Se astuu rapun ovesta aamuaurinkoiselle kadulle Helsingin Kampissa, heiluttaa kovasti häntäänsä ja antaa toimittajalle monta märkää muiskua: lips, lips, lips! Huomatkaa, että Marcello asuu osan vuodesta Ranskassa.
Sitten on Flux harpsichord concert (Flux-cembalokonsertti, 2017), jossa Marcello seisoo cembalon päällä ja katsoo herkeämättä pianotuolilla istuvaa Brotherusta. Teos on parhaillaan esillä Mäntässä Serlachius-museo Gustafissa, jossa on meneillään Brotheruksen näyttely Playground.
Tänä aamuna se kipsuttaa iloisena pitkin Albertinkatua. Sen korvat heiluvat sympaattisesti kävelyn tahdissa. Turkin väri on hienostunut suklaanruskea sävyä fatserinsininen, ja peräpeili on burberrynbeige.
Marcello on vain pieni koira, mutta mitkä silmät! Sen katse on kovin lempeä ja kirkas. Kiltteys suorastaan paistaa siitä. Lisäksi on havaittavissa annos höpsöyttä.
Ei ihme, että Brotherus ottaa kymmeniä ja kymmeniä hurmaantuneita kuvia Marcellosta yhteisöpalvelu Instagramiin. Ihan kuin kuka tahansa koiranomistaja. Eikä kuvia aseteta esille museoon tai galleriaan – ainakaan vielä.
Marcello uudessa studiossa. Marcello kameralaukussa makaamassa. Marcello Pompidou-keskuksen edessä antamassa kepille kyytiä. Marcello galleriassa. Marcello lentokentällä viipottamassa. Marcello auringonläikässä Brotheruksen ja hänen kumppaninsa kuvataiteilija Lauri Astalanhttps://www.hs.fi/haku/?query=lauri+astalan Ranskan-kodissa Avallonissa.
Marcello ja pallo.
Brotheruksen pariisilaisen galleristin mielestä kuvia Marcellosta on jo melkein liikaa. Eikö olisi parempi, jos Brotherus postaisi niitä Instagramiin vain kerran viikossa – esimerkiksi sunnuntaisin, kuten hän postaa omasta kissastaan.
Mutta espanjalaisen galleristin mielestä Marcelloa ei voi olla liikaa. Sitä esittäviä töitäkin saisi olla enemmän. Asiakkaat rakastavat niitä.
Klomp. Brotherus nostaa koirapuiston portin salvan ylös.
Marcello menee sisään. Se jää seisomaan hiekkakentälle ja katselee ympärilleen: tyhjää on. Sitten se painaa kuononsa maahan ja alkaa nuuskia.
Hajut vievät Marcelloa ympäri koirapuistoa. Brotherus katsoo mäyräkoiran puuhia.
”Marcellon vainu on aivan häkellyttävä”, hän sanoo. Vaikka mäyräkoiria pidetään usein seuran vuoksi, ne ovat silti metsästyskoiria, Brotherus kertoo.
Yhtäkkiä, kesken kaiken, Marcello pysähtyy niille jalansijoilleen. Sen naamalle tulee jotenkin hämmästynyt, pohdiskeleva ilme.
Lumous rikkoutuu, kun aidan takana kadulla ohi kulkee husky.
Marcello nostaa heti kamalan äläkän. Sen haukku on käskevä ja miehekäs kajautus. Mutta Brotherus kertoo, että jos sama husky tulee sisälle koirapuistoon, Marcello on sille oikein ystävällinen.
Marcello elää todellista kulttuurikoiran elämää. Instagramissa Brotherus käyttää siitä usein nimitystä Museum Dog. Mutta Helsingissä ollessaan Brotherus ja Marcello käyvät joka päivä koirapuistossa. Täällä Lapinlahden puistikossa tai Sinebrychoffin puistossa.
Jos on kurja ilma, päälle puetaan oranssit sadetakit.
Mitä diskreeteimmin Marcello kyyristyy koirapuiston nurkkaan, sievästi roskispömpelin katveeseen. Brotherus ottaa lapion.
Marcello syö kaksi kertaa päivässä kanadalaisia koirannappuloita, joissa ei ole lisäaineita. Niitä saa Helsingissä aivan tietystä eläinkaupasta.
Ranskassa ollessa on pakko tyytyä normipapanaan, sillä pikkukylästä ei saa moisia hienouksia.
Lisäksi Marcello nuolee aina ruuan jälkeen lautaset.
”Yllättävät asiat miellyttävät häntä”, Brotherus kertoo. Kuten mausteinen intialainen ruoka ja salaatinkastike. Tietyt kasvikset ja kaikki juustot, myös vahva roquefort.
Portti narahtaa. Marcellon kaveri, sekarotuinen Otto, tulee sisään. Jälleennäkeminen on lämmin. Pyöritään, haistellaan. Hännät vipattavat.
Otto on puoliksi mäyräkoira ja puoliksi rottweiler. On kai parempi olla ajattelematta, miten siinä niin on käynyt. Kuten Brotherus sanoo: koirilla on salaisuutensa.
Nyt molemmat jo nuuskivat omiaan.
Brotherus kertoo, että Marcello käy säännöllisesti vesijuoksumatolla ja koirahieronnassa, terveyssyistä. Eläinlääkäri on määrännyt. Niin hoidetaan Marcellon ylimääräistä, väärin kiinnittynyttä selkänikamaa. On nikaman syytä, että koirapuistossa juoksennellessaan Marcello välillä vippaisee toisen takajalan ylös ja jatkaa matkaa kolmella tassulla. Onneksi vaiva ei aiheuta sille kipua.
Mutta selkävaivassa on toinenkin puoli.
Marcellosta ei voi koskaan tulla isää. Olisi vastuutonta tuottaa maailmaan uusia mäyräkoiria, joilla on selkärangassaan liian monta nikamaa.
Sitä paitsi Marcello varmaan pärjäisi hyvin koiranäyttelyssä, mutta selkävaivan takia näyttelyura on jäänyt – ehkä Marcellon onneksi.
Sen sijaan se esiintyy säännöllisesti taidenäyttelyssä. Seuraavaksi Japanissa, jossa myöhemmin tänä vuonna esitetään harmonikkataiteilija Maria Kalaniemen https://www.hs.fi/haku/?query=maria+kalaniemenMarcellon kunniaksi säveltämä kappale. Se on osa Brotheruksen Tangohousut-nimistä videoteosta ja Kalaniemen Japanin-kiertuetta.
Marcello on alun perin Loviisan poikia, yksi kolmesta veljeksestä. Brotherus haki sen kasvattajalta, kun se oli vain kahdeksanviikkoinen mytty. Siitä lähtien Marcello on pitänyt kotinaan sinistä kuljetuskassia, jossa se tuotiin uuteen kotiin ja jossa se aluksi nukkui yönsä.
”Kassi on sen mobile home.”
Maisemat saattavat vaihtua, mutta niin kauan kuin mukana ovat äiti, isä ja sininen kassi, Marcello on tyytyväinen. Marcello myös lentää rakkaassa kassissaan.
Rodun valinnassa keskeinen kriteeri oli paino. Lentokoneen matkustamoon saa viedä koiran, joka painaa viitisen kiloa. Raskaampi koira joutuu armotta kylmään ja pelottavaan ruumaan.
Marcellon paino on onneksi hyvin tasaisesti neljä ja puoli kiloa. Kuten vanhempansakin, se on hyvin pienikokoinen. Marcellon kaltaisia hyvin pieniä mäyräkoiria kutsutaan kaniinimäyräkoiriksi, Brotherus kertoo.
Marcellon aamulenkki jatkuu läheiseen Lastenlehdon puistoon. Mutta ensin pitää ylittää suojatie.
Marcello pysähtyy kiltisti odottamaan tien reunaan ja katsoo valppaana, tuleeko vasemmalta autoja, kuten jo Lasten liikennelaulussa neuvotaan.
Se osaa neljä komentoa: ”odota”, ”istu”, ”maahan” ja ”sivulle”. Ja totteleekin – noin yleensä ottaen. Brotheruksen koirapedagoginen raamattu on eläinkouluttaja Tuire Kaimion https://www.hs.fi/haku/?query=tuire+kaimionPennusta kunnon koiraksi.
Puistossa Marcello haahuilee kiireettömästi sinne tänne puiden alla.
Brotheruksella on kuulemma välillä huono omatunto, kun hän antaa Marcellon niin vapaasti nuuskia ja kuljeskella ympäriinsä hihnassa. Sitten kun oikeasti on kiire, se ei ymmärrä, miksi pitäisi panna töpinäksi, vaan haraa ja venkoilee rasittavasti vastaan.
Joku on unohtanut nurmikolle nahkaisen pikku jalkapallon, joka on sopivasti tyhjentynyt, niin että siitä saa mäyräkoiran hampailla hyvän otteen.
On kuin Marcellon sisällä syttyisi lamppu.
Se loikkaa pallon kimppuun. Se retuuttaa palloa, vie sen ihmisen eteen ja tönäisee palloa napakasti pitkällä kuonollaan. Pallo vierii hallitusti pelikaverin jalkoihin.
Jestas sentään! Sehän syöttää!
Brotherus nyökkää ylpeänä. Totta se on. Marcello on futishullu.
Potkaise, vaatii Marcello silmillään.
Kun pallo lentää, Marcello juoksee korvat lepattaen perään, hakee pallon, laskee sen maahan parin metrin päässä ja syöttää taas kuonollaan. Tähän leikkiin se ei väsy.
Marcello saadaan lopulta pallon luota vain voimakeinoin.
Valokuvataiteilijan koiran on aika saada aamupalaa.
Mutta kotimatkalla Marcello vetkuttelee ja jää muka haistelemaan kukkaistutusta sisustusliikkeen edessä, niin kuin se olisi hyvinkin tärkeä asia.
Perillä Brotherus avaa alaoven ja menee pikku mäyräkoiransa kanssa sisään. Viimeisenä siitä näkyy häntä.
Rapun ovi sulkeutuu raskaasti. Portaikosta kuuluu kuin jäähyväisiksi pari miehekästä haukahdusta.
”Marcelloko se on”, kysyy tuttu ohikulkija.
Marcello.
Kommentit
Kommenttisi on moderoitavana. Viestejä julkaistaan sitä mukaa, kun toimitus ehtii niitä tarkistaa. Viestejä tarkistetaan arkisin kello 7–24 ja viikonloppuisin kello 8–24