Puolison kuoltua luovuin tuhansista kirjoista, ja nyt ne kummittelevat – Esineet eivät ole elottomia, sanovat tutkijatkin - Sunnuntai | HS.fi
Sunnuntai|Viikon lopuksi

Puolison kuoltua luovuin tuhansista kirjoista, ja nyt ne kummittelevat – Esineet eivät ole elottomia, sanovat tutkijatkin

Tunsin olevani kuin kansanmurhaan osallistunut nilkki, joka vakuuttaa itselleen, että pelastin niin paljon kuin voin, kirjoittaa kolumnissaan Anna-Stina Nykänen.

Kuva: Matti Pikkujämsä

Julkaistu: 16.2. 2:00, Päivitetty 16.2. 6:21

Anna-Stina Nykänen Kuva: Sami Kero / HS

Ikävä iskee yllättäen. Luen lehteä, kierrän näyttelyä, kuuntelen ihmisten juttuja ja fadam: kauhea kaipuu.

Tiedän, mitä kaipaus on. Isä ja sisko kuolivat vuosi sitten. Miehen kuolemasta on joitakin kuukausia.

Mutta sitä en tiennyt, että voi ikävöidä näin paljon myös – kirjoja.

Tässä ajassa on tärkeää miettiä, mikä on ihmisen suhde esineisiin. Nykyajan ihminen kuluttaa liikaa. Siitä on tultava loppu. Siksi on selvitettävä, millaisia tunteita ja tarpeita liittyy tavaroihin. Kuten nyt kirjoihin.

Vielä vähän aikaa sitten kodissani oli 20 000 kirjaa. Niitä oli kaikkialla. Kirjahyllyjä oli 24. Ja päälle kellarin seiniä peittäneet hyllyt.

Kirjat täyttivät portaikon laidat ja ikkunalaudat. Niitä oli keittiössä syvien hyllyjen perällä. Oli neljä kirjahyllypöytää ja yksi kirjastosta tuttu, pyörillä kulkeva hylly, jonka sai työntää mihin halusi. Vain vessassa ei ollut kirjoja.

Sängyssä ja sängyn vierellä oli aina luettavaa. Kun miehen setä tuli viikonloppuisin käymään, hän nousi meidän makuuhuoneeseemme ja istui sängyn reunalle juttelemaan – minun puolelleni, koska miehen puolen lattia oli täynnä kirjoja.

Sitten mies kuoli. Talo piti tyhjentää. Oli selvää, ettei kaikkia kirjoja saisi mukaan. Koska luopuminen tuntui pahalta, jätin läheisteni haltuun ne kirjat, joita en itse halunnut. Käänsin selkäni. Annoin heidän päättää. Homma sujui hienotunteisesti ja siististi.

Nettiantikvariaatin mies arvioi kirjaston. Hän otti kirjoista puolet ja jopa maksoi niistä. Loput saivat hänen puolestaan mennä.

Ammattilaisena hänellä oli kirjojen tuhoamiseen selkeä kanta.

Hän ei voinut sietää sitä, että ihmiset ruikuttavat kirjojen tuhoamisen vaikeutta. Tässä maailmassa tuhotaan ihmisiä ja luontoa koko ajan. Heitetään roskiin ruokaa. Poltetaan sademetsiä. Ja silti jotkut pitävät kirjoja niin hienona ja pyhänä asiana, ettei niitä muka saisi hävittää.

Ne sanat osuivat.

Uudessa kodissa iski katumus. Mitä olin mennyt tekemään? Hylkäsin kirjat, vaikka niiden kanssa en koskaan ollut yksin. Ne hoitivat, inspiroivat, opettivat, haastoivat, inhottivat, ilahduttivat, kiihottivat, tuottivat esteettisiä elämyksiä ja tyyliä.

Tunsin olevani kuin kansanmurhaan osallistunut nilkki, joka vakuuttaa itselleen, että pelastin niin paljon kuin voin. Vaikka oikeasti otin vain ne, jotka halusin. Entä muut?

Huomasin, etten voinut ostaa uusia kirjoja, kun olin hylännyt entiset.

Joku sanoi, että olisi pitänyt dokumentoida, millainen on 20 000 kirjan koti. Myöhäistä! Epätoivoisena selasin perhekuvia ja etsin ihmisten takaa kirjoja. Kun suljin silmät, tavoitin kirjahyllyjen horisontin. Mennyt maailma. Kuin maalaisen lapsuusmaisema, jota ei enää ole, koska lapset eivät jatkaneet perintötilaa.

Samalla nolotti. Kirjojen inhimillistäminen. Salasin sen. Lopulta päätin etsiä ilmiöstä tietoa. Tietysti kirjoista. Annoin katseen kiertää uuden kodin kirjahyllyssä. Ja kas, sieltä pilkisti teos nimeltä Tervetuloa jäteyhteiskuntaan! Aineellisen ylijäämän kanssa eläminen. Yhteiskuntatieteellistä jätetutkimusta, kirjoittajina Jarno Valkonen, Olli Pyyhtinen, Turo-Kimmo Lehtonen, Veera Kinnunen ja Heikki Huilaja.

Ja mitä opinkaan: esineet eivät ole elottomia, ne ovat eloisia! Ne keräävät pölyä, vievät tilaa, haisevat, jotkut pilaantuvat tai jopa uhkaavat terveyttä. Ne vaativat ihmiseltä toimintaa.

Esineiden käsittäminen elottomiksi ruokkii haitallista inhimillistä ylimielisyyttä ja ylläpitää tuhoisia ylituotannon ja -kulutuksen malleja, kirjassa sanotaan.

Irwinin biisin opetus Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee ei päde tavaroihin. Kotiin kulkeutuu puolivahingossa esineitä, joista on vaivalloista luopua. Niillä on myös sosiaalinen elämä: niiden merkitykset, arvostukset ja käyttötarkoitukset muuttuvat.

Ei-haluttu tai arvoton esine on so­siaalisesti kuollut. Mutta se voi nousta kuolleista, löytyä uudestaan ja kokea arvonnousun. Kirjahan säilyy hämmästyttävän kauan ollakseen paperia. Se pitää sisällään ajatuksia ja maailmoita, joista joku voi vielä kiinnostua.

Entä jos kukaan ei sitä lue?

Tavaralla on vielä hylättynä ja hävitettynäkin toimintakykyä ja vaikutusvaltaa, tutkijat kirjoittavat. Kadulla lojuva hanska, kuollut rotta tai keppi herättää tunteita ja ajatuksia. Materian lumous, ihmettelevä uteliaisuus herää.

Ihan kuin Anu Tuomisen näyttelyssä Taidehallissa. Yhdessä teoksessa on kirjasta leikattuja sanoja. Mitä syntyisi tuhansista kirjoista?

Jos jättäisi kirjan kadunkulmaan, joku uskoisi sen olevan taivaan lahja juuri hänelle. Jos rakentaisi kirjoista puistoon pyramidin, ihmiset jonottaisivat kirjoja. Osana taide-elämystä ne menisivät kuin kuumille kiville.

Mutta turha sitä on miettiä. Ei kaikista kirjoista voi tehdä korvakoruja tai lampunjalkoja.

Oma diagnoosini on, että poden kiertotaloushysteriaa. Sille altistuu, kun elämä on epävarmaa ja haurasta.

Kiertotalouteen liittyy kuvitelma puhtaasta ja eheästä maailmasta, jota ihminen kontrolloi. Eikä jätettä synny.

Mutta oikeasti elämään kuuluu aina myös sotkuja ja hankaluuksia, jotka vaativat aikaa. Menetykset ja luopumisen tuska on pakko hyväksyä.

On iloittava siitä, mikä jäi. Uudessa kodissa on yksi kirjahylly – mutta leveät ikkunalaudat.