Sunnuntai

Essee: Iijoki antaa aina vaan

Kalle Päätalon syntymästä on kulunut sata vuotta. Toimittaja Esa Lilja luki Päätalon Iijoki-sarjan: 26 romaania, 16 994 sivua. Luku-urakan piti olla vitsi, mutta se vei matkalle syvään häpeään.

Kevättalvella 1995 kirjailija Kalle Päätalo istui rintamamiestalonsa yläkerrassa Tampereen Kirvestiellä. Seuranaan hänellä oli kaksivuotias tyttärentyttärensä, ja yhdessä vaari ja taapero tekivät kirjallisuushistoriaa: löivät viimeisen pisteen Päätalon omaelämäkerralliselle Iijoki-sarjalle.

Viimeisen romaanin nimikin oli lopullinen: Hyvästi, Iijoki. Se oli sarjan 25. osa, ja viimeinen piste osui sarjan sivulle numero 16 216.

Päätalon elämäntyö oli valmis.

Kustannusyhtiö Gummeruksen painokoneet jyskyttivät romaanista jyhkeän 109 000 kappaleen painoksen. Syksyllä sanomalehdet kirjoittivat Päätalosta suuria juttuja. Joku yritti laskea, millainen pino kolmesta miljoonasta myydystä Päätalon kirjasta muodostuisi.

Jokasyksyiseen tapaan uusi Päätalo ilmestyi kauppoihin lokakuun alussa. Myyntipaikkoja oli satoja ympäri maata, ja kaksi niistä, Asko Moilasen kirjakauppa sekä Koillismaan osuuskaupan myymälä, sijaitsi Päätalon syntymäpitäjässä Taivalkoskella. Isänpäivän ja joulun jälkeen joissakin paikoissa saatettaisiin myydä jo ei-oota.

Iijoki-sarjan kirjoittaminen oli hotkaissut Päätalon elämästä kolmanneksen. Kirjailija oli jo 76-vuotias, ja pitkään hän oli kantanut huolta elämäntyönsä valmistumisesta. Sarja oli edennyt tuskastuttavan hitaasti, kun taas kirjoittajan oma terveys oli heikentynyt nopeasti. Viimeisen kirjansa Päätalo oli urakoinut keuhkosyöpähoitojen uuvuttamana. Henki kulki, mutta raskaasti.

Kirjailijana Päätalo oli saavuttanut kaiken mahdollisen. Nuoruuden toiveammatista oli tullut totta.

Uskolliset lukijat suorastaan palvoivat mestariaan. Maailmanlaajuisestikin elämäntyö oli ainutlaatuinen, sekä tyyliltään että määrältään. Vuosien mittaan kirjojen myyntitulot kerryttivät Päätalolle kymmenien miljoonien markkojen ansiot.

Ja nyt urakka oli valmis, vieläpä ”aamenen kanssa”, kuten kirjailija vannoi.

Mitä ihminen sellaisella vapauden ja täyttymyksen hetkellä mahtoi ajatella?

Kalle Päätalo häpesi.

Hänen hartioitaan suorastaan puistautteli inho järjettömän moniosaiseksi venynyttä kirjasarjaa kohtaan.

Sitten tilanne paheni. Viimeisen kirjan luettuaan lukijat halusivat yhä tietää, mitä Päätalolle ja hänen hahmoilleen tapahtui myöhemmin. He kärttivät tietoja kirjeitse ja kasvotusten. Asia vaivasi pehmeäluonteista kirjailijaa.

”Pikkuhiljaa alkoi mieleni pohjalla kasvaa syyllisyyden tuntoja. Aivan kuin olisin ollut jäämässä velkaa lukijoilleni”, Päätalo aprikoi Helsingin Sanomissa.

Tarvittiin uudet hyvästit. Oli kirjoitettava Iijoki-sarjan toinen päätösosa, omaelämäkerrallinen romaani numero 26.

Kirjailija tunsi luisuvansa valapatoksi. Sitten hän ryhtyi kirjoittamaan.

Vuoden 2012 sateisena kesänä tartuin ensimmäiseen Päätalooni mökkipaikkakuntani kirjastossa. Se tuntui hyvältä vitsiltä. Montakohan sivua tätä jaksaa?

Muutaman tunnin jälkeen oli selvää, että käsissä oli mullistava lukukokemus. Kävi kuten sadoilletuhansille suomalaisille ennen minua: Päätalon kieli, elämänkäänteet ja verevät henkilöhahmot ottivat mukaansa ja juurtuivat tajuntaan pysyvästi.

Iijoki-sarja viekoittelee lukijansa kuin salaseuran jäseniksi. Ahmimme vaimon kanssa kirjoja yhtä aikaa, ja pian huomasimme, että salaseuran vitsit, kuten Kallen kotitalon paikkaansa hakeva uuni, tamperelaisen vuokratalon kellarissa lymyilevä katala vesipumppu tai Päätalon sukulaismiehen entiijaaminen ja unien jatustelu olivat pesiytyneet kielenkäyttöömme. Päätalon syntymäkodissa Taivalkoskella vierailimme heti seuraavana kesänä.

Tämän vuoden syyskuussa otin vihdoin käteeni Iijoki-sarjan toisen päätösosan. Sen nimi on Pölhökanto Iijoen törmässä. Kirja ilmestyi syksyllä 1998, vain pari vuotta ennen Päätalon kuolemaa. Pölhökanto tarkoittaa tuulen katkaisemaa puunrunkoa, josta jää korkea kanto metsään lahoamaan.

Raotin Pölhökannon takakantta ja tarkistin sivumäärän: 778. Kirosin mutta aloitin lukemisen heti. Vaimo oli päässyt maaliin jo vuosia sitten.

Seitsemässä vuodessa olen paasannut Päätalon merkityksestä miltei kaikille tutuilleni. Vastaukseksi olen saanut epäuskoisia mulkaisuja ja kysymyksen, johon Päätalon lukijat ovat joutuneet vastaamaan 1970-luvulta saakka: miksi?

Miksi lukea tuhansia sivuja uuvuttavaa kuvausta savottatöiden, sotien ja jälleenrakentamisen kurjuudesta? Mitä annettavaa Päätalolla voi lukijalle enää olla?


Kun nykyihminen ajaa Oulun suunnasta Kuusamon Rukatunturille hiihtämään ja laskettelemaan, hän ohittaa matkan puolivälin jälkeen Taivalkosken. Pieni kirkonkylä jää Valtatie 20:n vasemmalle puolelle. Kauas oikealle jäävät Jokijärvi ja Kalle Päätalon lapsuudenkoti. Vaaramaisemat hivelevät silmiä, porot löntystelevät maantiellä.

Sata vuotta sitten Taivalkoskella annettiin ihmisille uljaita nimiä. Lauri Herman Päätalolle ja hänen vaimolleen Priitta-Stiina Johanneksentyttärelle syntyi marraskuussa 1919 poika nimeltä Kaarlo Alvar.

Pojan tarkka syntymäpäivä jää kerralla mieleen: 11.11.1919. Huomenna siitä on kulunut tasan sata vuotta.

Perheen komeat nimet kääntyivät arjessa Herkoksi, Riituksi ja Kalleksi, eikä elämässä muutenkaan koreiltu. Olot Taivalkoskella olivat kuin kehitysmaassa. Se oli Suomea, joka muisti suuret nälkävuodet, kituutti kädestä suuhun ja riipi elantonsa metsästä, järvestä ja muutamasta lehmänkantturasta.

Elämä oli alkeellista, hankalaa ja kaukana kaikesta. Suomea repinyt sisällissotakin tuntui kuin ohittaneen koko selkosen. Jos Väinö Linnan torpparit olivat vihaisia ja yhteiskunnallisesti aktiivisia, Päätalon hahmoja ajoi nälkä.

Äiti Riitu oli lapsena myyty ihmishuutokaupassa. Hermanni sisaruksineen joutui maailmalle, kun kotitalo paloi alta.

Kalle-pojankin elämä alkoi hankalasti. Hän oppi kävelemään vasta kaksi- ja puolivuotiaana, syynä oli ilmeisesti riisitauti. Lisäksi poika oli kierosilmäinen, likinäköinen, ärrävikainen, luonteeltaan hätäinen ja herkästi itkuun purskahtava.

Elämä ei silti ollut pelkkää kurjuutta. Vanhemmat olivat pahasuisia, mutta ahneita työlle ja omalla tavallaan myös lämpimiä. Herkon ja Riitun räjähdysherkkä avioliitto lienee suomalaisen kirjallisuuden tarkimmin ja herkullisimmin kuvattu parisuhde.

Lestadiolaista uskoa tunnustava Riitu-äiti poltti piippua, kiroili, kuppasi ja antoi lapsilleen nahkaremmin lisäksi rakkautta.

Kouluttamaton mutta nopeahoksainen Hermanni-isä on kirjasarjan kiehtovin ja sähköisin hahmo. Hermanni nousi savottatyömailla työnjohtajaksi, ja jonkin aikaa perheellä meni hyvin. Kallelle syntyi kuusi sisarusta.

Kallen ollessa noin 12-vuotias elämä yhtäkkiä romahti. Isä sairastui keuhkokuumeeseen, menetti mielenterveytensä ja joutui vuosiksi hoitoon ja pakkotyölaitokseen. Perhe tippui pohjalle, kunnanisien mielivallan ja hyväntahtoisuuden varaan. Sen alemmas ei yhteiskunnassa juuri päässyt.

Kallesta kasvoi kuitenkin vankka poika. Hän lähti jo lapsena raskaisiin metsätöihin sekä uittoporukoihin. Noina vuosina poikaan latautui tulevan kirjailijanuran käyttövoima: syvä nöyryytyksen ja häpeän kokemus, joka loppuelämän ajan vaani nurkissa, juoksi kintereillä ja huusi hyvitystä.

Historiaa voi ajatella erämaaksi, jonne historiantutkijat raivaavat hitaasti polkuja. Tuohon erämaahan Päätalon Iijoki-sarja sytyttää kirkkaat katuvalot. Suomen historian tärkeät vuosikymmenet 1900-luvun alusta 1960-luvulle ymmärtää Iijoki-sarjan ansiosta uusin silmin.

Näkökulma on ruohonjuuritasolla, jos aina siinäkään, mutta Päätalo vyöryttää lukijansa eteen 1 800 elävää henkilöhahmoa ja heidän käsinkosketeltavan arkensa.

Miltä tuntui sairastaa lapamato? Miten koulut ja vessat tulivat Pohjois-Suomeen? Miltä tuntui 1930-luvun taitteen lama? Miten syötiin, juotiin ja naitiin, mitä ajateltiin olympialaisista, Hitleristä ja Stalinista? Miten autot, sähkövalot ja avohakkuut muuttivat maata? Iijoki-sarjan 17 000 sivun kokonaisuus voi paikoitellen olla raskas, mutta sen todistusvoimakin on mahtava.

Päätalon ollessa parikymppinen Suomi joutui talvisotaan. Päätalon ikäluokan miehillä sotaretki kesti viisi vuotta. Kallen, keittiöpossun, sota ei ollut Karjalankannaksen rumputulta, vaan huoltotöitä, kotirintamaa, sairaaloita, evakoita ja vankileirejä. Saksalaisten ihailu muuttui Lapin sodan kauhuiksi, joka hävitti kotiselkoset.

Onnettomassa jatkosodan hyökkäyksessä Päätalo haavoittui mutta toipui. Sodan tiimellyksessä tapahtui kaikenlaista: Päätalo sairasti ensin kupan ja sitten tippurin. Hoitojen vaiheet Lahden tyttölyseolla kuvataan tarkoin.

Kun sota viimein päättyi, edessä oli suuri tyhjyys. Miehet, jotka olivat vuosia pelänneet kuolemaa ja odottaneet rauhaa, pettyivät raskaasti. Sota oli vienyt elämän viisi parasta vuotta, eikä tarjolla ollut mitään. Ei töitä, koulua, rahaa tai vaatteita. Luottamus muihin ihmisiin oli romahtanut.

Jotenkin Suomi silti rakennettiin, romulaudoista ja rautalangan pätkistä. Ehjä sementtisäkki, täysi naulalaatikko, tankillinen bensaa ja uudet linja-auton renkaat merkitsivät jo tuntuvasti parempia aikoja. Kahvista puhumattakaan.

Kalle Päätalo oli 1950-luvun lopussa elänyt jo monta elämää. Väistänyt nälkäkuoleman, selvinnyt sodista, mennyt naimisiin, muuttanut Tampereelle, opiskellut rakennusmestariksi, rakentanut talon, piipahtanut vanhassa kotikunnassaan virkamiehenä, palannut Tampereelle, tehnyt huorin, eronnut, löytänyt uuden vaimon ja tullut isäksi.

Ja kaiken aikaa pitänyt elossa lapsuuden haavettaan oman kirjan julkaisemisesta.

Kun Päätalon ensimmäinen käsikirjoitus kiersi kustannustoimittajilla, vastauskirjeet olivat torjuvia. WSOY:n mielestä Päätalon käsikirjoituksessa oli paljon pikkutarkkaa rakentamiskuvausta, mutta rakentamisen olisi pitänyt myös symboloida jotakin. Päätalo ei ymmärtänyt, mitä sellainen sana edes merkitsi.

Kustannusyhtiö Tammeltakin tuli kieltävä vastaus. Sen antoi nuori kustannustoimittaja Kalevi Sorsa, tuleva pääministeri.

Lopulta Gummeruksen määrätietoinen Ville Repo auttoi tekemään Päätalon vielä haparoivasta käsikirjoituksesta esikoisromaanin. Ihmisiä telineillä ilmestyi marraskuussa 1958, jolloin Päätalo oli 39-vuotias. Kirja sai kriitikoilta ja yleisöltä hyvän vastaanoton. 1960-luvulla Päätalo jättäytyi jo vapaaksi kirjailijaksi.

Mutta kun Päätalo 1970-luvulla aloitti omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan kirjoittamisen, kriitikot olivat ihmeissään. Joka syksy heidän eteensä tipahti järkälemäinen romaani, joka oli kuin ongelmakimppu menneestä maailmasta. Kriitikoiden mielestä kaikki tuntui olevan pielessä: ihmiset, miljöö, kerronta, tyyli. Isot lehdet sivuuttivat Päätalon teokset, ja kirjailija sydämistyi.

Itsenäisyyspäivänä 1978 tapahtui muutos. Panu Rajala arvosteli uuden Päätalon Helsingin Sanomissa myötäsukaisesti. Hän ymmärsi, miksi kirja vie kansan mennessään mutta jättää kriitikot kylmiksi:

Päätalon tapa kertoa on toisaalta niin yksinkertainen, suora, uuvuttavan ongelmaton, ettei siihen voi soveltaa mitään estetiikan teorioita. Kritiikin oppisanat karahtavat Päätaloon kuin kallioon, metodit menehtyvät hänen tekstimääriinsä.

1980-luvulla Vesa Karonen alkoi kirjoittaa arvostavia tekstejä Päätalon kirjoista HS:n kulttuurisivuille.

Yksi syy Päätalon ja kriitikoiden väliseen kuiluun saattoi olla selkosten raaka kieli. Se ei resonoinut helsinkiläislukijoissa.

Kun Riitu-äiti kuvaili lumihangen paksuutta Jokijärvellä, hän sanoi, että siellä vitunkarvat lunta pensselöipi.

Ja kun Kalle itse selitti ensimmäiselle vaimolleen omia taustojaan, hän sanoi: Nämä ovat selekosia, jossa sijat syyvään karvoneen, parta ajetaan kirveellä ja kulli pukataan raakana sissään.

Kaiken taustalla oli Hermanni-isältä peritty miehen malli. Selkosten savottajätkä ei sanonut käsipäivää eikä kulkenut julkisesti vaimonsa vierellä. Suurin mahdollinen häpeän aihe oli terveisten vieminen.

Iijoki-sarjassa Kalle tekee kolminkertaisen isänmurhan. Ensin hän kasvaa isäänsä mahtavammaksi työmieheksi. Ja kun isä pilkkaa pojan lukuharrastusta, halveksuttavaa mölläriä, tekee poika kirjoista itselleen ammatin. Herkon koko elämä perustui pelkoon, että miehuullisuus ja kasvot menetetään. Kalle päättää kirjailijana kertoa itsestään enemmän, häpeällisemmin, rehellisemmin ja herkemmin kuin kukaan toinen.

Päätalon tyttäristä yksi opiskeli psykologiksi ja toinen puheterapeutiksi. Kuukausiliitteen Perhesiteitä-palstalla tyttäret vitsailivat, että tietenkin traumatisoituneen ja puhevikaisen isän lapset tekivät niin.

Päätalon elämäntarina kulki samaa rataa itsenäisen Suomen historian kanssa. Molemmat onnistuivat tekemään huiman luokkanousun.

Kun Suomi täytti 60 vuotta, Helsingin Sanomat julkaisi nelisivuisen artikkelin, jossa päätoimittaja Keijo Kylävaara jututti Tamminiemessä Urho Kekkosta, Väinö Linnaa ja Kalle Päätaloa.

Kekkonen kuului Päätalon tuttaviin. Kun presidentti sai kalareissuiltaan runsaasti saalista, autokuskit toivat sitä Päätalojen kotiovelle Tampereelle. Voiko sen enempää kansakunnan kaapin päälle päästä?

Päätalon ja Suomen tarina pistää miettimään, miten haurasta hyvinvointi on. Se, mikä muutamassa vuosikymmenessä rakennettiin, voidaan myös nopeasti hävittää.

Mutta Päätalon suosion syvin salaisuus on muualla kuin Suomen historiassa.

Päätalon omassa elämässä onnen tunne ei koskaan saavu perille. Elämä ei tarjoa täyttymystä, malja tuntuu aina jotenkin vajaalta. Suurista saavutuksistaan huolimatta Kalle on loppuun asti se sama paitaressu, joka pelkäsi kylän kauniiden tyttöjen ja suosittujen poikien nöyryytystä.

Vain häpeä on ikuista.

Tästä kaikesta selviämiseen Päätalolla on tarjota resepti: olkoon sitten niin. Elämälle voi sentään nauraa. Häpeästä ja kärsimyksestä Päätalo kattaa lukijoilleen pitopöydän ja järjestää kaikkien aikojen juhlat. Tappioissa ja nöyryytyksissä kieriskellään.

Ja lopulta jäljelle jää se, mikä elämän sekavassa vyöryssä lopulta on tärkeää: hyvät ihmiset, ystävälliset sanat, pienet kohtaamiset ja merkitykselliset hetket.

Päätalon katse on humanistin ymmärtävä katse. 16 994 sivun tärkein sana on lohdun ja armon sana. Sellaiseen on helppo samaistua. Se on suurta terapiaa.

Eikä siinä ole mitään hävettävää.
Ota kaikki irti Hesarista
HS Digillä saat kaikki Hesarin digisisällöt käyttöösi

Kommentit

Kommentit

    Ei vielä kommentteja. Kirjoita ensimmäinen.

    Ei vielä nimellä kirjoitettuja kommentteja. Kirjoita ensimmäinen.

    Näytä lisää
    Luetuimmat
    • Juuri nyt
    • Päivä
    • Viikko
    1. 1

      Jätkäsaaren palkituista taloista muutetaan pois mystisten oireiden vuoksi – Omistaja kiistää ongelmat

    2. 2

      Vanhempi nainen käytti nuorta John Irvingiä seksuaalisesti hyväkseen – Rajuista muistosta syntyi romaaneja, joista menestynein lumosi Suomen 30 vuotta sitten

      Tilaajille
    3. 3

      Ohikulkija huomasi maassa pienen pienen pilkahduksen: Nyt Espoossa kaivetaan esiin asuinpaikkaa Suomen esihistorian arvoitukselliselta aikakaudelta

    4. 4

      Työssä käyvät suomalaiset kustantavat vielä vuosikymmeniä lisäeläkkeitä, joita saavat keskimääräistä hyvätuloisemmat eläkeläiset

    5. 5

      Vain muutaman vuoden ikäiset älytelevisiot hyytyvät – HS selvitti, voiko uuden television ostaja luottaa palvelujen toimivuuteen

      Tilaajille
    6. 6

      ”Hongkong ei ole enää entisensä” – HS tapasi suomalaisia, jotka asuvat mielen­osoitusten ravistelemassa kaupungissa

    7. 7

      Treenin jälkeen moni tekee virheen, joka voi hidastaa kehitystä – Tästä on kyse aktiivisessa palautumisessa, joka hyödyttää jokaista treenaajaa

      Tilaajille
    8. 8

      Huuhkajat päätti EM-karsintaurakan tappioon, Pukki teki Suomen maalin

    9. 9

      Postin työriitaan sovintoesitys valtakunnansovittelijalta – ”Tällä hetkellä lopputulosta ei voi ennakoida”

    10. 10

      Kontrollifriikin elämä on kuin ylipitkä vahtivuoro – Mutta kuinka oppia luottamaan, ettei kaikista langoista tarvitse pidellä kiinni?

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Noituudesta on tullut osa uutta feminismiä – selvitimme miksi

      Tilaajille
    2. 2

      Suomi mainittu! BBC kirjoitti sympaattisen jutun suomalaisesta ”kuolevasta kaupungista”, jossa on asiat niin huonosti että se on jo hienoa

    3. 3

      Vantaalle rakennettiin jalkakäytävä, joka on kymmeniä senttejä talojen pihoja korkeammalla: ”En tiedä, miten sitä ei ole huomattu”

    4. 4

      Laulaja Whitney Houstonin pitkäaikainen avustaja vahvistaa vuosikymmenten huhut: ”Olimme rakastavaisia”

    5. 5

      Natalia Salmela seisoi teininä leipä­jonossa mutta omistaa nyt 31-vuotiaana hulppean loft-asunnon Helsingistä

      Tilaajille
    6. 6

      Valtakunnan­sovittelija neuvotteli maanantai-illan sovinto­esityksestä Postin työriitaan, tukilakot uhkaavat laajeta lentokentille ja pää­kaupunki­seudun liikenteeseen

    7. 7

      Ennusteet alamäestä menivät pieleen: Uusia asuntoja myydään kuin viimeistä päivää, taustalla sijoitustrendi

    8. 8

      Nesteiden pakkaaminen muovipusseihin loppuu Helsinki-Vantaalla luultavasti jo lähitulevaisuudessa

    9. 9

      Trumpin neuvon­antajan Rudy Giulianin teknologia­taidot herättävät kysymyksiä

    10. 10

      Kannabistuotteiden ostaminen on Suomessa helppoa, päihdyttävän kasvin siemeniä voi ostaa kivijalkakaupasta

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Natalia Salmela seisoi teininä leipä­jonossa mutta omistaa nyt 31-vuotiaana hulppean loft-asunnon Helsingistä

      Tilaajille
    2. 2

      Kaikkien aikojen kovin suomalaisbiisi täyttää 20 vuotta ja siksi radiokanava soittaa vuorokauden pelkästään sitä

    3. 3

      Kenelle kehittyy hallitsematon himo? Riippuvuus­tutkija Joonas Majuri tietää, millainen tausta altistaa tuhoisille addiktioille

      Tilaajille
    4. 4

      Emma Watson kuvaili elämäntilannettaan ja keksi käsitteen, jota koko internet on kaivannut mutta jota ei ole suomennettu – sinkkuuden käsite on yhä kapea

    5. 5

      Amsterdamilainen Laurent Simons, 9, valmistuu maailman nuorimpana ihmisenä yliopistosta

    6. 6

      Puolet suomalaisista saa liian vähän tiamiinia – Jos puutos jatkuu pitkään, se voi aiheuttaa joukon sekalaisia oireita

    7. 7

      KHO: Vantaa saa lunastaa 300 vuotta saman suvun omistuksessa olleen tilan asuntojen rakentamista varten

    8. 8

      Heini Maksimaisen laskut jäivät maksamatta ja pyykit pesemättä, vaikka töissä kaikki sujui hyvin – Tällaista on arjenhallintauupumus, josta moni millenniaali kärsii

      Tilaajille
    9. 9

      Patologina Auschwitzissa toiminut juutalaislääkäri kuvaa Josef Mengelen toiminnan järjettömyyden ja säälimättömyyden rehellisesti

    10. 10

      Moni tuntee ihmisen, joka haluaa olla aina oikeassa – Psykoterapeutti neuvoo, miten pätijän kanssa pärjää

      Tilaajille
    11. Näytä lisää