Jäähyväiset historialle

Kunnon ihmisellä on kerran viikossa siivouspäivä. Silloin viedään roskat, pestään pyykit ja tiskataan alkuviikon altaassa ­lionneet kipot ja kupit. Niin pysyy elämä hallinnassa, järki päässä ja kodin saastaisuus siedettävällä tasolla.

Mutta pari kertaa vuodessa koittava digi­taalinen siivous­päivä on sellainen koet­telemus, että sille jää lattia­kaivon tyhjen­nyskin toiseksi.

Yleensä sitä edeltää älypuhelimen virheilmoitus. Päivitystä ei voitu asentaa, laitteessa ei riitä tila. Kun turhat sovellukset on poistettu eikä tila silti riitä, on käytävä käsiksi galleriaan.

Tänä aamuna puhelimeni muistissa oli 6 056 kuvaa ja 219 videota. Tuoreimmat esittävät minua outo pipo päässä, minua hammaslääkärin odotushuoneessa, koiraa lattialla, koiraa nurmikolla, kukkia maljakossa, örvellystä baarissa ja örvellystä laivalla.

Mitä niille pitäisi tehdä?

Valokuvien säilönnästä tuli ongelma, kun digikamerat saapuivat koteihin 2000-luvun alussa. Jossain vaiheessa muistikortti tuli täyteen ja kuvat siirrettiin kaapelilla tietokoneelle. Sitten joku tajusi, että tietokoneilla on tapana mennä rikki, ja kuluttajille alettiin kaupata ulkoisia kovalevyjä ja muistitikkuja varmuuskopiointia varten. Käytön jälkeen usb-laite ”poistettiin turvallisesti” ja unohdettiin työpöydän laatikkoon. Sinne lapsuusmuistot, remontit, lemmikit ja Rhodoksen-matkat jäivät pölyttymään yhdessä rikkinäisten kuulakärkikynien kanssa.

Internet tietenkin muutti ”kaiken”. 2000-luvun alussa perustettiin Flickr ja Photobucket, joihin kuvia saattoi tallentaa ja sitten julkaista ne. Perässä seurasivat OneDrive, Dropbox, ­iCloud, Google Drive ja monet muut.

Niissä kuvat ovat tallessa – ainakin toistaiseksi. Somepalvelut eivät ole ikuisia. Kun Hotmail yhdistettiin Outlookiin, valtava määrä sähköposteja tuhoutui. Myspace puolestaan onnistui tuhoamaan kaiken sivustolle vuosina 2003–2015 ladatun musiikin eli noin 53 miljoonaa tiedostoa.

En haluaisi olla alarmisti, mutta sama voi tapahtua kuville milloin tahansa. Ei ehkä konkurssin takia, koska Apple, Google ja Facebook kuuluvat maailman suurimpiin yrityksiin, mutta ei niillä ole mitään velvollisuutta säilyttää kuvia tai ylipäätään olla olemassa.

Pienemmässä mittakaavassa kuvia katoaa jatkuvasti. Käyttäjätunnukset unohtuvat, tikut ja kovalevyt voivat mennä rikki tai kadota muutossa. Minullakin on kuvia ”tallessa” palveluissa, joiden salasanoja en muista. Kovalevyjä on muistaakseni yhdessä kenkälaatikossa, mutta laatikon olinpaikasta ei ole havaintoa.

Eipä sillä, että kaikkia kuvia erityisesti kaipaisinkaan. En edes tiedä, mihin kuvittelen tarvitsevani suttuisia selfieitä vuodelta 2015 tai kenelle aion 2040-luvulla esitellä kuvakaappauksia talven 2019 toteutuneista askeltavoitteista. Silti kuvien tuhoaminen tuntuisi väärältä. Turhatkin valokuvat ovat muistoja ja todiste siitä, että on ollut olemassa ja elänyt jonkinlaista elämää.

Valokuvaus on ollut kaikkien ulottuvilla vasta verrattain lyhyen aikaa. Teknologisen kehityksen myötä valokuvaus on demokratisoitunut. Maailmassa on arviolta 4,5 miljardia kamerapuhelinta, joilla kuvataan pönöttävän eliitin sijaan ihan mitä tahansa ja ihan milloin tahansa.

Samalla valokuvan olemus on muuttunut.

Valokuvalla on edelleen tärkeä merkitys erityisten tapahtumien tal­tioijana ja todellisuuden dokumentoijana, mutta näytöltä toiselle sinkoilee entistä enemmän myös nopeita kuvia, jotka ovat funktioltaan lähempänä tekstiviestiä. Siitä kertovat myös Instagram Stories ja Snapchat, joihin ladatut kuvat ja videot katoavat vuorokauden kuluttua.

En usko, että fyysiset valokuvat ovat sinänsä aidompia kuin iPhonen kameran rulla, mutta ne ovat olemassa, ellei joku (äiti) ole kuolinsiivouspäissään päättänyt niitä hävittää. Mutta entä Dropboxiin tai kovalevyille säilötyt tiedostot? Mitä jos ne katoavat?

Sitä pohditaan parhaillaan Valokuvataiteen museossa. Se on viime vuosina ensimmäistä kertaa ottanut kokoelmiinsa ihmisten lahjoittamia somekuvia, Instagramista ja Irc-galleriasta.

Taustalla on pohjoismainen Collecting Social Photo -hanke, jossa tutkitaan sosiaalisen median kuvakulttuureja ja tapoja tallentaa niitä museoiden ja arkistojen kokoelmiin. Yleensä tavallisten ihmisten kuvat päätyvät museoille vuosikymmeniä kuvan ottamisen jälkeen kuvaajan tai hänen jälkeläistensä kautta, kertoo Valokuvataiteen museon intendentti Anni Walleniushttps://www.hs.fi/haku/?query=anni+wallenius. Nykykuvan kanssa niin ei tule käymään.

Walleniuksen mukaan kuvien katoaminen on todellinen uhka. Pahin skenaario on digital dark age, musta aukko, joka nielaisisi 2000-luvun ensimmäiset vuosikymmenet. Samalla ka­toaisi iso osa siitä, millaista todellisuus tällä hetkellä on, eikä sitä voisi tulevaisuudessa tutkia tai ymmärtää. Hän vertaa kuvia ruukunpalasiin. Niiden perusteella voidaan päätellä yllättävän paljon menneistä sivilisaatioista.

Siksi jokaisen kannattaisi kuratoida omaa kokoelmaansa, edes vähän. Koota vaikka tärkeimmät kuvat samaan paikkaan, kirjoittaa ylös niiden tiedot ja huolehtia niiden varmuuskopioimisesta. Museot eivät halua maailman kaikkia miljardeja kuvia, mutta jos somet romahtavat ja kuvat katoavat, ei kukaan sadan vuoden päästä tiedä, millaista elämä 2010-luvulla oli ja millainen valta kuvilla oli.

Ehkä seuraavana siivouspäivänä. Heti lattiakaivon tyhjennyksen jälkeen.