun, sillä en tiedä miten paljon tää homma kiinnostaa mua." "Päätin, että en halua sitä sijaisuutta. Pesti olisi vain puoli vuotta, ja palkkakin olisi kai lähempänä kahta kuin kolmea tonnia. Ja lisäksi koko kroppa jotenkin sanoo, että EI. Kai sitä sitten pitää raivolla tehdä free-hommia ja jotenkin koettaa olla masentumatta. Helevetin vaikeeta tehdä tämmösiä päätöksiä." "Sitä ehti jo kuvitella paljon jännemmän elämän, ja nyt tämä toimistoarki näyttää sen rinnalla aika... Mutta joo, totta kai pitäisi olla tyytyväinen, että edes on töitä." Pekka Viljakainen luo digicowboysta kuvan pelottomana sankarina, mutta oikeasti meitä sankareita pelottaa.

Seilaamme epävarmuuden ja itseluottamuksen välillä. Epävarmuus väistyy silloin, kun kuulee rohkeita valintoja tehneistä ikätovereista. Se palaa, kun uutiset kertovat suuresta nuorisotyöttömyydestä ja köyhyysrajalla elävistä pakkoyrittäjistä.

Pelko saa tarttumaan jokaiseen määräaikaisuuteen kuin pelastusrenkaaseen, vaikka juuri olisi suunnitellut valloittavansa maailman.

Se ei ole yhtään siistiä.

Mitä sitten pelkäämme? Työttömyyttä. Ehkä syrjäytymistä. Sitä, ettemme pysty perustamaan perhettä ja ostamaan asuntoa.

Mutta myös sitä, että kykymme ja suuret suunnitelmamme valuvat hukkaan. Vaikeinta on päättää, kumpaa pelätä enemmän.

Katson kaverini heiluvia korvakoruja ja rohkeaa katsetta. Ehkä päätös ei olekaan niin vaikea.

"On tyhmää pitää työtä elämän tärkeimpänä asiana. Sen voi menettää kahdessa viikossa." Palstalla arvioidaan kotimaan ja maailman asioita, kosketusetäisyydeltä. Kirjoittaja Anna-Sofia Berner on sunnuntaitoimituksen toimittaja.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai