Pienellä Mäntysaarella, pari kilometriä Hangon keskustan itäpuolella, on pieni niemeke, joka työntyy Hangon kuuluisilta hiekkarannoilta suoraan Itämeren syliin. Vaahtopäät lyövät voimalla rantakallioihin.
Paikka on vaikuttava. Ei ihme, että juuri tänne perustettiin kioski ja kesäkahvila jo 1900-luvun alussa.
Saaren länsipuolella, ehkä viidenkymmenen metrin päässä, näkyy Suuri Mäntysaari. Näissä maisemissa toistui 1920-luvun kesäpäivinä tarkka rutiini: Gustaf Mannerheim heräsi huvilassaan Suurella Mäntysaarella, kävi aamukävelyllä ja saapui Pienen Mäntysaaren kahvilaan aamiaiselle. Hänellä oli nurkkapöytä, jonne henkilökunta tarjoili aina saman annoksen: mustaa kahvia ja kananmunaleipää, jonka munia oli keitetty neljä ja puoli minuuttia.
Usein myös Mannerheimin ilta päättyi saman kahvilan pöytään. Silloin valkoiseen takkiin pukeutunut kenraali laski kahvilan kassan ja päivän tuoton.
Gustaf Mannerheim liikkui Hangossa siviiliasussa ja paistatteli päivää hiekkarannalla.
Pääosalle suomalaisista mielikuva Mannerheimista on asepukuinen sotilas. Mutta hankolaisille hän on siviiliasuinen kahvilanpitäjä.
Kun Mannerheim huristeli autollaan Hangossa, pikkupojat pyrkivät autokyytiin. Hangon-ajan kuvissa hän saattoi jopa hymyillä.
Kesällä 1919 Suomi eli sekavia aikoja. Keväällä oli järjestetty itsenäisen Suomen ensimmäiset eduskuntavaalit, ja parikymmentä valtiota oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden.
Mannerheimille kesä 1919 tarjosi pelkkiä pettymyksiä. Hän joutui 17. heinäkuuta Suomen valtionhoitajana vahvistamaan hallitusmuodoksi tasavaltalaisen mallin, jossa presidentillä oli heikko rooli. Se ärsytti Mannerheimia, joka oli vahvojen valtaoikeuksien kannalla.
Ja pahempaa seurasi. Seuraavalla viikolla käytiin Suomen ensimmäinen presidentinvaali, ja Mannerheim oli vaalin toinen pääehdokas. Osa kansasta suorastaan rakasti Mannerheimia, ja hän uskoi tulevansa valituksi. Kosmopoliitin aatelismiehen ja valkoisen sankarikenraalin karismaa, ryhtiä ja jopa kävelytyyliä ihasteltiin ulkomaiden lehtiä myöten.
Mutta presidentinvaalista tuli Mannerheimille pettymys. 25. heinäkuuta kello 18.30 eduskunta valitsi sosialistien johdolla presidentiksi harmaan juristin, K. J. Ståhlbergin. Mannerheim hävisi murskaäänin 143–50.
Mannerheim luki tuloksen sähkösanomasta Runnin kylpylässä Iisalmen lähellä. Mannerheim sairasti reumatismia ja oli matkustanut kylpylään hoitoon. Hän joi terveysvesiä ja otti ruostekylpyjä radiumpitoisessa mutavellissä.
Sähkeen luettuaan hän koki olonsa syrjäytetyksi. Hän oli 52-vuotias, mies parhaassa iässään. Presidenttinä Mannerheim olisi halunnut koota nopeasti armeijan ja hyökätä oitis Pietariin kukistamaan bolševikkien vallankumousta. Tämä suuri historiallinen tehtävä piti nyt unohtaa.
Mannerheim purki vaalitappiota muistelmissaan vielä kymmeniä vuosia myöhemmin. Hän nimitteli 1920-lukua ”rappiokaudeksi”, jolloin ”saavutukset tehtiin tyhjäksi”. Niiden kahdentoista vuoden aikana, jotka seurasivat kesällä 1919 tapahtunutta ensimmäistä presidentinvaalia, olin Suomen poliittisessa elämässä mukana vain sivustakatsojana, hän kirjoitti.
Työttömän arki tuli nopeasti vastaan Mannerheimille. Hän ei ollut rahamies. Sen sijaan hänellä oli kallis maku ja silmää tyylille. Hän teetti paitansa Lontoossa ja viihtyi ulkomailla. Vaalin hävittyään Mannerheim lähtikin dramaattisen oloisesti pois Suomesta, pitkälle matkalle Eurooppaan. Iso kansanjoukko saatteli hänet Helsingin Eteläsatamaan.
Matkan aikana kansa ratkaisi Mannerheimin rahahuolet. Kenraalia ihailleet piirit järjestivät keräyksen, joka tuotti 7,6 miljoonaa markkaa (nykyrahassa noin kolme miljoonaa euroa). Se antoi vapauden tehdä mitä huvitti.
Vuonna 1919 Mannerheim siirsi kirkonkirjansa Hankoon avioeroa varten. Ero piti käsitellä hankolaisessa tuomioistuimessa. Kaupunki oli Mannerheimille tuttu jo lapsuudesta. Enolla, Fiskarsin ruukinpatruunalla Albert von Julinilla, oli Hangossa huvila. Kerrotaan, että poikaikäinen Mannerheim myi hankolaisille huvilan leipomossa leivottua leipää.
Nyt, syrjäytettynä mutta varakkaana viisikymppisenä, Mannerheim löysi Hangon seurapiireistä itselleen pysyvän kesänviettopaikan. Hangossa pörräsi merkkihenkilöitä ja kadettiaikojen kavereita.
1920-luvun alussa Mannerheim hankki kaupungin länsipuolella sijaitsevalta Suurelta Mäntysaarelta itselleen huvilan. Ensin hän oli vuokralaisena, mutta tykästyttyään osti paikan. Kaupunki ymmärsi vierastaan. Mannerheimin tontille rakennettiin uusi tie, ja Marski sai käyttää projekteissaan kaupungin työkaluja sekä rakennushiekkaa.
Mannerheim kunnosti ja laajensi saaren päärakennusta ja antoi sille nimeksi Stormhällan, Myrskykallio. Huvila oli 1920-luvun empiretyyliä, komea, mutta tyyliltään erilainen kuin Hangon vanhat pitsihuvilat. Mannerheim piti kukkasista ja perusti saarelleen puutarhan.
Hangon-huvilan naapurissa oli saari ja saaressa kahvila nimeltään Café Afrika. 1920-luvulla Suomi eli kieltolain aikaa, eikä Café Afrikassa tarjoiltu alkoholia, mutta syrjäinen saari houkutteli silti iltaisin juhlijoita. Hangon vesillä liikkui pirtutrokareita, ja saareen oli hyvä vetäytyä juomaan omia juomia. Humalaisten meteli alkoi häiritä Mannerheimia. Aikansa möykkää kuunneltuaan Mannerheim osti kahvilan ja saaren itselleen.
Alkoi projekti. Mannerheim uudisti kahvilan konseptin, ja huolehti sisustuksesta ja yksityiskohdista. Kahvilaa laajennettiin. Tyyliä haettiin Ranskasta. Palvelija osti Bretagnesta sinivalkoisen koristeellisen astiaston ja siihen sopivat sinivalkoruudulliset pöytäliinat. Tarjoilijoille tuli tummat asut ja pitsihatut, nekin bretagnelaisten esikuvien mukaan.
Mannerheim oli tarkka kahvilan tyylistä. Pöytäliinat ja astiat olivat sinivalkoiset. Lattiat ja seinät oli maalattu vaaleiksi. Kalusteiden piti olla tummaa puuta.
Mannerheim antoi kahvilalle nimeksi Neljän tuulen tupa. Siitä tuli tyylikäs paikka, ja Hangon hienostopiirit ottivat sen omakseen. Mannerheim ei voinut sietää ruuanlaiton käryä, mutta ruokalistasta hän oli tarkka: kahvilassa tarjoiltiin muun muassa kalakeittoa, pinaattiohukaisia ja lihapullia. Kylässä kävi arvovieraita, kuten Alankomaiden kuninkaallisia.
1920-luku kuulostaa Mannerheimin downshiftaukselta. Kesät hän piti kahvilaa maalla. Sen lisäksi hän matkusteli, metsästi ja seurusteli Euroopan seurapiireissä. Se oli varmasti helpottavaa raskaan työputken päälle.
Kun Mannerheim kuvaili kirjeissään valtionhoitajan virkaa, hän kuulosti uupuneelta. Nousen ylös 7–8 aikoihin. Kello 9 minulle tuodaan asiakirjoja luettavaksi. Kello 10 otan vastaan sotilasedustajat. Kello 12:sta 1:een otan vastaan henkilöitä, jotka eivät tyydy esittämään asioitaan... Kello 1–2 lounastan, ja kello 2 alkaa siviilien vuoro. Kello 7–8 on päivällinen ja kello 8 jatkuvat työt, vastaanotot, kokoukset jne. loputtomiin. Kello 11:n ja 12:n välillä menen nukkumaan. Toivon voivani jättää tekemättä joitakin asioita ja ottaa vastaan vähemmän ihmisiä, mutta toistaiseksi olen liian laveasti käsitettyjen velvollisuuksieni orja, hän kirjoitti ihastukselleen Kitty Linderille 1919.
Yrittäjä Kaj-Erik ”Nixu” Knichter kiertää avainta Neljän tuulen tuvan ulko-ovella. Tuuli vinkuu kesäkahvilan ikkunoissa. Ei ihme, että 1930-luvulla lääkäri kehotti reumaattista Mannerheimia hankkimaan kesäpaikan jostakin suojaisemmasta kohteesta.
Kun Mannerheimista 1931 tuli puolustusneuvoston puheenjohtaja, hän myi kahvilan ja huvilan. Uudet vuosikymmenet, kolme sotaa ja presidenttiys odottivat kahvilanpitäjää.
Kaj-Erik Knichterille Neljän tuulen tupa oli vuosien unelma. Hän asui teininä muutaman sadan metrin päässä kahvilasta ja yritti hankkia sen itselleen jo 1980-luvulla. Suunnitelma onnistui kuutisen vuotta sitten. Unelmasta vain meinasi tulla painajainen. Kaikki oli laitettava uusiksi: sähköt, vedet ja keittiö. Sisällä hallitseva väri oli vaaleanpunainen vaahtokarkki. Rahaa on uponnut parisataatuhatta euroa.
Knichter törmäsi samaan kuin Mannerheim: ei kahvila Suomen kesässä mikään kultakaivos ole. ”Tämä on henkilökohtainen kulttuuritekoni kotikaupungilleni”, Knichter sanoo.
Kahvila on nyt samassa asussa kuin Mannerheimin aikana: lattiat ovat vaaleat, kalusteet tummat. Tuolit ovat samat narutuolit kuin Mannerheimin aikana. Katossa on alkuperäiset valaisimet. Astiasto on uusi ja Knichterin itsensä piirtämä. Se on yksinkertainen ja tietysti sinivalkoinen.
Keittiö on tuotu nykyaikaan, mutta Mannerheimin suosikeista on tarjolla muun muassa vorschmackia ja kenraalin kakkua. Viineissä noudatetaan Mannerheimin mieltymyksiä, ja ne tuodaan vanhalta mantereelta. Marskin ryyppy kaadetaan isännän omalla sekoituksella: Finlandia-vodkaa, Jubileums-akvaviittia, Gordon’s-giniä ja Noilly pratt -vermuttia.
Neljän tuulen tuvan työntekijöiden esiliinat ja asujen pitsokoristeet saivat mallia Ranskasta.
Yksityiskohdista pitänyt Mannerheim kuuntelisi varmasti mielissään, kuinka tarkasti Knichter on miettinyt kahvilan tyyliä. Seinällä roikkuu kuva Mannerheimista asepuvussa. Kerrotaan, että samana päivänä kun Mannerheim kuoli, tämä taulu putosi seinältä alas.
Viimeisen kerran Mannerheim vieraili Hangossa 1947. Hän lounasti pursiseuralla ja halusi nähdä, millaista Hangossa on. Hänen vanha huvilansa oli tuhoutunut jo talvisodan jälkeen, kun Neuvostoliitto miehitti Hankoa.
Knichterillä on oma teoria siitä, miksi Marski viihtyi Hangossa. Pikkukylässä meren rannalla on helppo hengittää:
”Hanko on sekamelskakylä. Satama on aina tuonut ja vienyt väkeä. Täällä landella ovat aikojen saatossa virkamiehet, varkaat, skönärit [merimiehet] ja muutkin onnistuneet elämään suht sovussa. Voi mennä minne vain, eikä osoitella sormilla.”
Kesäkahvila Neljän tuulen tupa on Hangossa osoitteessa Neljäntuulenkuja. Avoinna kesäkuukausina joka päivä.
Etualalla Pieni Mäntysaari ja Mannerheimin kahvila. Vasemmalla Suuri Mäntysaari, jossa kenraalilla oli huvila.
Kahvila Neljän tuulen tupa sijaitsee Pienellä Mäntysaarella Hangossa.