Suomalaiset ovat alkaneet puhua viisi­prosenttista englantia – sitä on ulko­suomalaisenkin vaikea ymmärtää

Ulkosuoma­laiselle matka Suomeen on ennen kaikkea tilaisuus pönkittää suomalaista identiteettiä. Helpoiten se käy ostosten kautta. Itse noudatan yleensä 10/10/10-ostoslistaa. Se tarkoittaa kymmentä kiloa ruisleipää, kymmentä kiloa karjalanpiirakoita ja kymmentä kiloa kotimaista kaunokirjallisuutta.

Brexit-Britanniassa koti-ikävä voi kuitenkin äityä niin kirveleväksi, että pitää ottaa kovat keinot käyttöön. Äskeisellä Suomen-reissullani hankin suomalaiset lenkkarit (en lenkkeile), suomalaisen tuohivasun (en suosi kansallisromanttista sisustustyyliä) sekä männynkuorikosmetiikkaa (en tiedä, mitä tapahtui).

Valveutuneena palvelutalouden suosijana vahvistin suomalaisuuttani tietysti myös aineettomin keinoin. Kävin itkeskelemässä keskustakirjasto Oodin ihanuutta (ne tuhrut Sanomatalon puoleisessa lasiseinässä ovat minun). Kävin katsastamassa Amos Rexin (ja loukkaannuin, kun ei tarvinnut edes jonottaa). Olisin myös halunnut ajella helsinkiläisellä raitiovaunulla, mutta kansalaistaitoni eivät riittäneet lipun ostoon.

Parasta suomalaisen identiteetin ruokkimista on kuitenkin suomen kielen puhuminen ja kuunteleminen. Että onkin olemassa kokonainen maa, joka puhuu minun kieltäni. Että on niin paljon ihmisiä, jotka ymmärtävät puolesta sanasta. Että on kansa, jota itse pinnistelemättä ymmärrän.

Paitsi että en enää ymmärräkään.

Suomalaiset ovat alkaneet puhua viisiprosenttista englantia. Englannin kielen sanat ovat ujuttautuneet lähes sellaisenaan arkikieleen. Keskimäärin noin joka kahdeskymmenes sana tuntuu olevan nykyään englantia suomalaisittain äännettynä.

Kyse ei ole nuorisokielestä tai konsulttikielestä. Kyse on siitä, että tavalliset keski-ikäiset ja keskiluokkaiset ja keskimääräiset suomalaiset ovat liian laiskoja etsimään englanninkielisille sanoille ja sanonnoille suomalaista vastinetta.

Kesti hetken, ennen kuin edes ymmärsin, mitä voikaan tarkoittaa ”Minna Canthinhttps://www.hs.fi/haku/?query=minna+canthin paras laini”. (Kärsikö Canth ehkä leinistä eli reumasta? Ei, nyt etsitäänkin kirjailijan parasta sitaattia, iskevintä kiteytystä.) Ehkä en ole vain exploorannut tarpeeksi distinktiivistä kotimaista kirjallisuutta. Parempi laittaa diskleimeri, että en tunne kaikkia treilbleisereitä. Olenhan vähän leimi. Ja niin edelleen tai kuten me (te) Suomessa sanomme: änsouon.

Moni ulkosuomalainen pitää kunnia-asiana sitä, että suomen kieli pysyy mahdollisimman puhtaana. Nyt voin kertoa heille ilosanoman: Lakatkaa pinnistelemästä! Älkää olko niin seriöösejä! Eivät Suomessa asuvatkaan suomalaiset vaivaudu enää etsimään sitä sopivinta suomenkielistä sanaa.

Vai saisiko sittenkin vielä pyytää, että puhukaa hyvät suomalaiset suomea, kun kerran saatte. Ellette sitten puhu ruotsia tai jotain muuta kieltä. Mutta se onkin sitten eri asia. Eli keissi.