Kirjoitettu hiljaa luettavaksi

Psykoanalyytikon sohva on oikeastaan sänky, puuttuvathan siitä sekä selkämys että päätyjen käsinojat. Silti tuota kalustetta on kutsuttava sohvaksi. Kukaan ei pura traumojaan psykoanalyytikon sängyssä, ellei satu olemaan parisuhteessa psykoanalyytikon kanssa.

Istuin lokakuussa äänikirjoja tuottavan Silencion äänityskopissa luurit korvilla ja luin ääneen kirjaani Ystäväni Natalia (2019).

”’Natalia’ oli yksi ensimmäisistä makaavista asiakkaistani”, luin ja jatkoin: ”Puhuin sohvasta, kun esittelin hänelle työskentelytilaani, jonka olin vuokrannut kotini vierestä.”

Nämä kaksi peräkkäistä virkettä löytyvät romaanini ensimmäisestä luvusta. Virkkeiden ääneen lukeminen nyrjäytti jotain peruuttamattomasti aivoissani.

Kun kirja luetaan äänikirjaksi, tekstin visuaaliset elementit katoavat. Kursiivissa olevan sohvan voi toki lausua hieman eri tavalla, vaikkapa pitämällä pienen taidepaussin sanan edessä. Mutta se ei ole sama asia. Kursiivi ei ole yhtä kuin lyhyt hiljaisuus.

Terapeutti, kirjan kertoja, antaa peitenimen ”Natalia” asiakkaalleen. Anonymiteetin turvin hän ryhtyy lavertelemaan naisen intiimejä asioita lukijalle. Sitten hän poistaa nimestä ”lainausmerkit niin kuin poistaisi aseestaan varmistimen”. Lause on ääneen luettuna absurdi, eihän Natalian nimen ympärillä olleita lainausmerkkejä ole voinut kuulla.

Pikkujuttuja, joku saattaa hymähtää. Kunhan juoni rullaa ja tarina vetää, kaikki on hyvin. Mutta kyse ei ole yhdentekevistä detaljeista. Äänikirja tuhoaa kirjan mate­riaalisen perustan, ja tällä on seurauksia, joita kannattaa pysähtyä hetkeksi miettimään.

Älkää ymmärtäkö väärin. ”Vastustan” äänikirjoja yhtä vähän kuin ”vastustan” televisiota, radiota tai älypuhelimia. Mahdollisimman koukuttaviksi tehdyt Storytel-kertomukset ovat käsistään sidotulle oravanpyöräihmiselle epäilemättä mitä nautinnollisin tapa rentoutua. Työorientoitunut monisuorittaja voi valmistautua illan haasteisiin jo aamuhölkällä kuuntelemalla Anu Silfverbergin https://www.hs.fi/haku/?query=anu+silfverberginLong Play -artikkelin nukahtamisen vaikeudesta (Yön sankarit, LP 75). Ja tuhannet ajokilometrit kannattaa toki hyödyntää Erja Mannonhttps://www.hs.fi/haku/?query=erja+mannon mainion Prousthttps://www.hs.fi/haku/?query=proust-maratonluennan parissa.

Itse en vain ole oppinut pitämään siitä, että joku toinen päättää, missä tahdissa etenen ajatusten aallokossa. En halua olla toisen äänen armoilla. Ajattelen kirjan kanssa, ja se edellyttää pysähdyksiä, pausseja, selaamista, merkintöjä marginaaliin. Kirjaan jää jälkiä, kerrostumia, jotka puuttuvat ikuisesti uusista digitaalisista tuotteista.

En myöskään ”vastusta” ääneen lukemista. Se olisikin idioottimaista. Ääneen lukemisella on mittaamaton merkitys niin lapsen kehityksessä kuin ihmiskunnan histo­riassa. Jälkimmäisestä kerron seuraavaksi muutaman anekdootin, ihan vain sen takia, että myös näissä tarinoissa kirjalla on korvaamaton rooli.

”Kun hän luki, liukuivat hänen silmänsä pitkin kirjan sivuja ja hänen sydämensä tutkiskeli ajatusta, mutta ääni ja kieli lepäsivät. Usein kun olimme läsnä – ketään ei kielletty sisään tulemasta eikä ollut tapana ilmoittaa tulijaa hänelle – näimme hänet siten hiljaa lukemassa, emme koskaan toisin.”

Näin kirjoitti kirkkoisä Augustinushttps://www.hs.fi/haku/?query=augustinus (354–430) pyhästä Ambrosiuksestahttps://www.hs.fi/haku/?query=ambrosiuksesta, Milanon piispasta, kirjassaan Tunnustukset. Kyse on ensimmäisestä hiljaa lukemisen kuvauksesta länsimaisen kirjallisuuden historiassa. Ambrosiuksen lukuhetki sijoittuu vuoteen 384.

Lukea niin, että ”ääni ja kieli lepäävät”, oli poikkeuksellista aina 900-luvulle saakka. Ääneen lukemisesta sen sijaan on säilynyt merkintöjä jo antiikin ajoilta. Plinius nuorempi https://www.hs.fi/haku/?query=plinius+nuorempi(63–113) oli tyrmistynyt, mikäli kuulijat istuivat mykkinä julkisissa lukutilaisuuksissa. Se oli epäkohteliasta, laiskaa ja omahyväistä käytöstä, sillä kuulijoiden oletettiin reagoivan kriittisesti kuulemaansa. Julkisen palautteen tarkoituksena oli auttaa kirjailijaa parantamaan tekstiään. Tässä mielessä julkiset luennat olivat eräänlainen varhainen kustantamisen muoto. Seremo­niallisissa, etiketiltään tarkoin säädellyissä tilaisuuksissa luettiin koko teksti, sen pituudesta riippumatta. Yksi lukutilaisuus saattoi kestää jopa kolme päivää.

Vielä 1600-luvulla, kirjapainotaidon yleistyttyä, spontaaneja lukutilaisuuksia järjestettiin esimerkiksi elonkorjuun jälkeen. Kylän tarinankertojat osasivat tarinat ulkoa, mutta tästä huolimatta he teeskentelivät lukevansa kirjasta. Toisinaan he myös keksivät ”lukiessaan” tarinoita. Oleellista oli kolmiyhteys: lukija, kuulija ja kirja. Kirjan arvo oli mittaamaton. Kirjat olivat kuin talismaaneja.

Ääneen lukeminen oli myös keino saada teksti jakoon silloin, kun sensuuri rajoitti kirjailijan sananvapautta. Esimerkiksi Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) luki Tunnustuksiaan Pariisin ylimystöperheiden luona, koska Ranskan viranomaiset olivat kieltäneet häneltä kirjojen julkaisun.

Ääneen lukeminen liittyy jopa ammattiyhdistysliikkeen historiaan. Kuubassa sikaritehtaiden työntekijät päättivät vuonna 1866 ryhtyä itsenäisesti kohentamaan työ­olojaan. He palkkasivat tehtaisiin julkisia lukijoita, jotta työnteko olisi vähemmän puuduttavaa. Tällaisesta omatoimisuudesta kuubalainen ammattiyhdistysliike sai alkunsa 1800- ja 1900-luvun vaihteessa.

Julkiset luennat saivat lyhyessä ajassa valtavan suosion. Ne saivat myös nopeasti vallankumouksellisen toiminnan leiman. Jo samana vuonna, kun lukemiset oli aloitettu, Kuubassa annettiin määräys, jonka mukaan tehtaiden työntekijöitä ei saa häiritä kirjoja lukemalla. Myös keskustelut, jotka eivät liittyneet sikarien rullaamiseen, kiellettiin rangaistuksen uhalla.

Kuuban tehtaista lukutilaisuudet hävisivätkin, mutta ne kuubalaiset, jotka muuttivat Yhdysvaltoihin työn perässä, veivät lukuperinteen Amerikkaan. Siellä suosikkikirjaksi tuli Alexandre Dumas’n https://www.hs.fi/haku/?query=alexandre+dumas%E2%80%99nseikkailuromaani Monte Criston kreivi. Ääneenlukutradition ansiosta meillä on sikarimerkit Montecristo ja Romeo y Julieta.

Julkinen ääneen lukeminen kukoistaa nykyään lavarunoesityksissä, jotka saavat ravintolat täyttymään sanan äärelle hakeutuvista runouden ystävistä. Kuten historiallisissa esimerkeissä myös lavarunoudessa oleellista on yhteisöllisyys: joukko ihmisiä kokee jotain samanaikaisesti, samassa fyysisessä tilassa.

Lienee sanomattakin selvää, että nykyiset äänikirjat, joita kuunnellaan yksin kuulokkeilla, eivät ole edellä kuvatun yhteisöllisen ääneenlukutradition jatketta. Mitä ne sitten ovat?

Näkövammaisille tehtiin ”puhuvia kirjoja” (talking book) jo 1930-luvulla. ”Äänikirjoista” (audiobook) alettiin puhua 1970-luvulla, jolloin c-kasetit yleistyivät ja pikkuhiljaa ohittivat vinyylilevyt tallennemarkkinoilla.

Äänikirjat ovat hyötyneet valtavasti digitaalisesta tekniikasta, joka on irrottautunut aineen kahleista. Seitsentuntisen äänikirjan kuuntelemiseen ei tarvita enää kymmentä erillistä cd-levyä.

Tällä hetkellä äänikirjabisnes on kasvava osa kirjallisuudeksi kutsuttua auringonlaskun alaa. Kustantamot panostavat äänikirjoihin, vaikka niiden tuotantokustannukset ovat korkeat. Suosituista äänikirjoista tulee voittoa. Mutta millaiseksi muodostuvat kirjailijoiden ja kustantamoiden väliset sopimukset, äänikirjoista maksettavat rojaltit ja perusteet, joille tekijänpalkkio pohjautuu? Toisin kuin fyysisellä kirjalla ­äänikirjalla ei ole painosta, jonka voisi myydä loppuun. Äänikirja on ehtymätön.

Kun puhun kirjan materiaalisen perustan tuhoutumisesta, en ole kuitenkaan ensisijaisesti huolissani kirjailijantyön ansaintalogiikasta. Minua mietityttää se, alkaako äänikirjaformaatti vaikuttaa salakavalasti itse kirjallisuuteen.

Alkavatko kirjailijat tietoisesti tai tiedostamattaan kirjoittaa teok­siaan suuhun sopiviksi? Minän (kirjailijan) napakka puhe sinulle (lukijalle) toimii myös ääneen luettuna, joten autofiktio­trendi tuskin tulee lähitulevaisuudessa taittumaan. Leirinuotiomainen tarinan­iskentä pitää sekin varmasti pintansa. Uhattuina saattavat sen sijaan olla kompleksiset kerronnalliset rakenteet, liukuvat näkökulmat, moniäänisyys, pitkät ja polveilevat virkkeet sekä jo mainitsemani kielen ­visuaaliset elementit.

Olenko konservatiivinen pessimisti, kun pelkään, että kirjallisuutemme yksinkertaistuu ja tyhmistyy tulevaisuudessa äänen ylivallan alla?

Kysymystä voi tarkentaa pohtimalla, mitä tapahtuu lukemisen aikana. Kun katse liikkuu tekstirivillä eteenpäin, silmät tekevät jatkuvasti pieniä pysähdyksiä. Silmät havaitsevat noin 15 seuraavaa kirjainta kohdasta, johon katse on lukemisen aikana kulloisellakin hetkellä kiinnittynyt. Aivoista löytyy niin kutsuttu visuaalinen sanojen tunnistamisalue (VWFA, visual word form area), joka kerää tietoa paussien aikana.

Silmät eivät lukiessa kuitenkaan liiku vain vasemmalta oikealle. Arviolta kymmenen prosenttia lukuajasta kuluu tekstin taaksepäin vilkuiluun, minkä lisäksi myös ristiinkatsomista on rekisteröity.

Lukeminen on neurologisesti ja fysiologisesti tavattoman monimutkainen toiminto, vaikka tätä tulee harvemmin ajatelleeksi. Lukeminen aktivoi useampia aivoalueita kuin kuunteleminen. Kielestä ja aakkosjärjestelmästä riippumatta lukeminen järjestää uudelleen aivojen olemassa olevia rakenteita. Tämä synnyttää uusia kytkentöjä, uutta ajattelua.

Tarve lukemiseen ja kirjoittamiseen ei ole geeneihimme kirjattu. Esimerkiksi elokuva, joka perustuu katsomiseen ja kuuntelemiseen, ei luo aivoissa mitään, mitä siellä ei olisi ollut jo ihmislajin synnystä alkaen valmiina. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat sopeutumia, jotka eivät selity eloonjäämisen vaatimuksilla. Tässä mielessä ne ovat luonnotonta toimintaa, Peter Mickwitz kirjoittaa teoksessaan Leksikon – Sett att läsa (2018). Kyky lukea ja kirjoittaa ovat Mickwitzille todisteita siitä, että emme ole geeniemme orjia.

Käsitteen ”kirjallisuus” Mickwitz varaa kirjoitetulle ja luetulle kielelle. Kirjallisuus on siis jotain, mitä luetaan. Se on ainoa taidemuoto, joka liittyy yksinomaan lukemiseen. Äänikirjat eivät toisin sanoen ole kirjallisuutta.

Kun ajattelen fiktiivisen terapeuttini sohvaa, tuota firenzeläis-venetsialais-renessanssiaikaisen keksinnön vinoksi taivuttamaa pikkusanaa, nyökkään ja toistan mielessäni kollegani sanat: ”När man lyssnat på en ljudbok har man inte läst en bok.”

Olen haaveillut vuosikausia kirjasta, jonka kirjoittaisin alusta loppuun käsin. Kirja ei olisi uniikki, sen voisi ostaa useampi kuin yksi ihminen. Teos kuitenkin maksaisi tavattoman paljon. Yhden kirjakappaleen valmistaminen edellyttäisi kuukausien mittaista vetäytymistä luostarimaisiin olosuhteisiin, eikä kirjan hinta koostuisi pelkistä kirjoittamiseen kuluneista työtunneista.

Kirjasta voisi aivan hyvin tehdä painoksen, jonka tuotanto, jakelu ja markkinat olisivat totunnaiset. Näin sisältö olisi kaikkien halukkaiden saatavilla, mutta muodosta olisi maksettava ekstraa.

Muoto takaisi tässä tapauksessa kirjaimellisesti sen, että tekijä on sanojensa takana. Koko kirja olisi alusta loppuun saakka autografi, itse kirjoitettu ja samalla allekirjoitettu teos ja teko.

Uskon, että materiaalisuus tulee korostumaan monin tavoin tulevaisuuden kirjoissa. Kirjoille tapahtuu sama kuin musiikille, jossa vinyylilevyjen numeroidut deluxe-painokset ovat haluttuja keräilykappaleita.

Tästä kehityssuunnasta löytyy esimerkkejä koto-Suomestakin. Susinukke Kosola kirjoitti Variston (2018) käsin ja teetti kirjasta 1 500 kappaleen numeroidun painoksen. Omakustanteisessa teoksessa ei ole kansainvälistä ISBN-tunnistenumeroa, eikä sitä voi ostaa. Vaihdon välineenä toimii henkilökohtainen tunnustus.

Antti Nylénin esseeproosateoksen Kolme pyhää (2019) taiteilijakirjaeditio (7 kpl) tarjoaa pitkitettyä nautintoa. Nyörillä ja helmillä koristellusta kansiosta löytyy alkuperäinen tekstisisältö neljänä kluuttikantisena vihkona, joiden sivut lukijan on leikattava itse auki paperiveitsellä.

Kirja on kirja, ja tätä kaunista tautologiaa on syytä juhlia hidastamalla sanan äärelle pääsyä.

Onko tämä kirjan perverssiä fetissointia? Menneisyyden sokeaa ihannointia? Etuoikeutetun snobin rusinat pullasta -luddiittihaihattelua? Ei, ei mitään näistä. Kyse on välittämisestä sanan molemmissa merkityksissä. Kyse on siitä, että kirjailija siirtää ajatuksia eteenpäin samalla kun hän huolehtii kirjoituksen materiaalisesta perustasta.

On todennäköistä, että unelmieni kirjaa, sitä käsin kirjoitettua, syntyisi vain se yksi vaivalla kirjoitettu kappale. Sen luovuttaisin Kansalliskirjastoon vapaakappaleena, kulttuuriaineistojen tallettamista ja säilyttämistä koskevan lain nojalla.

Tämän ajatteleminen tuntuu ihmeen rauhoittavalta tässä maailmanhistorian hetkessä, jota me kaikki olemme pakotettuja elämään, ellemme valitse kuolemaa. Tallentaminen ja säilyttäminen ovat järjettömiä toimenpiteitä, mikäli uskomme ihmiskunnan tuhoutuvan lähitulevaisuudessa. Silti sitä tekevät niin instituutiot kuin yksilöt, koska emme voi muuta. Tämä on ihmisen osa.

Tarve hankkia lapsia ja tarve tehdä taidetta ilmentävät molemmat ylisukupolvisuuden kaipuuta. Oman kuolevaisuutemme ymmärtäminen voi laukaista eksistentiaalisen kriisin, mutta se ei yleensä saa meitä kyseenalaistamaan uuden elämän tai uuden teoksen luomisen mielekkyyttä. Sen sijaan ajatus koko ihmiskunnan kuolemasta vie pohjan niin suvunjatkamiselta kuin taiteenteolta.

En minä ainakaan kirjoita kirjojani vain aikalaisyleisölle. Kirjan ydinidea on, että se kommunikoi aikojen läpi. Kirjoittaminen itsessään on tallentamista ja säilyttämistä. Se on näitä vielä enemmän kuin ”uuden luomista”.

Tarvitsemme ajatusta tulevaisuudesta yhtä paljon kuin tarvitsemme tulevaisuutta. Samoin tarvitsemme ajatusta kirjasta – käsin kosketettavasta, talletettavasta ja eteenpäin annettavasta – yhtä paljon kuin tarvitsemme kirjallisuutta.

Aurelius Augustinus: Tunnustukset. Suomentanut Otto Lakka, suomennoksen tarkistanut Yrjö-Otto Lakka (Sley-kirjat 2003). Karo Hämäläinen: Uudet äänet (Parnasso 3/2019). Alberto Manguel: A History of Reading (Penguin Books 1996). Peter Mickwitz: Ljud­böcker är inte litteratur (Ny tid 10/2019).