Miksi museoiden sulkeminen itketti? - Sunnuntai | HS.fi
Sunnuntai|Kolumni

Miksi museoiden sulkeminen itketti?

Julkaistu: 26.3. 2:00

Kun pääministeri ilmoitti, että museot suljetaan, sydän tuntui putoavan. Itketti.

En ollut tiennytkään, että museot ovat minulle niin tärkeitä.

Museoiden sulkeminen oli taas yksi etappi koronaviruksen etenemisessä. Se on lähestynyt meitä Kiinasta vääjäämättä ja pikkuhiljaa. Sitä vain ei tajunnut. Ei ollut heikkoja signaaleja, ympärillä ei näkynyt mitään.

Isku iskulta asia alkaa mennä perille. Rajat on suljettu. Etätöihin siirtyminen, se tuntui evakuoinnilta.

Kirjastojen sulkeminen oli tietysti katastrofi.

Mutta miksi myös museot piti sulkea, vaikka juuri oli kavereiden kanssa puhuttu, että niissä on ihanan väljää, voi vaaratta ajatella muuta kuin tautia. Museot ovat kohottavia. Kauniita. Juhlallisia.

Kun museot suljettiin, ymmärsi, että tilanne on vakavampi kuin oli kuvitellut. Tornado lähestyy, naulatkaa ikkunat umpeen. Pääministerin puheessa museoiden sulkeminen kuulosti historiallisen huonolta.

Historioitsija Anna Kortelainenkin oli itkenyt, kun pääministeri ilmoitti puheessaan, että museot, kirjastot ja Kansallisarkisto suljetaan. Se toi mieleen sota-ajat. Kortelainen kertoi Facebookissa, että museoiden sulkemisella oli sota-aikana iso merkitys kansakunnan mielialaan.

Juuri Kortelainen ideoi ja kuratoi Helsingin kaupunginmuseossa olleen, sota-ajan mielialoja kuvanneen näyttelyn. Viestittelin hänen kanssaan ja kaivoin esiin näyttelyyn liittyvän podcastin.

Kaikki valtiovallan tekemät päätökset voivat kriisitilanteessa sekä kohottaa mielialaa että laskea sitä, Kortelainen sanoo podcastissa.

Sota-aikana lapset, taide ja tiede evakuoitiin. Toisille tuli siitä turvallinen olo, homma oli hanskassa. Toisilla pelko vain paheni, kaikki tuntui menetetyltä.

Samalla tavalla valtiovallan päätökset vaikuttavat mielialaan nyt. Ne voivat tuottaa turvallisuutta. Tai sitten lisätä pelkoa.

Päättäjillä on kova tarve tietää, miten kansan mieliala heilahtelee. Siksi sota-aikaan tehtiin kansan keskuudessa mielialatiedustelua. Vakoiltiin omaa kansaa. Tuhannet siviilit raportoivat salaa siitä, mitä kuulivat ratikassa tai saunassa.

Kortelainen on lukenut säilyneitä papereita Kansallisarkistossa. Raporteissa on pelkoa, suorasanaista kritiikkiä viranomaisia kohtaan ja villejä huhuja muun muassa rajoitusten takia kuolleista lapsista.

Tällaisia olivat päättäjien johtopäätökset välirauhan ajalta:

Mieliala lattea. Puuttuu innostusta. Harmaata. Ärtyisyyttä. Vaarallista.

Tilanne näyttää kieltämättä huolestuttavalta, mutta meidän on varottava levittämästä paniikkimielialaa.

Nyt somesta näkee suoraan, mitä kansa ajattelee. Mutta tuskin se päätöksentekoa helpottaa.

Epidemia lähestyy etappi etapilta. Nyt on jo sairastuneitakin. Ensin tuntemattomia, nimettömiä. Sitten korkea virkamies omalla nimellään. Ja Ahtisaaret.

Sen jälkeen ensimmäinen oma tuttu, minua nuorempi, sairaalassa. Facebookissa kuva. Varoittava, hälyttävä teksti. Hän sanoo, että tämä on hirveä sairaus, tähän voi kuolla, keuhkot voivat vaurioitua lopullisesti. Hänkin voi kuolla, niin hän kirjoitti.

Vielä emme ole epidemian huipulla. Siihen menee aikaa. Saati siihen, että epidemia alkaa kaikota. Sekin tapahtuu vaiheittain.

Sodan jälkeen kirjoitettiin, että vasta kun museot ja kirjastot avattiin ja patsaat saatiin paikoilleen, vasta silloin oli todella tullut rauha.

Kun museot avataan, tämä on ohi.

Anna-Stina Nykänen kirjoittaa Yksin kotona -kolumneja etätyönä kotonaan Töölössä. Hän liikkuu vilkkaasti verkossa, seurustelee somessa ja piipahtaa harkiten ulkona.