Ajantaju pettää kotona eikä se ole ihme - Sunnuntai | HS.fi
Sunnuntai|Yksin kotona

Ajantaju pettää kotona eikä se ole ihme

Miten pitkältä tämä kevät tuntuu jälkikäteen, riippuu siitä, paljonko tästä jää muistoja.

Julkaistu: 27.4. 2:00, Päivitetty 27.4. 6:44

Ajantaju pettää kotona. Yhden mielestä aina on torstai, toisesta kello on aina viisi päivällä. Viikonpäivät menevät sekaisin. Aika ei kulje tasaisesti. Välillä hätkähtää, säikähtää, havahtuu. Miten sitä kuvaisi?

Aika etenee kuin kakka. Pitkään menee hyvin, eikä siihen kiinnitä mitään huomiota. Äkkiä iskee hätä: ulos, ulos, heti ulos, eristys on ihan peestä. Sitten helpottaa. Kunnes paine kasvaa taas ja hätä kourii sisuksissa. En voi pidättää tätä himoa enää yhtään, on pakko päästä uimaan/salille/mökille/mummin luo...

Yhdellä tutulla etätyöt sujuvat hyvin, mutta välillä iskee tunne, että kaikki muut pitävät hauskaa ja vain hän on jäänyt loukkoon. Toiselle iskee dystopia: muuta maailmaa ei enää ole, hän yksin etätyöhuoneessa jatkaa elämää. Tuntuu, että on juuttunut sisälle, kuin ummetuksessa.

Kapellimestari Hannu Lintu kertoi Ylen Perjantai-ohjelmassa, että hän herää välillä kauhun vallassa muistaen, missä hänen pitäisi kalenterin mukaan olla. Miksi hän on kotona eikä siellä jossain? Koronan takia Lintukaan ei lennä, keikkailu maailmalla on loppu. Hän herää aina vain kotona.

Yhtenä aamuna heräsin itse muistaen sovitun haastattelun, mutta milloin se olikaan, olinko unohtanut tapaamisen? Sehän oli tehty jo, istuttiin puistossa juttelemassa.

Miksi ajantaju pettää, ja miksi se kauhistuttaa?

Soitin ja kysyin Valtteri Arstilalta. Hän tutkii subjektiivista ajan kokemista ja aikatietoisuutta Turun yliopistossa.

”Aika on suurin orjuuttajamme”, Arstila sanoo. Niin se on ollut kellokorteista lähtien. Kaikkia mitataan suhteessa käytettyyn aikaan. Aika on läsnä takaraivossa koko ajan. On totuttu seuraamaan, joko aurinko laskee tai mikä päivä on, Arstila selittää.

Ajantaju kuitenkin häviää, kun uppoutuu töihin ja pääsee flow-tilaan, on innostunut ja keskittynyt. Kun homma on tehty, yllättyy katsoessaan kelloa. Tylsää työtä tehdessä aika matelee. Joillekin se aiheuttaa ahdistusta, jotkut masentuvat. Se riippuu aiemmista kokemuksista.

Aika kuluu sitä hitaammin, mitä enemmän siihen kiinnittää huomiota. Ajantaju voi mennä myös lomalla, kun ei tarvitsekaan keskittyä ja tietää, mikä päivä on. Myös meditaatioon ja mindfulnessiin kuuluu pyrkimys päästä eroon keskittymisestä. Ja siitä ahdistuksesta, jota ajan olemassaolon jatkuva tarkkailu teettää, Arstila sanoo.

Kotona etätöissä ei ole normaalia tartuntapintaa aikaan. Moni voi tehdä töitä mihin aikaan tahansa. Koska töiden pitää kuitenkin valmistua, joku tolkku on ajasta oltava. Ei ihme, jos verkkareissa ja tukka pystyssä välillä hätkähtää.

Kiinnostavaa on, miten pitkältä tämä karanteeniaika tuntuu jälkikäteen. Olin lapsena sairaalassa, ja mielikuvani on, että kasvoin siellä isoksi tytöksi, jolla oli pitkät letit. Oikeasti olin siellä kai viikon.

Arstila sanoo, että aika tuntuu pidemmältä, mitä enemmän muistoja siitä jää. Jos lomalla kokee paljon uutta, aika hujahtaa. Mutta jälkikäteen loma tuntuu pidemmältä kuin olikaan. Koska jäi paljon muistoja.

”Uusien muistojen määrä ja voimakkuus vaikuttaa siihen, että aika arvioidaan jälkikäteen pidemmäksi kuin se todellisuudessa oli.”

Vanhat ihmiset sanovat, että vuodet vierivät nopeammin kuin nuorena. Ei tapahdu uusia asioita, joihin olisi yhtä vahva tunneside kuin nuoruudessa. Siksi muistikuvat ovat heikompia. Parikymppiselle tapahtuu isoja asioita. Vanhainkodissa aika matelee eikä jää mitään mieleen.

Miten pitkältä tämä kevät meistä myöhemmin tuntuu, vaihtelee sen mukaan, millaista itse kullakin on ollut. Onko ollut tylsää vai onko tullut uusia, innostavia tilanteita, joista syntyy vahvoja muistoja.

Anna-Stina Nykänen kirjoittaa Yksin kotona -kolumneja etätyönä kotonaan Töölössä. Hän liikkuu vilkkaasti verkossa, seurustelee somessa ja piipahtaa harkiten ulkona.

Luetuimmat - Sunnuntai

Luitko jo nämä?