Vähättelin mutta olin väärässä - Sunnuntai | HS.fi

Arkkiatri Risto Pelkonen pysyy kotona Kauniaisissa, vaikka mieli palaisi ihmisten pariin. Kuva: Juhani Niiranen / HS

Vähättelin mutta olin väärässä

Kuka voi saada epidemian talttumaan? ”Minä itse, meistä jokainen”, sanoo lääkärikunnan vanhin, arkkiatri Risto Pelkonen.

Julkaistu: 22.3. 2:00, Päivitetty 22.3. 9:44

Arkkiatri Risto Pelkosen rutiineihin kuuluu joka-aamuinen kävelylenkki. Vuosikymmenien ajan kävelyillä ihastutti lintujen laulu, erityisesti mustapääkertun.

Nykyisin Pelkonen, 88, ei enää kuule linnunlaulua. Aamukävelyt virkistävät silti. Lempireitti vie Kauniaisten hautausmaalle.

Lenkille saa onneksi yhä lähteä. Muuten arkkiatri – lääkärikunnan vanhin ja arvostetuin – elää eristyksissä, kuten hallitus on käskenyt. Samat ukaasit ovat antaneet arkkiatrin viisi–kuusikymppiset lapset.

Kaupassakäynti on jätetty muiden huoleksi. Tapaamiset ja julkiset tehtävät on peruttu. Haastattelu tehdään puhelimessa, vaikka haastateltavan kuulo on heikentynyt. Kuva otetaan ikkunan läpi.

Onhan se nyt merkillistä.

”Tässä tuntee itsensä ukuliksi, yksinäiseksi outolinnuksi.”

Sukupolvien väliset rajat piirtyivät tavallistakin selkeämmiksi tällä viikolla. Keski-ikäisistä lapsista tuli viimeistään nyt huolehtijoita, vanhemmista huolen kohteita. Yli 70-vuo­tiaat on komennettu pysymään kotonaan.

Mutta suuret ikäluokat tai heitä vanhemmat eivät helposti asetu käskettäviksi. Eivät, vaikka tarkoitus olisi kuinka hyvä.

Joidenkin korvaan iän perusteella asetetut rajoitukset kuulostivat syrjiviltä ja alentavilta. Kuin vanhat eivät itse kykenisi tekemään päätöksiä puolestaan.

”Ymmärrän sen tunteen hyvin”, Pelkonen sanoo. ”Mutta nuorempien huolenpito osuu suoraan sydämeen. Heillä on aito halu pitää meistä huolta.”

Lue lisää: Suomi ajoi seniorinsa eristykseen – katso, kuinka suuri osuus kuntasi asukkaista on iän pakottamassa karanteenissa

Pelkosen oma asenne koronaa kohtaan on muuttunut. Aluksi hän piti virusta pikkupulmana verrattuna suuriin tappajiin, tuberkuloosiin, malariaan, ebolaan ja kausi-influenssaan.

”Aluksi vähättelin mutta olin väärässä niin kuin usein ennenkin. Koronavirus on vakavan taudin kuljettaja, ei siitä mihinkään pääse.”

Siksi hän tyytyy pysymään kotona, vaikka mieli palaisi ihmisten pariin.

”Kuka voi saada tämän epidemian laantumaan? Minä itse, meistä jokainen. Selvät ohjeet siihen on annettu. Niitä on noudatettava ja sillä siisti. Tämä on kaikkien yhteinen asia.”

Poikkeustilassakin yhteiskunnan peruspilarit toimivat. Pelkonen tuntee niistä parhaiten terveydenhuollon, ja siihen hänellä on täysi luottamus. ”Sairaanhoitopiireissä on kaikessa hiljaisuudessa valmistauduttu epidemiaa varten. Maailman tilannetta seurataan, tietoja vaihdetaan, potilaat hoidetaan. Se järjestelmä ei petä.”

Viime päivinä uutisissa ja sosiaalisessa mediassa on arvuuteltu, miten moni suomalainen sairastuu, kuinka moni tarvitsee tehohoitoa, moniko lopulta kuolee. Varmaa tietoa ei ole kellään, siksi kaikki luvut ovat vain suuntaa antavia arvioita.

Ankarimmat uutiset kertovat Italiasta, jossa terveydenhuolto on äärirajoilla. Moni pelkää, että kun tehohoitopaikoista on pulaa, vanhukset jätetään hoitamatta.

Pelkonen vakuuttaa, että Suomessa niin ei käy.

”Se olisi sekä perustuslain vastaista että moraalitonta.”

Arkkiatrin mukaan Suomessa annetaan tehohoitoa kaikille, jotka sitä tarvitsevat. Jos olisi tiukka paikka, valintaa ei koskaan tehtäisi iän, sukupuolen tai ammatin perusteella. Tehohoitoa annettaisiin sille, jolla olisi parhaat mahdollisuudet selvitä hengissä.

Pelkonen uskoo, että korona voi muuttaa maailmaa pysyvämminkin kuin vain epidemiahuipun ajaksi. Tässä hän on toiveikas: maailma voi muuttua parempaan.

Silloin koronasta tulee yhteinen vihollinen, joka havahduttaa meidät siihen, että yksin ei kukaan pärjää. On löydettävä keinot yhteistyöhön, reitit yhteiseen hyvään, niin viruksen kuin muidenkin uhkien ja vääryyksien torjuntaan.

”Altruismi [epäitsekkyys] asuu ihmisyyden ytimessä. Se on eloonjäämisen ehto, ihmiskunnan kehityshistorian vahva voima.”

Poikkeusoloissa avun tarvitsijoita on tavallista enemmän. Yksinäisten vanhusten tilanne pahenee entisestään, kun kokoontua ei voi. Kirjastot ja museot sulkevat ovensa eikä konsertteja ole. Eristyksissä alakulo voi yltyä ja masennus voimistua.

Asunnottomilta puuttuu koti, johon vetäytyä, ja paikka, jossa sairastaa. Sitten on heitä, joilla on kyllä koti mutta turvaton ja väkivaltainen. Tiedetään, että lähisuhdeväkivalta lisääntyy aina jouluisin ja juhlapyhinä, kun perheet ovat pitkään yhdessä.

Koronaeristys voi olla poikkeuksellisen pelottavaa aikaa, sillä poikkeusolot kestävät pitkään ja monen talous horjuu.

”Ahdasta tulee pienessä taloudessa, jos isä tai äiti tai molemmat jäävät vaille työtä.”

Eristäytyminen kasvattaa todennäköisesti sosiaalityön ja mielenterveyspalveluiden tarvetta.

Kuntien kannattaisi hakea silloin oppia toisiltaan, sieltä missä on jo ehditty rakentaa toimivia ratkaisuja. Pelkonen nostaa esimerkiksi Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiirin Eksoten, jossa vanhukset saavat yhdestä paikasta apua ja tietoa kaikista tarjolla olevista palveluista. Nuorempia auttaa Ensineuvo, johon voi ottaa yhteyttä, tarvitseepa sitten mitä tahansa terveys- tai sosiaalipalvelua.

Pelkonen panee toivonsa siihen, että Suomessa on vahva turvaverkko. Se syntyy hyvästä hallinnosta, toimivasta poliittisesta järjestelmästä, korkeasta koulutustasosta ja toisista välittämisen eetoksesta.

”Jotta voisi auttaa, on tärkeintä tunnistaa hädänalaiset ja haavoittuvat.”

Uusi, nopeasti kaikkialle levinnyt virus on maailmanlaajuinen uhka mutta ei suinkaan ainoa. Korona on saanut arkkiatrin miettimään niitä suuria ongelmia, joita ihmiskunnan ratkottavana nyt on.

Pelkosen lista näyttää tältä: ilmastonmuutos, pakolaisuus, köyhyys ja eriarvoisuus, vihapuhe ja väärän tiedon levittäminen.

”Kaikki se paha, jonka keskellä elämme ja jonka ihmiset ovat itse luoneet.”

”On lohdutonta, miten huonosti rakasta luontoa kohdellaan. Nyt on viimeinen hetki korjata tilannetta. Kohta on liian myöhäistä.”

Esiin nousee myös pakolaisten kohtalo pandemian keskellä. Vielä joku aika sitten kotimaistaan paenneiden tilanne oli otsikoissa jatkuvasti. Nyt koronauutiset täyttävät uutissivustot, eikä pakolaisleireistä juuri puhuta.

Tilanne leireillä ei kuitenkaan ole helpottunut. Pakolaisia on enemmän kuin koskaan. Miljoonat ihmiset elävät leireillä alkeellisissa oloissa, ilman saippuaa, suojaa, toimivaa terveydenhuoltoa tai koulunkäynnin mahdollisuutta. Vedestäkin on pulaa.

Kun korona leviää näihin oloihin, seuraukset ovat pelottavat.

”Tässä koetellaan nyt inhimillisyyden ydintä. Miten näille onnettomille ihmisille käy, riittääkö meillä halua auttaa?”

Koronavirus voi lietsoa ulkomaalaisvastaisuutta entisestään. Virusta voidaan käyttää myös välineenä vieraan pelon ja rasistisen muukalaisvihan lietsomiseen.

Se on Pelkosen mukaan sietämätöntä. Hän korostaa, että ei ollut mitään lääketieteellistä perustetta esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin ilmoitukselle sulkea ovi Manner-Eurooppaan mutta jättää se auki Britanniaan.

Näitä ajatellessa hänen mieleensä nousee viisaus Aleksis Kiven Nummisuutareista: Tyhmyydelle minä olen vihainen ja äreä kuin rakkikoira; mutta viisaus ei ole kaikille annettu.

Kuolema tuli Risto Pelkoselle tutuksi jo varhain.

Kun talvisota marraskuussa 1939 alkoi, hän oli kahdeksanvuotias helsinkiläispoika ja meni aamulla normaalisti kouluun.

Siellä opettaja kertoi, että sota oli syttynyt ja lähetti lapset koteihinsa.

Pommit paukkuivat, kun Pelkonen juoksi kilometrin mittaisen matkan kotiin.

Kun perhe samana iltana lähti Helsingistä, matkalla näkyi jo sortuneita rakennuksia ja tulenlieskoja.

”En silti muista siltä päivältä pelkoa.”

Lääkäri-isä komennettiin pian töihin kenttäsairaalaan ja leikkaussalihoitajan koulutuksen saanut äiti sotasairaalaan Parikkalaan. Lapset lähtivät äidin mukana Parikkalaan, ja isoimmat heistä toimivat lähetteinä.

Sairaalaan kuului useita eri rakennuksia, ja Pelkosen tehtävänä oli juoksuttaa papereita talosta toiseen. Lisäksi hän kipaisi haavoittuneille kaupasta kölninvettä, kyniä ja kirjepaperia.

Hän kuunteli kiinnostuneena sodassa haavoittuneiden miesten tarinoita, kirjoitti niitä muistikirjaankin, mutta kirja on vuosien varrella kadonnut. Kokemukset sotasairaalassa avarsivat silti nuoren pojan ajattelua.

”Se vaikuttaa elämääni vieläkin. Opin, miten tärkeää on keskinäinen toveruus, joukkoon kuuluminen ja auttamisen ilo. Sodan ajan ilmapiirissä yhteisöllisyyden tunne oli vahva. Se kulkee mukanani edelleen.”

Perheen isä kaatui jatkosodan alussa. Siitä ei puhuttu, eikä surua näytetty. Perheen äiti jäi neljän lapsen yksinhuoltajaksi.

”Nyt suhteeni kuolemaan on kunnioittava. Kuolema on osa elämää, aina yhtä suuri mysteeri. Elämä on lahja, kuolema pakko. Yhtä suuria ihmeitä molemmat.”

Viidesti vuodessa arkkiatri pitää puheen valmistuvien lääkäreiden valatilaisuudessa. Sellainen järjestetään joka vuosi kaikissa viidessä tiedekunnassa. Valassaan nuoret lääkärit lupaavat palvella lähimmäisiään ”ihmisyyttä ja elämää kunnioittaen”.

Pelkosen puheen ydin on aina sama: parantajan tehtävänä on tavoitella hyvää, välttää pahaa ja auttaa jokaista, joka apua tarvitsee.

”Siinä on kaikki.”

Karanteeni|”Luotamme, että ikä­ihmiset ymmärtävät asian vakavuuden” – Suomi ajoi lähes miljoona yli 70-vuotiasta eristykseen, näin se näkyy Suomen seniori­tiheimmässä kunnassa

Seuraa uutisia tästä aiheesta