Euroopassa saattaa olla pian enemmän muureja ja raja­esteitä kuin kylmän sodan pahimpina vuosina – ja se on suru ja häpeä

Suvussamme kulkee tarina: isoisäni isoisä, vuonna 1835 syntynyt talollinen Filip Eliaksenpoika Lyytikäinenhttps://www.hs.fi/haku/?query=filip+eliaksenpoika+lyytikainen eli Vilppu, pysäytti hevoskärrynsä aina, kun oltiin siirtymässä omilta tiluksilta naapurien maille.

Vilppu onki povarista viinapullon. Hän huitaisi aimo moukun ennen kuin antoi hevoselleen käskyn jatkaa matkaa vieraalle maaperälle. Olen ajatellut rituaalia sekä rohkaisuryyppynä (on sentään poistuttu omasta pihapiiristä) että jonkin sortin kunnianosoituksena omille tiluksille.

Isoisän isoisän rajaryyppy tuli mieleen, kun luin tietokirjailija Tim Marshallinhttps://www.hs.fi/haku/?query=tim+marshallin tuoreen teoksen Jaettu maapallo. Kirja kertoo etenkin siitä, millaisia uusia fyysisiä ja ideologisia rajoja ja muureja ihmiskunta rakentaa nyt 2000-luvulla.

Kuva on lannistava. Se asettaa sukupolvemme huonoon valoon. Vilppu hoiti 150 vuotta sitten rajahommat tyylikkäämmin.

Ihmiskunnan historia on nimittäin ikiliikkuja: Ensin rajoille rakennetaan muureja. Sitten ne kaadetaan. Sitten rakennetaan uudet muurit tilalle. Sitten nekin kaadetaan.

Kolme vuosikymmentä sitten muureja kaadettiin, kun itäblokin kommunistivaltiot murenivat. Ne olivat rakentaneet muureja ja piikkilanka-aitoja, joilla estettiin kansan joukkopako.

Valitettavasti me, 2010-lukulaiset, olemme taas historian muurinrakentajia. Marshallin kirjan mukaan kaikista toisen maailmansodan jälkeen rakennetuista raja-aidoista peräti yli puolet on pystytetty 2000-luvulla: Euroopassa saattaa olla muutaman vuoden päästä enemmän muureja, aitoja ja rajaesteitä kuin kylmän sodan pahimmassa vaiheessa.

Keväällä 1995 käyttöön otettu Schengen-sopimus oli utopia täysin rajattomasta Euroopasta. Passia vilauttamatta ja jalkaa kaasulta nostamatta saattoi ajaa Euroopan laidalta toiselle: Kilpisjärveltä Kreetalle, Sallasta Gibraltarille.

Sopimukseen oli sisäänrakennettu ajatus, että jos ihmiset, tavarat, palvelut, pääomat, ideologiat, muodit, trendit, tiede ja taide liikkuvat vapaasti maasta toiseen, vapaus vahvistaisi Euroopan demokratiaa ja kasvattaisi maanosan taloutta.

Demokratia on heikentynyt. Silti on vaikea sanoa, mikä kaikessa on Schengenin merkitys.

Ei Euroopan uusia muureja vain lämpimikseen rakennettu. Syksyllä 2015 turvapaikanhakijoita Keski-Aa­siasta, Lähi-idästä ja Afrikasta saapui liikaa. Ajatelkaapa vaikka alle 6 000 asukkaan ruotsalaista kaivoskuntaa Norbergia, jonne pelmahti hetkessä noin tuhat turvapaikanhakijaa.

Sen kummemmin elämöimättä voi hetkeksi asettua norbergilaisten asemaan. Sekaisin siinä menee hiljaisen taajaman arki.

Joulukuussa 2015 – keskellä kansainvaellusta – teimme kuvaajan kanssa pitkän autoturneen Itävallan Wienistä Turkin Istanbuliin. Halusimme nähdä, millaisia rajoja eurooppalaiset pystyttävät.

Itävalta rakensi lähes neljän kilometrin piikkilanka-aitaa Slovenian-vastaiselle rajalle.

Slovenia oli kostoksi pystyttänyt teräsaitaa Kroatian-vastaiselle rajalleen Razkrižjeen. Sitä aitaa vihasi myös Razkrižjen kunnanjohtaja, joka arveli, että Euroopan muurittaminen johtaisi ”lopulta koko EU:n loppuun”.

Pohjois-Makedonia aitasi Kreikan-vastaista rajaansa, Kreikka ja Bulgaria taas Turkin-vastaista rajaansa.

Suurin konna oli silti Unkari. Se oli aloittanut dominoilmiön.

Sen äärioikeistolainen hallitus ei piitannut EU-sopimuksista, vaan alkoi kesällä 2015 rakentaa lähes neljä metriä korkeita raja-aitoja Serbian-vastaiselle rajalleen Röszkeen ja Kroatian-vastaiselle rajalle Zákányyn.

Hetkessä Unkari oli rakentanut yli 500 kilometriä piikkilanka-aitaa ympärilleen. Muutkin maat alkoivat padota rajojaan ja ohjata turvapaikan­hakijoita naapurimaihin ja pohjoiseen Eurooppaan.

Röszken rajakaupunki Unkarin ja Serbian rajalla oli apea ja luokseen kutsumaton. Jututin natsipuolue Jobbikin paikallispoliitikkoa, räyhäkkää heppua, joka oli iloinen, sillä Unkarin maine oli kiirinyt: kukaan ei tahtonut enää lähimaillekaan.

Mieleen tuli 1990-luvun tv-sketsi suomalaisen haja-asutusalueen toimettomasta uusnatsista, joka osallistui tv:n hakuohjelmaan ja etsi pakolaisia asuttamalleen haja-asutusalueelle. Vilpittömän oloinen uusnatsi tarkensi kameralle, että hän olisi tyytyväinen ”yhdestäkin somaliperheestä”.

Isoisäni isoisä Vilppu – siis mies, joka otti rajaryypyn hevoskärryissä – tiesi taatusti, että rajan takaa tulee aina sekä hyvää että pahaa.

Vuonna 1885 tehdyn asiakirjan mukaan hän löysi suolta omilta mailtaan ruosteen puhkaiseman vaskirasian. Rasia sisälsi ”riepuihin käärittynä” 39 venäläistä kolikkoa vuosilta 1723–1783, ruotsalaisen taalarin kolikon vuodelta 1770 sekä ”tukaatin painoisen” kultarahan vuodelta 1765.

Vilppu on kaiketi ilahtunut löydöstään, jota ei olisi ollut ilman rajat ylittävää kauppaa ja siirtolaisuutta. Toisaalta kolikot olivat ajalta, jolloin Ruotsi ja Venäjä olivat käyneet niin kutsutun hattujen sodan, jossa taisteltiin Suomesta.

Silti tuntuu selvältä sadan viime vuoden historiassa, että rajojen avoimuus on tuottanut enemmän iloa ja vaurautta kuin muurien rakennus.

Ja mitä tulee Vilppu Lyytikäisen tapaan huitaista rajaryyppy omilta tiluksilta poistuessaan, katson, että tuon verran omilla rajoillaan sopii uhota.

Sen kummempaan rähinöintiin hän kun ei tietääkseni sortunut.