”Tämä sukupolvi joutuu rakastamaan syntymättömiä lapsia” – Suomi kärsi vuonna 1987 kriisistä, joka nyt kuulostaa tutulta - Sunnuntai | HS.fi
Sunnuntai

”Tämä sukupolvi joutuu rakastamaan syntymättömiä lapsia” – Suomi kärsi vuonna 1987 kriisistä, joka nyt kuulostaa tutulta

Syntyvyyskeskusteluun on aina liittynyt spektaakkelimaisen tuhon uhka. Nyt vauvojen puute vaarantaa hyvinvointivaltion. 1930-luvulla se uhkasi viedä sotilaat. 1980-luvulla taas peloteltiin suomalaisten sukupuutolla.

Vuonna 1987 syntynyt ikäluokka oli aiempiin vuosiin verrattuna huomattavan pieni. Vastasyntyneitä vauvoja Kätilöopiston sairaalassa Helsingissä 17. syyskuuta 1987. Kuva: Vesa Oja / HS

Julkaistu: 23.2. 2:00, Päivitetty 23.2. 11:44

Oli marraskuu 1987, ja tilastot näyttivät pahalta.

Sukupuutto uhkaa suomalaisia joskus vuosituhannen lopulla tai seuraavan alussa, jos syntyvyys laskee nykyistä vauhtia, alkoi Helsingin Sanomien pääkirjoitus.

Synkkä profetia johtui uusimmista syntyvyysluvuista. Ne olivat kutistuneet jo useita vuosia, mutta nyt vauvojen määrä näytti suorastaan hälyttävältä. On tutkittava, mikä estää vanhempia toteuttamasta lapsitoiveitaan, pääkirjoitus vaati.

Lehdessä oli alettu väläytellä suomalaisten joukkokatoa jo kolme vuotta aiemmin. Kuolemmeko sukupuuttoon, kysyi uutisen otsikko helmikuussa 1984. ”Viimeisen suomalaismohikaanin” arveltiin elävän täällä vuonna 3000, jos synkimmät ennusteet toteutuvat.

Suomeen syntyi vuonna 1987 kaikkiaan 59 827 vauvaa. Syntyvyyttä kuvaava kokonaishedelmällisyys eli yhdelle naiselle laskettu lapsiluku oli painumassa alle 1,6:n. Lukemat olivat niin huolestuttavia, että vertausta haettiin 1800-luvun nälkävuosista.

Kuulostaako tutulta?

Suurten nälkävuosien lapsilukuja on muisteltu taas viime aikoina. Vauvoja syntyy historiallisen vähän.

Katovuoden 1987 pienokaiset ovat niitä, joiden elämänvalintoja nyt yritetään tulkita: Miksi ne eivät tee lapsia? Tai jos tekevät, niin liian myöhään ja liian vähän.

Eikä kukaan tunnu tietävän tarkalleen, miksi syntyvyys putoaa niin nopeasti.

Yhtä ymmällään oltiin 1980-luvulla. Lääkkeeksi tarjottiin erilaisia perhe­poliittisia parannuksia: Pidempiä perhe­vapaita. Myönteisempää suhtautumista lapsiin. Halvempia ja suurempia perhe­asuntoja.

Varsinkin pää­kaupunki­seudun asunto­tilannetta syytettiin.

”Suomen todellinen väestöongelma on, että Euroopan ainoassa erämaassa asutaan pikakyhätyissä betonibunkkereissa ahtaalla kuin kanat tarhassa”, sanoi sosiaalihallituksen erikoistutkija Ronald Wiman Sosiaaliturva-lehdessä vuonna 1988.

”Lapsirakkaus ei ole suinkaan vähentynyt. Tämä sukupolvi joutuu rakastamaan syntymättömiä lapsia, koska sillä ei ole varaa hankkia todellisia”, Wiman kommentoi HS:lle saman vuoden marraskuussa.

Hänellä oli toinenkin näkökohta: paniikki Suomessa on turha, koska muualla synnytetään enemmän kuin maapallo kestää.

”Koko suomalaisten pidemmän aika­välin ennusteiden pasianssi perustuu harhalle siitä, että maailman täysin väistämättömällä väestönkasvulla ei olisi mitään tekemistä tulevaisuutemme kanssa.”

Syntyvyyden ennustaminen on aina ollut vaikeaa.

Turun yliopiston väestöntutkija Marika Jalovaara on tutkinut suomalaisten parisuhteita ja syntyvyyttä Tilastokeskuksen rekisteritiedoista 1990-luvun puolivälistä alkaen. Sinä aikana käyrä on laskenut, noussut ja laskenut taas.

Jos syntyvyys on tähänkin asti ollut itseään korjaavaa aalto­liikettä, pitäisikö meidän rauhoittua?

”Katsotaanpa”, hän sanoo puhelimessa ja napsauttaa esiin aika­sarjan Suomen syntyvyyden kehityksestä 1980-luvulla. Tosiaan, vuosi­kymmenen puoli­välissä notkahtaa, hän jatkaa. ”Jos silloin on ollut huoli, se on ollut turha.”

Mitään viime vuosi­kymmenien ”kriiseistä” ei voi Jalovaaran mukaan verrata nykyhetkeen.

Aiemmissa notkahduksissa kyse on ollut siitä, että lastensaanti on vain siirtynyt myöhemmälle iälle: vaikka nuoremmat eivät olisi synnyttäneet entiseen tahtiin, vanhemmissa ikäluokissa syntyvyys on kasvanut.

Niin ei voi tapahtua loputtomiin.

Viime vuosina myös neljääkymppiä lähenevien ikäluokassa syntyvyys on hiipunut. ”Olemme kollegan kanssa katsoneet joka vuosi, että perhana, vieläkään ne lapset eivät ole syntyneet. Kohta huolestutaan.”

Syntyvyyden hiipumiseen on aina liittynyt spektaakkelimaista uhkaa. Kansakunnan tuho. Sukupuutto. Hyvinvointivaltion romahdus.

Mennään vielä kauemmas historiassa. 1930-luvulla syntyvyys putosi kuin kivi. Silloin huolta kannettiin Suomen puolustuskyvystä. Sotilaat ehtyvät!

Kansan elämä on turvattava, vaikka se vaatisi uhrauksiakin, samalla tavalla kuin puolustuslaitoksen olemassaolo on välttämätön, vaikka senkin kustannukset ovat omiaan aiheuttamaan elinkannan alenemista.

Näin kirjoitti yhteiskuntatieteilijä Armas Nieminen vuonna 1941 teoksessaan Väestökysymys ennen ja nyt.

Kirjassa hän pohtii, miksei lapsia synny entiseen tahtiin. Ehdotukset kuulostavat häkellyttävän 2020-lukulaisilta. Nieminen arveli, että ihmiset eivät enää seuraa ”vanhempainvaistoaan”, kun tarjolla on ”tuntematon määrä uusia kiintoisia harrastuksia, huvituksia tai nautintoja”.

Ja entäs tämä:

Elämän epävarmuus ja huoli tulevaisuudesta on suurempi ja elämä hermostuttavampaa kuin entisaikojen yksinkertaisissa oloissa.

Nieminen varoitti ”individualismista”, joka saa ”ponnistamaan kaikki voimat mahdollisimman edullisen aseman saavuttamiseksi yhteiskunnassa”.

Mutta koska lapset eivät mitenkään ole omiaan helpottamaan tämän päämäärän saavuttamista, on luonnollista, etteivät ne sellaisissa tapauksissa ole erityisen haluttuja.

Nyt tiedetään, että 1930-luvun jälkeen sairaaloihin tungeksi taas synnyttäjiä. Tuli sota, ja sodan jälkeen tulivat suuret ikäluokat.

Vaikuttiko julkinen paniikkimieliala siihen, että perheiden koko taas kasvoi?

Jonkin verran varmasti, arvioi sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo, joka on tutkinut suomalaista perhepolitiikkaa satojen vuosien ajalta. Vilkas keskustelu johti myös siihen, että perustettiin Väestöliitto, joka pitää tänäkin päivänä esillä keskustelua syntyvyydestä.

Myös 1980-luvun synkät sukupuuttoennusteet menivät pieleen. Kulman takana odotti nousukausi, uusi vauvabuumi ja käänne, jota ei osattu arvata: maahanmuutto toi tänne uutta väkeä.

”Ihmiset elävät aina siinä tilanteessa eivätkä tiedä, mitä meneillään olevien il­miöiden takana on”, Hiilamo toteaa.

Kännykkä hälyttää jossain ulkomailla.

Kiinnostaisi tietää vielä, mitä entinen sosiaalihallituksen erikoissuunnittelija nyt ajattelee syntyvyydestä.

Ronald Wiman jäi eläkkeelle Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen johtavan asiantuntijan tehtävästä kaksi vuotta sitten. Mutta ehkä hän osaisi jälkiviisaasti arvioida, oliko sukupuuttopuheissa mitään järkeä.

”Muistan kyllä sen keskustelun”, Wiman vastaa puhelimeen New Yorkista, missä hän on YK:n sosiaalisen kehityksen toimikunnan kokouksessa. Väestökysymykset eivät ole jättäneet rauhaan eläkkeelläkään.

Erityisesti Wimania häiritsi 1980-luvun syntyvyyskeskustelussa sen nationalistinen sävy. Hän on huomannut, ettei se ole kadonnut minnekään. Tarvittaisiin globaalimpaa näkökulmaa, puhetta siitä, millaista väestönkasvua maailma kestää, Wiman sanoo.

”Silloin oltiin kamalan huolissaan siitä, että juuri suomalaiset vähenevät. Ja samaa keskusteluahan käydään nytkin.”

Tuolloin Wiman ehdotti lääkkeeksi edullisempia asuntoja. Entä nyt?

Hän ei usko, että politiikkatoimilla saadaan ihmiset tekemään lapsia. ”Perheiden hyvinvoinnista huolehtiminen on arvo sinänsä. Mutta syntyvyyden nostaminen ei saa olla peruste yhteiskuntapolitiikalle.”

Kun vauvat vähenevät, tapahtuu aina sama. Syyllisiä ja vaatimuksia riittää. Viime aikoina alhaisesta syntyvyydestä on syytetty paitsi vääränlaista perhepolitiikkaa myös pätkätöitä, Tinderiä, miehiä, naisia, liian ankeuttavaa puhetta lapsiperhearjesta.

”Keskusteluun osallistuvat kaikki, jotka haluavat saada oman asiansa esille. Syntyvyys on kiinnostava ongelma”, Heikki Hiilamo sanoo.

Tutkimustieto ei tue sitä, että tukia parantamalla syntyvyys pysyvästi nousisi.

Onko syntyvyyden mekanismeista opittu mitään sitten nälkävuosien?

Hiilamo uskoo, että ainakin tämä: lastentekemisestä kannattaa puhua ja joskus lietsoa vähän paniikkiakin.

”Se, mistä yhteiskunnassa puhutaan, kertoo, mitä yhteiskunnassa arvostetaan.”

”Syntyvyyden eteen ei tehdä mitään”, sanoo asiantuntija – Mikä pysäyttäisi Suomen vauvakadon?