Miten voin auttaa? - Sunnuntai | HS.fi

Miten voin auttaa?

Syvä huoli painaa nyt suomalaisten mieltä. Miten meidän käy? Miten yksinäisen tuttuni käy? Hätä herättää meissä pakonomaisen tarpeen auttaa. Myötätunto voi ratkaista isojakin ongelmia, kirjoittaa Anna-Stina Nykänen.

Julkaistu: 22.3. 2:00, Päivitetty 22.3. 7:28

Kuva: Klaus Welp

Anna-Stina Nykänen Kuva: Sami Kero / HS

Juuri nyt suomalaisilla on huoli koronaviruksen leviämisestä, ja hätä on herättänyt halun auttaa toisia. Aika moni kuitenkin vasta odottelee, että pääsisi tarttumaan toimeen. Vielä tuntuu auttajia olevan enemmän kuin autettavia. Ja hyvä niin.

Yksi helsinkiläinen ystäväni vei käsin kirjoittamansa lapun jo yli viikko sitten rappukäyttävään ja kiinnitti maalarinteipillä seinään. Hän tarjosi apua koronatartunnan saaneille ja riskiryhmään kuuluville naapureille. Hän voisi vaikkapa käydä kaupassa tai apteekissa.

Yhdeltä naapurilta tuli pian viesti, postiluukusta pudotettu taitettu aanelonen, jossa tämä kertoi olevansa avuntarjouksesta kiitollinen ja liikuttunut. Hän lupasi palata asiaan, jos tarve tulee.

Siinä jo kaksi ihmistä sai hyvän mielen, kun mahdollinen auttaja ja mahdollinen autettava löysivät toisensa. Nyt ensimmäinen kauppakassi onkin jo haettu.

Avun tarjoamista ja löytämistä on helpotettu. Netissä on jaettu valmista naapuri­aputekstiä, jonka voi printata ja viedä rappuun. Moni etsii sitä oikeaa netistä, johon on äkkiä luotu useita auttamisen kohtaamispaikkoja.

Toinen kaverini kertoi pikkukaupungissa asuvasta tuttavastaan, joka on ikäihminen mutta käynyt kaupassa itse, kun ei ole nuorempia tuttavia. Huomasin tarjoutuvani etsimään hänelle jonkun avuksi. Aivan varmasti kassin kantaja löytyy.

Apua on tarjottu myös muille kuin tartunnan saaneille tai riskiryhmille.

Yksi tuttu lupasi Facebookissa laatia kavereille henkilökohtaisia kunto-ohjelmia, kun harrasteryhmien toiminta on loppu. Halukkaita tuli heti niin paljon, että hän otti mukaan vain 50 ensimmäistä.

Ehkä aktiivisimmin apua ovatkin tässä vaiheessa ottaneet vastaan terveet ja työkykyiset. On perustettu lukupiirejä, kun kirjastot on kiinni. On keksitty haasteita, joilla välttää yksinäisyys ja tylsistyminen.

Mutta elämä on muutakin kuin joogaa puistossa. Ei kaikissa perheissä onni kukoistanut ennenkään, saati sitten nyt. Tiedetäänhän se kesälomilta, ettei ole helppoa olla kaiken aikaa yhdessä. Ja taloushuoletkin painavat.

Jotkut ovat ilmoittaneet, että heille saa tulla, jos kotona on turvatonta. Jotkut lupaavat kysyä ulkona yksin hortoilevilta lapsilta, onko näillä asiat kotona hyvin.

Kaikilla on halu tehdä hyvää. Kaikilla on syvä huoli, joka kuristaa kurkkua. Miten meidän käy? Miten muiden käy? Soitetaan sukulaisille, joihin ei ole vuosiin pidetty yhteyttä.

Oma 89-vuotias äitini elää yksin eri kaupungissa kuin me lapset. Hän on ihmeissään, kun niin moni on tarjonnut apua. Omatkin ystäväni, jotka asuvat äidin lähellä, ovat ilmoittaneet, että he voivat auttaa häntä.

Ymmärrän äidin ihmetyksen. Tämähän tuntuu melkein uutiselta: että ihmiset ovatkin näin hyviä ja avuliaita.

Minut sama ilmiö yllätti, kun isäni, siskoni ja mieheni viime vuonna kuolivat. Olen saanut ällistyttävän paljon tukea osakseni etäisiltäkin ihmisiltä.

Maailma onkin mainettaan parempi paikka, ajattelin.

Kyse on myötätunnosta.

Itse pidän eniten tästä myötätunnon määritelmästä: myötätunto on empatian tunteeseen perustuva pakonomainen tarve auttaa toista ihmistä.

Se sopii hyvin tähän aikaan. Juuri sitähän me Suomessa nyt koemme ja näemme, pakonomaista tarvetta auttaa.

Kuva: Klaus Welp

Suurin myötätuntoon liittyvä yllätys itselleni on ollut se, ettei myötätunto liity vain yksittäisten ihmisten hyvään.

Myötätunto liittyy koko yhteiskuntaan, se tekee hyvää myös taloudelle ja terveydelle.

Itse asiassa myötätunto voi ratkaista sen, miten ihmiskunta selviää nyt ja tulevaisuudessa.

Pitää oikein muistella, mitä me teimme ennen kuin myötätunto tuli esiin. Miksi se tuntuu niin isolta yllätykseltä? Miksi myötätunto oli niin pitkään näkymättömissä?

Vielä puolitoista viikkoa sitten aikaamme tuntui leimaavan vihapuhe. Sille etsittiin raivokkaasti syyllisiä somesta, mediasta, ääriliikkeistä, venäläistrolleista, teollisesta ruuasta, nettipeleistä ja ties mistä.

Vihapuheesta on julkisuudessa keskusteltu paljonkin ja kiihkeästi. Myötätunnosta ei. Yleensä.

Tiesittekö esimerkiksi sitä, että Helsingin piispa Teemu Laajasalo oli julistanut viime vuoden myötätunnon vuodeksi. Se ei herättänyt suurta huomiota. Teemavuoden nimissä pidettiin viisi myötätunto­iltaa, joissa Laajasalo ja emerituspiispa Eero Huovinen keskustelivat jonkun vieraan kanssa aiheesta.

Minäkin olin heidän vieraanaan. Kun kysyttiin, haluanko jutuillani herättää myötätuntoa, melkein loukkaannuin. En todellakaan! Toimittajana en koskaan ensisijaisesti ajattele, että jutun pitäisi herättää myötätuntoa. Oikeudenmukaisuus on tärkeää, ei tunteilu.

Eero Huovinen kiihtyi hänkin. Se tapahtui, kun häneltä kysyttiin, mitä tekemistä Jeesuksella on myötätunnon kanssa. Ei mitään! Myötätunto on yleisinhimillistä, Huovinen sanoi.

Ja totta se, eivät kristillisinä esiintyvät ihmiset aina ole mitenkään erityisesti myötätunnon valoa loistaneet.

Myötätunnon puutteesta voidaan syyttää myös perinteisiä tiedotusvälineitä.

Mediassahan ei myötätuntoa ole normaaleina aikoina liikaa näkynyt, se on totta. Media on tottunut kaivelemaan epäkohtia, se on toimittajien työtä. Rikokset ja katastrofit ovat meille tuttuja.

Objektiivinen journalismi käsittelee faktoja, eikä uutisen motiivina voi olla pelkkä tunne.

Toimittajalle on rutiinihommissa helpompaa kirjoittaa kielteisistä kuin myönteisistä asioista. Jos Suomi voittaa olympia­kultaa, radiossa voi huutaa ilosta. Saman reaktion kirjoittaminen lehteen on vaikeaa ilman, että kuulostaa naurettavalta tai nationalistilta. Helpompaa on kirjoittaa siitä, mikä meni pieleen, ja etsiä syyllisiä.

Myötätunnosta kirjoittaminen on vaikeaa ilman, että vaikuttaa imelältä. Aforismit ja onnellisuusoppaat eivät ole journalistin lajia.

Vähän sama ongelma taitaa toimittajien lisäksi olla esimerkiksi presidentillä.

Kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö puhui kansalle koronasta A-Talkin studio­haastattelussa, hän toivoi, että vaikeina aikoina ihmiset ajattelisivat vähän enemmän muutakin kuin omaa napaansa.

Ei liene liikaa tulkittu, jos sanoo, että Niinistö puhui siinä myötätunnosta, sitä sanaa mainitsematta.

Poliitikoille on helpompaa puhua solidaarisuudesta. Sillä tarkoitetaan ryhmien välistä vastuunkantamista ja välittämistä. Siitä puuttuu tunteellinen taso, sisäinen palo, yksittäisen ihmisen pakottava tarve olla toiselle ihmiselle avuksi.

Käänne on kuitenkin jo tapahtunut.

Myötätunto on ollut terminä nousussa pidemmän aikaa. Jo ennen koronavirusta.

Kyseessä ei ole mikään maailmanparantajien pehmeä trendi. Päinvastoin. Monet kovan luokan menestyjät kautta maailman ovat vakuuttuneet siitä, että myötätunnosta on hyötyä.

Viime vuonna amerikkalaiset miljonäärit ilmoittivat, että kapitalismi on pistettävä uusiksi. Mukana oli 180 suuryhtiön johtajaa ja talouslehti The Financial Times. Julkilausumassa sanottiin, että enää ei voida tavoitella vain lisää voittoa omistajille. On huolehdittava koko yhteisön parhaasta.

Ilmiö näkyy Suomessakin. Talouselämän vaikuttajat ovat alkaneet kiinnostua yhteiskunnan sosiaalipuolesta.

Ekonomisti Sixten Korkman nosti viime vuonna esiin sen, että köyhyys aiheuttaa lapsille toksista stressiä. Hän on mukana myös Arki ensin -projektissa, jolla ehkäistään nuorten syrjäytymistä.

Myötätunto on tekoja. Sitä edeltää tunne nimeltä empatia.

Kone oy:n hallituksen jäsen Jussi Herlin on jo vuosia vetänyt nuorille kesäisin empatiakursseja. Hän on haastatteluissa julistanut, että empatia on tulevaisuudessa yritysten kilpailuvaltti. Ja miksi? Koska empatia on se, joka erottaa ihmisen teknologiasta. Ihminen pystyy myötätuntoon, teknologia ei.

Myötätunto voi siis olla liike-elämässä rahanarvoinen asia.

Helsingin yliopiston CoPassion-tutkimusryhmä selvittää myötätunnon vaikutusta erityisesti työelämässä. He puhuvat myötäinnosta. Ryhmään kuuluvat muun muassa Frank Martela, Anne Birgitta Pessi ja Henrietta Grönlund.

Myötätunnon edut on löydetty myös sosiaali- ja terveysalalla. Siellä trenditermi on nyt compassionomics, suomeksi myötätunnon taloustiede.

Suomalaisen hyvinvointisosiologian näkyvin hahmo Juho Saari puhuu tästä. Hän on Tampereen yliopiston yhteis­kunta­tieteiden tiedekunnan dekaani.

Minulle Saari suositteli Stephen Trzeciakin ja Anthony Mazzarellin tietokirjaa Compassionomics – The revolutionary scientific evidence that caring makes a difference.

Siinä amerikkalaiset tutkijat kertovat todistaneensa tieteellisesti, että myötätunto säästää yhteiskunnalta sekä rahaa että ihmishenkiä.

Tutkijoiden mukaan Yhdysvalloissa on jo pitkään vallinnut välittämisvaje, joka on tuhoisa, jopa kuolemanvakava asia. Sama pätee helposti myös muihin länsimaihin.

Amerikkalaistutkijat sanovat, että myötätuntoa pitää saada lisää. Vain sillä tavalla esimerkiksi terveydenhuollon kustannuksista selvitään.

Lisäämällä myötätuntoa ihmiset paranevat ja kuntoutuvat nopeammin. Ja kun työpaikoille saadaan enemmän myötätuntoa, työurat pitenevät. Eivätkä työntekijät sairastu uupumukseen yhtä usein kuin viime vuosina.

Kaikki tämä on koronaepidemian takia entistäkin tärkeämpää.

Välittämisvaje on kiinnostava ilmiö. Mistä se on johtunut ja miksi siihen ei ole puututtu? Ehkä ajateltiin, että tehokkuus vaatii sitä, ettei välitetä. Tai sitten se levisi tahattomasti, muun kehityksen sivutuotteena.

Olen miettinyt myötätunnon fysiikkaa, etenkin ajan ja etäisyyden suhdetta myötätuntoon ja sen puutteeseen. Huomaan ajatusteni palaavan taas someen.

Nykyään on helppo syyttää kaikesta teknologiaa, digitalisaatiota, somea. Some on nopea viestintäväline. Kieltämättä se sopii jo nopeutensa takia hyvin vihapostiin.

Viha on nopea tunne. Myötätunto taas syttyy hitaasti.

Jos vertaa hormoneihin: Viha on niin kuin adrenaliini, joka purskahtaa äkkiä ja räjähtää. Myötätunto on kuin endorfiini, joka alkaa erittyä vasta, kun on juostu pitkän matkaa. Se vaatii enemmän aikaa ja vaivaa, eforttia.

Tiedetään toki myös, että Facebookin algoritmi nostaa esiin juuri niitä postauksia, jotka herättävät vihareaktioita. Ongelmaan on kuitenkin herätty. Tätä vastaan on ryhdytty taistelemaan.

Some on paitsi nopea myös kasvoton ja etäältä kohteeseensa osuva väline. On helpompaa osoittaa vihaa vierasta kohtaan, varsinkin, jos ei koskaan tarvitse kohdata tätä kasvokkain, silmästä silmään.

Konttori-sarjasta erittäin ilkeänä tunnettu koomikko Ricky Gervais muistutti kuitenkin taannoin eräässä haastattelussa, ettei kukaan oikeasti ja kasvotusten käyttäydy niin kuin Twitterissä. Some on antanut meille liian huonon kuvan toisistamme.

Joskus välittämisvaje voisi siis olla harhaakin, somen synnyttämä väärä vaikutelma. Tai Facebookin kaltaisten yhtiöiden masinoinnista muodostunut mentaalinen muuri, jonka taakse jää kaikki hyvä.

Silti vihapuheet voivat alentaa omaakin kynnystämme. Alamme elää alhaisten odotusten mukaan. Vai olisiko kuitenkin niin, että somen ulkopuolella olemme entistäkin kohteliaampia? Kummastakin tuntuisi arjessa olevan näyttöä.

Somesta tuttu nopeus ja kasvottomuus näkyy muuallakin. Myös palveluissa, jotka on digitalisoitu. Ei synny kasvokkaisia kohtaamisia pankissa, verotoimistossa, ei edes kaupan kassalla, jos ruuat tilaa kotiin. Pienetkin kohtaamiset ovat ennen voineet olla välittämisen hetkiä.

Iso oivallus on tämä: myös globaali sijoituskapitalismi on nopeaa ja kasvotonta. Ihan kuin paljon parjattu somekin. Osakkeita ostetaan ja myydään ilman turhia tapaamisia tai tunteita.

Me voimme etsiä vikaa somesta. Mutta amerikkalaiset miljonäärit etsivät sitä sijoituskapitalismista. He pitävät sitä syynä vahingolliseen, julmaan voiton maksimointiin. Sitä he pitävät kaikille haitallisena ja haluavat siitä eroon.

Myös Suomessa on ollut näkyvissä heikkoja signaaleja, jotka kielivät siitä, että miljonäärit tiedostavat sijoituskapitalismin ongelmat. Jopa siihen liittyvän välittämisvajeen ja myötätunnon puutteen.

Tämä tuli näkyviin, kun tutkijat Anu Kantola ja Hanna Kuusela haastattelivat Suomen rikkaimpia ihmisiä. Kantola on professori Helsingin yliopistossa ja Kuusela tutkija Tampereen yliopistossa.

Kantolan ja Kuuselan viime vuonna julkaistussa kirjassa Huipputuloiset – Suomen rikkain promille on haastateltu vanhan omistajasuvun edustajaa, joka kaipailee entisiä aikoja. Suku omisti tehtaan pienellä paikkakunnalla ja asui siellä. Oli patruunameininkiä ja suku piti yhtä.

Nyt suvulla on sijoitusyhtiö. Tämä on etäännyttänyt omistajasuvun jäsenet toisistaan. Ei pidetä yhtä niin kuin ennen, rouva kertoo.

Aivan varma on, että samalla on etäännytty myös työntekijöistä, jotka tekevät suvulle rahaa, nyt ehkä maapallon toisella puolella.

Globaalin sijoituskapitalismin myötä etäisyys omistajien ja työntekijöiden välillä on kasvanut. Se on myötätunnon kannalta huono asia. Se on hyvinvointisosiologinen fakta, josta Juho Saari usein puhuu:

On tutkittu, että mitä suurempi on kuilu rikkaan ja köyhän välillä, sitä todennäköisempää on, että rikas pitää köyhää laiskana ja köyhyyttä tämän omana syynä.

Sijoituskapitalismin myötä ei olla enää samassa veneessä niin kuin pienessä tehdasyhteisössä. Ei toisten omistajien kanssa, edes sukuun kuuluvien, eikä työntekijöiden kanssa. Ei tunneta myötätuntoa.

Ehkä some ei ole vihapuheen juurisyy, vaan taustalla on aito kokemus välittämisvajeesta.

Miten välittämistä voisi sitten lisätä?

Presidenttikin sanoi, että nyt – koronaepidemian aikaan – meidän pitää lisätä fyysistä etäisyyttä, mutta pitää lisätä myös henkistä läheisyyttä.

Siihen ei ole muuta keinoa kuin teknologian valjastaminen hyvään käyttöön.

Koneet eivät tunne myötätuntoa. Mutta eivät ne tunne myöskään vihaa. Netin nopeus on ollut korvaamaton etu myös nyt, kun on haluttu auttaa.

Some on myös myötätunnon väline.

Seuraavaksi onkin tarpeen selvittää, mistä ihmiseen tulee kyky myötätuntoon ja miten.

Kysyin neuvoa ystävältäni, joka on terapeutti. Hän selitti ja lähetti lisää luettavaa.

Unohdetaan vaikeat psykologiset koukerot ja nimien pudottelu. Tässä tulee lyhyt, yleistajuinen yhteenveto, jonka ammattilainen on hyväksynyt.

Kehityspsykologien mukaan myötätunto opitaan muutaman vuoden iässä.

Ensimmäiset noin kolme vuotta lapsi kokee mustavalkoisesti, että ihmiset ovat joko hyviä tai pahoja. Mutta sitten, jos lapsi saa osakseen myötätuntoa, hän oppii, että kaikki ihmiset ovat samaan aikaan sekä hyviä että pahoja, minä, sinä ja äitikin.

Tästä alkaa tunne-elämä. Elämänmittainen kehittyminen ja kypsyminen. Toivottavasti.

Tai psykologien termein: alkaa elinikäinen kehittyminen mustavalkoisesta mielenmaisemasta kohti myötätunnon mielenmaisemaa.

Mutta näin tapahtuu vain, jos lapsi itse saa osakseen myötätuntoa, aikuinen ei hylkää, rankaise, kosta tai syyllistä, jos lapsi tekee jotain väärin.

Lapsen pitää saada olla vihainen ja hankala, mutta silti hänen pitäisi tuntea, että häntä rakastetaan. Ja vaikka aikuinen välillä suuttuukin, hän rakastaa silti.

Kumpikin osapuoli pyrkii siis vihastuttuaan takaisin ymmärrykseen, avoimuuteen ja yhteyteen.

Eikö ole mielenkiintoista? Kaikkein mustavalkoisimmat, vihaa puhkuvat ihmiset ovatkin siis ehkä itse jääneet lapsena vaille myötätunnon kokemusta. Kova ja kylmä kasvatus, julmuus ja traumat, ne voivat estää kehityksen kohti myötätuntoa.

Erityisen huimaa on se, että tutkijoiden mukaan tämä sama kehityskulku koskee koko ihmiskuntaa. On kyse evoluutiosta.

Kuva: Klaus Welp

Ihmisellä on syntyessään liskoaivot, jotka reagoivat ärhäkästi uhkaavaksi tulkittuihin tilanteisiin. Hyvän hoivan avulla niiden päälle kehittyvät emotionaaliset aivot. Niiden tehtävä on hillitä liskoaivoista tulevia ”nopeita ja likaisia tunneperäisiä reaktioita”, yksi asiantuntija kirjoittaa.

Välittämisellä ja hoivalla ihmiselle kehittyy kyky pidättää ja lykätä liskoaivojen impulsseja. Siihen perustuu tahdonvoima, itsehillintä – ja empatia.

Kaikille ei kehity. Mutta ei hätää, matka on pitkä ja kehitys jatkuu läpi elämän.

Niin kuin terapeuttiystäväni sanoo:

”Meidän elinikäinen tehtävämme on kasvaa kohti myötätuntoa. Tämä pätee koko ihmiskuntaan. Myös yhteiskuntina me olemme koko ajan kehittymässä kohti myötätuntoa.”

Miten sitten selitetään tämä vihan ja julmuuksien maailma, kaikki sodat, joita nytkin käydään?

”Sodillekin tulee aina loppu”, terapeuttiystäväni sanoo.

Sodat raaistavat. Julmat kokemukset ja myötätunnon puute vaikuttavat vuosien päähän. Mutta silti: sodan jälkeen alkaa taas yhteiskunnan kehitys kohti myötätuntoa.

Tajusin, että ystäväni puhui minulle kuin kriisipsykologi, joka neuvoo, miten kertoa lapsille katastrofeista.

Kriisipsykologit sanovat, että pitää kiinnittää lapsen huomio siihen, että aina joku tulee apuun. Vaikka tulisi millainen pommitus tai maanjäristys ja talot menisivät murskaksi, katso, aina sinne joku ihminen juoksee apuun.

Se on myötätuntoa. Pakonomaista tarvetta auttaa, vaikka vastassa olisi kivivuori ja itse olisi paljain käsin. Mutta jos alla on toinen ihminen.

Juuri nyt iso osa suomalaisista tunnistaa itsensä tästä. Me olemme niitä ihmisiä, jotka tuntevat tarvetta juosta apuun.

Me olemme Suomessa vasta koronaepidemian ja sen aiheuttaman kriisin alussa.

Vihapuhe on yhtäkkiä unohtunut, sitä ei enää näy missään. Puolueet ovat samalla puolella, kaikilla sama hätä.

Kauanko sopu kestää?

Ihan lähellä ovat kokemukset myötätunnon puutteesta.

Ajatellaan vaikkapa sitä uutisiin kuukausi sitten noussutta töölöläistä vuokralaista, jonka asunto oli täynnä roskia, ulosteita ja ötököitä. Tunsimmeko myötätuntoa? Eniten kohkattiin siitä, että betoniseinistä piti ottaa kolme milliä pois, jotta haju saatiin lähtemään. Säälittiin seiniä.

Paha haju tuli ovesta rappukäytävään, ja varmaan inhotti. Eikö myöhemmin tullut mieleen, onko ihmisellä siellä oven takana kaikki hyvin? Jonkun olisi pitänyt auttaa.

Myös nyt, koronaepidemian aikaan, pitäisi kyetä auttamaan silloinkin, kun se ei tunnu houkuttelevalta tai kivalta. Miten siihen pystyy? On ajateltava aivoja ja myötätunnon syntyä.

Inho nousee liskoaivoista. Ei sitä tarvitse kieltää. Mutta on pysähdyttävä ajattelemaan, mistä tuo tunne tulee ja mikä olisi lopulta oikea ja paras tapa toimia.

Liskoaivot ehtivät aina ensin. Viha syttyy nopeasti, varsinkin, kun itse jää vaille myötätuntoa. Olen kokenut senkin.

Kun mieheni sai lentokoneessa sydänkohtauksen, huusin apua, ja ensin tuntui, että kukaan ei tule. Sen hetken muistaminen herättää yhä suunnatonta vihaa.

Me jäimme lentokoneessa vain hetkeksi vaille apua. Sitten ihmisiä alkoi nousta ja tulla avuksi. Se näky oli ihmeellinen ja unohtumaton. Siinä muistossa on valtava voima, joka voittaa vihan. Siitäkin huolimatta, ettei mieheni lopulta selvinnyt.

Mietin nyt, miten paljon maailmassa on ihmisiä, joita kukaan ei tule auttamaan. Joita ei ole nähty tai kuultu, vaikka on kuolemanhätä. Ei ihme, että syntyy konflikteja, aggressioita, kostoa, hyökkäyksiä.

Kun rajat nyt koronaviruksen takia suljetaan, mitä tapahtuu niiden takana? Entä niissä maissa, joissa kaikilla ei ole oikeutta sairaanhoitoon? Entä asunnottomat, paperittomat eri puolilla maailmaa?

Etenkin monet vanhat ihmiset tuntuvat nyt miettivän myös kaukaisia lähimmäisiä, kun kokevat, että heistä itsestään huolehditaan niin hyvin.

Miten myötätunto tässä kehittyy, kasvaako se vai katoaa? Joidenkin into auttaa ehkä laantuu, jotkut omistautuvat auttamiselle kokonaan.

Edessä on joka tapauksessa pitkä ja raskas aika. Epidemia etenee kuukausia. Etätyö ja -opiskelu vain jatkuvat. Joiltakin loppuu työ. Toimeentulo on vaakalaudalla. Kauppoja menee kiinni, museot on jo suljettu. Koronaan myös kuolee ihmisiä.

Epidemian jälkeen pitää selvitä siitä sosiaalisesta ja taloudellisesta kriisistä, joka vaikeista ajoista väistämättä seuraa.

Myötätunto auttaa meitä selviämään kriisien keskellä. Mutta myötätunto auttaa meitä myös silloin, kun on koettu tappioita.

Jos pystymme osoittamaan myötätuntoa toisia kohtaan, meidän kaikkien on vähän parempi elää. Läpi kriisien ja niiden jälkeen.