Palkaksi ilmoitettiin kulttuurialan minimi, 1 150 euroa kuukaudessa.
Tehtävänä oli käydä katsomassa vuoden aikana kaikki Viron teattereissa ensi-iltansa saavat esitykset. Niistä tuli myös kirjoittaa arvio blogiin.
Hakijalle oli yksi ehto. Tehtävään haluttiin ihminen, joka ei ole koskaan käynyt teatterissa.
Kyseessä oli ihmiskoe, jonka tarkoituksena oli selvittää, mitä suuri määrä taidetta tekee asiaan vihkiytymättömälle ihmiselle. Ihmiskoe taltioitaisiin dokumentiksi.
Keski-Virossa sijaitseva Viljandin kaupunki tunnetaan kansanmusiikista, teatterista ja virolaisen perinnekulttuurin ylläpitämisestä.
Yhdessä Viljandin keskustan sievistä mutta repsottavista puutaloista on kahden opiskelijan kimppakämppä. Eteisessä sijaitseva keittiö on kylmä, mutta siitä avautuva hämärä huone on lämmin. Nurkan kakluunissa palaa tuli. Huoneessa asuu 23-vuotias Alissija-Elisabet Jevtjukova.
Kaksi vuotta sitten hänestä tuli tallinnalaisen Kinoteatterin ”virallinen teatterikatsoja”. Hänet valittiin työhön 450 hakijan joukosta.
Jevtjukova oli elämänsä aikana nähnyt kaksi kouluteatteriesitystä. Hän ei tuntenut nimeltä ainuttakaan virolaista näyttelijää. Teatterissa hän ei ollut omien sanojensa mukaan käynyt siksi, että hän on venäjänkielisestä, rahattomasta perheestä eikä hänen pienessä kotikaupungissaan Valgassa ollut hurjasti kulttuuritarjontaa.
Katsojaksi hakiessaan hän oli juuri palannut Romaniasta vapaaehtoistöistä ja eli työttömänä äitinsä ja tietokonepelejä pelaavan pikkuveljensä kanssa vetoisassa kivitalossa Valgassa.
Jevtjukova muutti Tallinnaan ja valmistautui urakkaan, jonka aikana hän näki 224 teatteriesitystä ympäri Viroa.
Ihmiskoe katsojana alkoi tammikuussa 2018 huonosti. Jevtjukova ei pitänyt teatterista. Suurin osa esityksistä oli hänen mielestään huonoja tai ainakin yhdentekeviä.
Kolme tai neljä esitystä oli niin kammottavia, ettei niissä pystynyt edes nukkumaan, Jevtjukova sanoo.
Työsopimukseen kuului, että jokaisesta esityksestä piti kirjoittaa 24 tunnin sisällä arvostelu blogiin.
Jevtjukova kirjoitti ensimmäisestä näkemästään teatteriesityksestä blogiinsa näin:
Kymmenen ensimmäisen minuutin ajan toivoin hartaasti, että ymmärtäisin jotain. Puolivälissä esitystä menetin toivoni, mutta otin itseäni niskasta kiinni. Käytin kaiken energiani ajatteluun, jotta taiteilijoiden työ ei menisi hukkaan. [...] Sitä paitsi olin hameessa ja korkokengissä. Ymmärrän nyt, että tällaista taidetta varten täytyy pukeutua mukavasti, jotta pystyisi nauttimaan. – Veljenpoika, Kanuti gildi saal, 13. tammikuuta.
Jevtjukova ei yrittänyt matkia ammattikriitikoita. Teatterin sanasto ei ollut hänelle tuttua. Jevtjukovaa ei kiinnostanut ajatella, mitä esityksen ohjaaja oli ajatellut tai mitä esityksellä yritettiin sanoa. Häntä kiinnosti vain, miltä esitys hänestä itsestään tuntui.
Perinteinen, tuttua kaavaa noudattava teatteri väsytti häntä.
Aloitin itseni kanssa kiinnostavan keskustelun aiheista ”miksi joskus Facebookin tylsä selailu on kiinnostavampaa kuin esityksen katselu”, ”tylsyys ja ruoka” ja ”kuinka monta syytä ihmisillä on nykyään kirota itseään”. Nämä aiheet eivät millään tavalla liittyneet Rikhard III:n tarinaan. – Rikhard III, Vene Teater, 28. helmikuuta.
Komedia tympi.
Kaikella kunnioituksella, kuinka tylsää onkaan elämä niillä ihmisillä, jotka nauravat tälle vapaaehtoisesti? [...] Toisen näytöksen ajaksi siirryin viimeiselle riville, jotta lopussa olisi helppo juosta ulos kidutuskammiosta. – Hotell California, Komöödiateater, 5. marraskuuta.
Shakespeare ei avautunut.
En vieläkään tiedä, mikä tekee hahmosta mehevän. Enkä sitäkään, miten puheesta saisi kuuntelemisen arvoista. [...] Toisaalta viereinen katsoja arvosti sekä näyttelemistä että kokonaisuutta ja lisäsi, että hänkin oli nukahtanut Draamateatterissa. – Kuningas Lear, Theatrum, 21. marraskuuta.
Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen uudesta versiosta Jevtjukova kuitenkin piti.
Erittäin hyvä tyyli – kiinnostavia ääniratkaisuja, tyylikkäät puvut, meille tyypillistä huumoria. Meille, siis virolaisille. [...] Seitsemän primitiivistä veljestä kohtaavat monenlaisia ongelmia, jotka ovat relevantteja ihmisyydelle nykyäänkin. Sauna palaa pariin otteeseen, tulee alkoholiongelmia, velka pitää maksaa, hyvää elämää etsitään [...] Se tuntui niin eloisalta, että energiaa levisi kaikkialle tilaan. – Seitse venda ehk Uurali kajakas, ERM teater, 10. helmikuuta.
Jossain kohtaa Jevtjukova huomasi pitävänsä osallistavasta teatterista. Hän vaikuttui eniten esityksistä, joissa tekijät ilmaisivat näkevänsä yleisön.
”En tykkää yhtään istua paikoillani pitkän aikaa ja esittää, että en ole olemassa. Se, että yleisö istuu vierekkäin samassa tilassa ja silti voi tuntea itsensä erilliseksi ja yksinäiseksi, on niin outoa. Voisimme olla yhteydessä, ja se voisi olla voimakasta”, Jevtjukova sanoo.
Kaikki osallistaminen ei tietysti ole tarpeen. Jevtjukova näki ainakin neljä esitystä, joissa näyttelijät laitettiin ryömimään yleisön läpi. Joskus se toimi, joskus ei.
Peräti 224 teatteriesityksen katsominen 356 päivässä kuulostaa vaativalta niin henkisesti kuin fyysisestikin. Jevtjukovan piti hankkia itse kyydit ja majoitukset reissuille. Hän käytti bussia ja junia, ja välillä hän liftasi. Kinoteater maksoi liput. Kilometrejä kertyi 20 000.
Ohjaaja Marta Pulk seurasi häntä kameran kanssa 80 päivänä, eri vuodenaikoina.
Esityspaikat vaihtelivat kaupunkien teatteritaloista kellareihin ja kesäisille pelloille. Kesäteatterikiertueella Jevtjukova nukkui teltassa tai heinäpaalin suojassa, ja välillä kirjoitustyö kävi selvästi hänen mielenterveytensä päälle.
Joskus hänen arvionsa olivat neljä, viisikin esitystä jäljessä aikataulusta.
Toisaalta kirjoittaminen pakotti hänet ajattelemaan. Jevtjukovan mielestä teatteriesitykset itsessään tuskin olisivat muuttaneet häntä paljoakaan, ellei hän olisi tarkastellut niiden herättämiä tunteita itsessään ja pukenut niitä sanoiksi.
Hän oli hädin tuskin puheväleissä äitinsä kanssa ennen ihmiskokeen alkamista. He eivät kohdanneet lainkaan, Jevtjukova selittää. Lapsena hän sai todistaa vanhempiensa repiviä riitoja. Vanhemmat erosivat, kun Jevtjukova oli teini.
Lasten ja vanhempien suhteita käsittelevien teatteriesitysten kautta Jevtjukova alkoi käsitellä omaa äitisuhdettaan. Usean esityksen jälkeen hän soitti äidilleen itkuisia puheluja, joissa vannoi rakkauttaan.
”Sanoisin, että ratkaisin äititraumani teatterin avulla.”
Tyttärensä houkuttelemana myös äiti muutti lopulta Valgasta Tallinnaan. Välillä he käyvät yhdessä teatterissa.
Jevtjukovan isä työskentelee hierojana ja parantajana Virossa.
”Isätrauma on vielä käsittelemättä.”
Marraskuun alussa 2018, yksitoista kuukautta ihmiskokeen aloittamisesta, tapahtui jotakin käänteentekevää. Syksy oli ollut raskas. Orastava suhde päättyi pettymykseen, teatteri tökki. Jevtjukova ei nukkunut, ja hän alkoi tuntea muutoksen pyrkivän pintaan.
Hän istui huoneessaan ja itki. Hän purki hiuksistaan rastat.
Hän kokeili jonkinlaista askeesia. Ei alkoholia, ei tupakkaa eikä pilveä, ei prosessoitua sokeria, ei masturbointia. Hän meditoi joka aamu ja kävi teatterissa.
Marraskuun 22. päivänä vuonna 2018 hän näki esityksen, joka järisytti häntä perinpohjaisesti. Se oli pärnulaisen Paide Teaterin Kaitseala-niminen esitys. Se yhdisti taiteen eri muotoja, filosofiaa ja psykologiaa sellaisella tavalla, jota Jevtjukova ei ollut aiemmin nähnyt.
Ensimmäistä kertaa teatterivuoteni aikana. Olen onnellinen. Juuri tästä olen puhunut! Tämä on teatteriunelmieni yhdistelmä. On mukavaa tuntea, että joku arvostaa jotakin, joka on lähellä omia arvojani ja visioitani. [...] Valtaosa teatterista masentaa minua ja saa minut epäilemään itseäni ja yhteiskuntaamme. Ja sitten näen, että toivoa on. – Kaitseala, Paide Teater, 22. marraskuuta.
Esityksen jälkeen Jevtjukova itki taas niin, ettei eteensä nähnyt. Kuin olisi rankkasateella ajanut autoa, hän selittää. Kaikki oli ollut sotkua, mutta nyt palaset asettuivat hänen sisällään paikoilleen.
”Ymmärsin, että kaikki pettymykset elämässä ja teatterissa opettavat minua. Ymmärsin, että ihmisen on mahdollista puhua lavalla suoraan sydämestä. Silloin aloin myös uskoa omaan paikkaani teatterimaailmassa.”
Ihmiskokeesta tehtiin dokumenttielokuva Aasta täis draamat, draamantäyteinen vuosi. Se sai ensi-iltansa Virossa lokakuussa. Dokumentti kertoo enemmän Jevtjukovasta ja nuoren naisen kasvusta kuin teatterista. Se on herkullinen, koska hän päästää kameran hyvin lähelle. Hän on suora, rehellinen ja rento eikä piilottele kipeitäkään asioita.
Kun Postimees-lehden kriitikko kirjoitti dokumentista, hän kuvaili Jevtjukovaa Mowgliksi, jaloksi villiksi, jota teatteriryhmä hyväksikäyttää. Kriitikon mielestä dokumentti osoitti, että ihmisen kehon ja mielen voi Virossa ostaa 1 000 eurolla kuussa.
Kyynisesti voi ajatella, että herkässä elämänvaiheessa oleva Jevtjukova luovutti itsensä pienen teatterin nerokkaalle mainoskampanjalle.
Jevtjukovan itsensä mielestä ihmiskoe ei kuitenkaan ollut eettisesti epäilyttävä. Hän kertoo janoavansa vaikeita kokemuksia ja tavallisen elämän rikkomista. Työhakemus kuulosti kuin häntä varten tehdyltä.
Sitä paitsi emmekö me kaikki tee jatkuvasti ihmiskokeita toisillemme, Jevtjukova kysyy. Manipuloimme toisiamme, katsomme, kuinka pitkälle voimme mennä, käytämme toisia täyttääksemme itsemme.
Toki hän on sitä mieltä, että ihmiskoe ei olisi sopinut sulkeutuneelle ihmiselle. Se ohjasi pureutumaan omaan sisimpään ja paljastamaan sen.
Jevtjukova sanoo, ettei hän suinkaan ollut mikään tyhjä vironvenäläinen taulu, josta teatteri alkoi puskea tunteita esiin. Vaikka hän oli ummikko teatterissa, ei hän ollut ummikko elämässä.
Teatteri vain antoi muodon sille, mikä hänen sisällään jo kasvoi.
Jevtjukovan huoneessa on seinävaatteita, jouluvalot ja torakoita. Niitä on 430 kappaletta yhdessä terraariossa. Toisessa terraariossa matelee jättikotiloita. Vaatteita on kasoissa pitkin huonetta.
Jevtjukova muutti Viljandiin heinäkuussa, seitsemän kuukautta teatterin ihmiskokeen päätyttyä.
Sitä ennen hän työskenteli tovin Tallinnassa kahviloissa. Työ oli hänestä kamalaa. Hän oli aiemmin haaveillut nuorisotyöntekijän työstä mutta pelkäsi päätyvänsä kaupan kassalle kuten äitinsä.
”Jossain vaiheessa totesin, että päädyn joko hullujenhuoneelle tai teatteriin.”
Jevtjukova haki teatterikouluun. Tuskastuminen huonoon näyttämötaiteeseen oli hänestä hyvä peruste.
Teatteriohjauksen linjalle Tarton yliopiston alaiseen Viljandin kulttuuriakatemiaan oli monipäiväiset pääsykokeet.
Ohjaajalinjalle valittiin kolme opiskelijaa. Jevtjukova oli yksi heistä.
Korkeakoulussa teatterin opiskeleminen ei ole muuttanut hänen tapaansa ajatella ja kirjoittaa.
Erilaiset teoriat ja käsitteet eivät juuri häntä kiinnosta. Kaanonit, Bertolt Brecht, ihan sama. Kriitikoiden kieli on hänen mielestään toisten kehittämien ajatusten kierrättämistä, ”toisten suilla puhumista”.
”Joku sanoi, että taidetta pitäisi katsoa sen tekijän näkökulmasta. Minä en usko siihen, en ainakaan nyt.”
Ohjaajana Jevtjukova haluaa antaa ihmisille turvallisen paikan tutkia maailmaa ja itseä. Hän haluaisi saada ihmiset keskustelemaan näkemästään esityksen jälkeen.
Virolaisenkin teatterin yleisössä istuu eniten keski-ikäisiä naisia. He myös vaikuttavat nauttivan esityksistä.
Siinä ei ole mitään väärää, hyvä, että heillekin tehdään teatteria, Jevtjukova sanoo. Hänen kohdeyleisöään he eivät kuitenkaan ole.
Jevtjukova seisoo sievän puutalon sisäpihalla fleecetakissa ja polttaa tupakkaa. Kohta pitäisi lähteä tunnille. Hän työstää näytelmää, joka käsittelee manipuloimista.
Paras esitys, jonka Jevtjukova näki koevuoden aikana, oli Tarton uuden teatterin Sielujen yö, joka perustuu virolaiseen klassikkoteokseen vuodelta 1953.
Romaanin kertoja harhailee uudenvuodenyönä suuressa talossa ja kohtaa merkillisiä ihmisiä ja ilmiöitä. Kuin unessa, painajaisessa. Lopussa on oikeudenkäynti.
Esitykseen otettiin yleisöstä yksi ihminen kerrallaan. Hänestä tuli päähenkilö, joka päätyi kirjan hahmojen kuljetettavaksi pitkin Tarton yliopiston museon tiloja.
Sielujen yö oli viimeinen teatteriesitys, jonka Jevtjukova näki ihmiskoevuonna 2018.
Tämä on paras asia, jonka olen teatterissa kokenut. [...] Toivon, että he esittävät sitä uudestaan tai tekevät monia samanlaisia asioita. Jos eivät, teen sen itse.
Kommentit