Olen ajatellut puutarhoja synkkyyden vallassa. Moni kaveri oli pyhät kuin paratiisissa, kun pääsi puutarhaan. Tai helvetissä, jos oma puutarha jäi rajan taakse. Minä täällä kokonaan ilman. Kerrostalossa ilman parveketta.
Vielä viime syksynä asuin puutarhan keskellä. Kaksikymmentä vuotta. Kaipaanko sitä? En halua upottaa sormia multaan. Mutta ikävöin jalkapohjatuntumaa, omia aikojaan kukkivia omenapuita ja pioneja.
Lohduksi tartuin Salainen puutarha -kirjaan, lapsuuden klassikkoon. Mutta se oli virhe. Alku on kamala. Jo ensi sivulla päähenkilöstä, pienestä tytöstä, sanotaan, että hän on epämiellyttävä, vastenmielinen, ruma, kärttyisä ja sairaalloinen eikä äiti edes halunnut häntä. Intiassa riehuu kolera, ja vanhemmat kuolevat. Kun tyttö herää, ei ole jäljellä ketään. Kukaan ei muistanut tyttöä! Sepäs lohduttaa yksin eristyksissä olevaa.
Lähdin ulos, astelin Töölönlahden päähän talvipuutarhaan. Sen portilla oli iso lukko, mutta sivuovi oli auki. Kaikilla meillä on puutarha.
Mietin, että iso puutarha on hyvä näkösuoja. Sillä tuo etäisyyttä naapureihin ja kadun kulkijoihin. Kerrostalossa voi heti kotioven takana törmätä vieraisiin. Lapsena rappukäytävässä saattoivat isommat kiusata. Puutarha on suojapaikka.
Mutta onhan sitä iloisempaakin puutarhaluettavaa. Etsin netistä Mari Mörön uutta Kukkasillaan-teosta. Se ilmestyy tänä keväänä mutta myöhässä koronaepidemian takia.
Luin ajankuluksi lisää Möröstä. Netissä kerrotaan, että hänen kirjailijan uransa sai alkunsa jo lapsena, kun hän sairasteli ja oli pitkiä aikoja sairaalassa. Siellä lukeminen ja omien juttujen kirjoittaminen olivat käytännössä lähes ainoita mahdollisia tapoja kuluttaa aikaa. Mari aloitti runoilla ja teki virsiin uusia sanoja, kirjoitetaan Kirjasampo-sivustolla. Hyvä vinkki.
Nyt Mörö kertoo Facebook-sivuillaan, että on eristyksissä löytänyt uuden ilon. Hän on opetellut puhumaan aasille.
Sitten löytyy helmi. Mörön Vapaasti versoo -blogissa on ote kaksi vuotta sitten ilmestyneestä Kukkanuottasilla-teoksesta. Siinä Mörö vertaa puutarhanhoitoa seksiin. Puutarhanhoito on monessa mielessä parempaa: Ei haittaa, jos nukahtaa heti sen jälkeen. Voi harrastaa sitä monen kanssa eikä tarvitse hävetä. Kaikki on sallittua. Ikinä ei ole uhattu, että jos tekee sitä yksin, sokeutuu.
Eikä tule törttöiltyä kännissä: Puutarha-aktiviteetteihin ei tarvitse hakea rohkaisua väkijuomista tai päihteistä. ”Oh nou, tulipa istutetuksi pioni keskelle parkkipaikkaa. Mutta, olin kännissä, heh.” Niin ei vain tapahdu.
Tulee mieleen yksikin tunnettu donjuan, joka kysyi naiselta kaksimielisesti, oletko hoitanut puutarhaasi. Entä jos kutsuisi miehen avuksi puutarhanhoitoon ja sitten todella panisi hänet levittämään kanankakkaa?
Millaista on olla ilman? Tuntuuko menetykseltä? Monet asiat ovat jossain elämän vaiheessa itsestäänselvyyksiä. Ei niitä osaa sen kummemmin ylistää. Kuka nyt koko ajan olisi haltioissaan omasta miehestä tai puutarhasta. Ei sellainen ole arkea. Enempi niissä näkee korjaamisen varaa, muokattavaa maaperää, kasvun paikkoja. Kukoistuksen kaudet ovat lyhyitä ja kiihkeitä.
Myös uusista elämänvaiheista voi joskus tulla itsestäänselviä. Tottuu. Laitostuu. Erakoituu. Löytää uuden mukavuusalueen.
Sitä niittää, mitä kylvää. Onko jotain pantu alkuun? Onko itua? Joskus joutuu odottamaan vuosia ja yllättyy. Harvoin se meidän kirsikkapuukaan kunnolla mitään antoi. Ja silti oli rakas.
Juuri nyt en tarvitse omaa. En jaksa. Voin hakea nautintoni kodin ulkopuolelta, ilman työtä ja vaivaa – eläköön kaupunkielämä.
Anna-Stina Nykänen kirjoittaa Yksin kotona -kolumneja etätyönä kotonaan Töölössä. Hän liikkuu vilkkaasti verkossa, seurustelee somessa ja piipahtaa harkiten ulkona.