Miksi kirkasta valoa arvostetaan enemmän kuin hämärää? - Sunnuntai | HS.fi
Sunnuntai|Viikon lopuksi

Miksi kirkasta valoa arvostetaan enemmän kuin hämärää?

Tutkijan mukaan Suomessa on 2000-luvulla alettu keskustella valokokemusten yksilöllisyydestä. Miksi vasta nyt? Liian moni sukupolvi on joutunut kärsimään ankarien loisteputkien alla, kirjoittaa kolumnissaan Venla Rossi.

Kuva: Matti Pikkujämsä

Julkaistu: 23.2. 2:00, Päivitetty 23.2. 8:43

Venla Rossi Kuva: Sami Kero / HS

Selaan Instagramia kaikessa rauhassa raitiovaunussa, kun se tapahtuu. Aamuaurinko purjehtii esiin pilvenroikaleen takaa. Äkkiä koko kaupunki kylpee kirkkaissa säteissä. Ihmiset kohottavat katseensa puhelimistaan. Hartiat laskeutuvat, ilmeet rentoutuvat. Pahin on ohi, pian kevät on täällä. Niin he ajattelevat.

Minä toivon, että pääsisin takaisin peiton alle. Pimeään.

Ärsyynnyn valosta vuosi vuodelta enemmän. Kyse ei ole tavallisesta kevätväsymyksestä, vaan siitä, että esiin tunkeva aurinko tuntuu oikealta julmurilta. Kevättalven säälimättömässä kirkkaudessa tyylikäs villakangastakkini onkin yhtäkkiä nuhruinen. Niin on näköjään myös olohuoneen ikkuna, keittiön pöytä, oikeastaan koko koti ja vähän elämäkin.

Tästä kauheudestako pitäisi lähteä oikein ulos nauttimaan?

Tuo on kyllä kiinnostavaa, sanoo tutkijatohtori Henrika Pihlajaniemi, kun tilitän hänelle puhelimessa angstiani.

Oulun yliopiston arkkitehtuurin osastolla työskentelevä Pihlajaniemi tutkii valoa Suomen Akatemian rahoittamassa WelLit-hankkeessa. Viime aikoina hän on muun muassa haastatellut pyhäjärveläisiä kaivostyöläisiä, jotka viettävät työpäivänsä maan alla.

Puolet heistä kertoi kaipaavansa luonnonvaloa, puolet taas ei. Ne työntekijät, jotka kaipasivat valoa, jakautuivat tasan kahteen ryhmään: toiset kaipasivat valoa erityisesti kesäaikaan ja toiset nimenomaan talvella.

Ihmisten kokemukset olivat siis lievästi sanottuna ristiriitaisia.

Sitä ne olivat myös tanskalaisessa alakoulussa. Siellä Pihlajaniemi ja hänen kollegansa Aalborgin yliopistosta rakensivat opettajille neljä säädeltävää valaistuskokonaisuutta. Kirkkain ja himmein valaistus olivat nimeltään frisk ja hygge, tietysti.

Kaikki opettajat kehittivät nopeasti itselleen johdonmukaisen tavan käyttää valoa opetuksen tukena. Toiset heistä halusivat koulupäivän aluksi piristää oppilaita mahdollisimman kirkkailla frisk-valoilla, toiset taas antoivat näiden ensin tunnelmoida hygge-hämärässä.

Joulun lähestyessä koko opettajakunta alkoi kuitenkin suosia enemmän lämpimiä sävyjä ja hämärää valaistusta. Tästä tutkijat päättelivät, että­ valo ja sen kokeminen liittyvät vuodenaikaan ja kulttuuriin enemmän kuin usein ta­juamme.

Esi-isämme, jotka joutuivat tahtoen tai tahtomattaan asumaan hämärissä huoneissa, löysivät ennen pitkää kauneutta varjoista ja lopulta käyttivät varjoja kauneuden tarkoituksiin.

Näin kirjoitti japanilainen kirjailija Junichiro Tanizaki (1886–1965) kuuluisassa teoksessaan Varjojen ylistys. Se on yksi turvakirjoistani. Luen sitä yhä uudestaan silloin, kun liian kirkas maailma ahdistaa.

Tanizaki käy teoksessaan läpi aasialaisen kulttuurin viehtymystä hämyisiin sävyihin. Se näkyy hänen mukaansa niin arkkitehtuurissa, taiteessa kuin ruokapöydässäkin:

Japanilaisen ruoan tapauksessa kirkkaasti valaistu huone ja kiiltävät astiat vievät –­ – puolet ruokahalusta pois.

Itä-Aasian kulttuurien tutkijan Miika Pölkin mukaan käsitys valon ja varjon (joita symboloivat myös yin ja yang) toisiaan täydentävästä luonteesta on suorastaan itäaasialaisen kulttuurin perusajatus. Pölkki huomauttaa, että samanlaisia ajatuksia löytyy myös suomalaisesta kansan­runoudesta.

Hämärän kauneus kuitenkin hylättiin meillä 1900-luvun alussa. Silloin alettiin tavoitella maksimaalista valaistustehoa. Käänne sai alkunsa, kun poliitikot ja muut vaikuttajat keskustelivat vilkkaasti lapsiperheiden asumisesta. Tilavaa ja valoisaa kotia pidettiin perheille sopivimpana. Tehokas valaistus yhdistettiin hygieniaan, turvallisuuteen ja edistykseen.

Ei ole sattumaa, että juuri valkoinen oli Alvar Aallon ja muiden funktionalistien lempiväri.

Viime aikoina Suomessa on taas huomattu, että valaistuksessa enemmän ei ole aina enemmän. Henrika Pihlajaniemen mukaan 2000-luvulla on alettu keskustella niin valokokemusten yksilöllisyydestä, energian säästämisestä kuin valojen sävyistäkin. Mutta miksi vasta nyt? Liian moni sukupolvi on joutunut kärsimään ankarien loisteputkien alla.

Yksi syy on koulutuksen puute. Pohjoisen pimeistä olosuhteista huolimatta Suomessa ei ole voinut ennen tätä vuotta opiskella arkkitehtuuri- ja kaupunkivalaistuksen suunnittelijaksi. Ehkä juuri sen takia suurillakaan kaupungeilla ei ole ollut selkeää linjaa esimerkiksi siitä, millaisia valomainoksia julkiseen tilaan saa pystyttää, kuten äskettäin kohuttu Töölön tapaus osoittaa.

Meillä valaistuksesta ovatkin pitkään vastanneet lähinnä sähkösuunnittelijat, Pihlajaniemi kertoo.

”Ehkä lopputulokset siksi ovatkin olleet usein hieman yksioikoisia.”

Myös julkinen keskustelu valosta on Pihlajaniemen mukaan Suomessa kapeaa. Ainut into­himoja herättävä asia on jatkuva jankutus talvi- ja kesäajasta. Sitäkin on Pihlajaniemen mielestä dominoinut ”fyysis-biologinen nukkumispropaganda”.

Esteettisille näkökannoille annetaan harvoin samalla tavalla tilaa, vaikka ehkä juuri niitä meidän olisi syytä pohtia. Hyvän alun tähän tarjoaa viime vuonna julkisuuteen noussut Maustetytöt-yhtye kappaleessaan Mä loistan kuin hämärä.

Sellaisessa valossa minunkin villakangastakkini tuntuu taas ihan hyvältä.

Seuraa uutisia tästä aiheesta