Saako jo tulla pois piilosta? - Sunnuntai | HS.fi
Sunnuntai|Yksin kotona

Saako jo tulla pois piilosta?

Suomessa eristäytyminen tuntuu olleen vain leikki, joka lopetettiin, kun alkoi kyllästyttää.

Julkaistu: 13.5. 2:00, Päivitetty 13.5. 7:13

Tämä on intiimi tunnustus: huippu meni minulta ihan sivu suun. Ei tuntunut miltään. Muistan, kun virkamies televisiossa hehkutti, että koronaepidemian huippu on saavutettu ja ohitettu. Yritin olla tyytyväinen, mutta pinnan alla kyti pettymys. Olihan tämän epidemian huippu nyt aikamoinen – antikliimaksi.

Olin suojannut itseni niin hyvin, ettei virus edes värisyttänyt. Etukäteen epidemiasta oli maalailtu paljon roisimpaa kuvaa. Sairaalan ulkopuolella odottivat valmiina ruumiskontit. Ei niihin vissiin ketään koskaan viety. Kai ne hiissattaisiin kaikessa hiljaisuudessa nyt pois.

Olinko ollut nynny? Järki sanoi kuin opettaja teinille, että varovaisuus oli hyvä asia. Joukkokuolemiin verrattuna antikliimaksi oli voitto. Loiva huippu, loiva tunne.

Ilo tuli esiin vasta, kun alettiin purkaa poikkeusolojen sääntöjä ja väljentää karanteeniohjeistusta. Äiti oli mennyt kampaajalle. Minä vasta harkitsin, kun 90-vuotias meni jo. Hän oli päivän ensimmäinen asiakas, seuraava oli ollut satavuotias.

Alkoi tuntua, että piiloleikki on loppu. Vain minä istun enää täällä kotona piilossa. Ulkopuolelta kuuluu iloista puheensorinaa. Kaikki muut pitävät siellä hauskaa. Kukaan ei muista tulla etsimään minua. Pitää vain vaivihkaa yrittää poistua täältä ja liittyä muina miehinä toisten seuraan ihan iloisena vain.

Päätin olla osa tätä iloa. Lähdin ensi kertaa bussilla Porvooseen tapaamaan poikaa ja muuta perhettä. Oletin, että matkustajia on ehkä muutama. Väärin. Bussi oli täynnä. Viereeni istui tupakalta haiseva ihminen. Hajusta tiesin, että hengitin hänen hengitystään, tunnin.

Saksassa ihmiset saavat tavata toisiaan kuplissa, valitun porukan kesken. Sitä minäkin teen. Vaikeus on siinä, että kaikki muutkin ovat nyt matkalla omaan kuplansa luo. Italiassa koronakuria on hitusen höllennetty ja kadut ovat heti täynnä ihmisiä. Yhden kohtuus on helposti koko kansan kaaos.

Nyt vapautetaan Viron ja Suomen väliset työmatkatkin. Rakennusmiehet palaavat, kulkevat kimppakyydillä ja asuvat ahtaasti. Kaikki ovat innolla vapauttamassa tätä maata. Mutta miksi? Talouden takia se on selvä asia. Mutta mihin perustuu kansalaisten oma riemukas kokemus siitä, että tämä on nyt ohi?

Jotkut kriisipsykologit sanovat, että kansa kyllästyi. Eli: ei jakseta enää leikkiä tätä piiloleikkiä. Voi myös olla, että kuvat muista maista saavat meidätkin tuntemaan, että on aika tulla pois piilosta.

Kansainvälisesti Suomi luokitellaan kuitenkin yhä niihin maihin, joissa koronavirusta ei ole nujerrettu, meitä pitää varoa. Ehkä huipun kokeminen oli ennenaikaista, nolo juttu. Tai silkkaa teeskentelyä.

Välillä mietin, millaista olisi elää vielä vuosia koronavirusta varoen, jos rokotetta ei kuulu. Kai siihenkin tottuisi. Kuolema vaanii usein ihan lähellä, monissa maissa hanavesikin on hengenvaarallista juotavaa.

Suomessa vain on ollut niin turvallista? Vielä mitä. Täällä jo pakkaseen voisi helposti kuolla. Yhdysvalloissa lapset jäävät kotiin etäkouluun heti, kun sataa lunta. Meillä vauvatkin viedään talvella ulos. Osataan suojautua pakkaselta. Maskit ovat pikkujuttu, pieni kankaanpalanen vain talvisiin toppa-asuihin verrattuna.

Riskeihin on totuttu. Juhannuksena aina hukkuu humalaisia. Muut sitä ihmettelevät, emme me. Hyvällä säällä ilo menee helposti överiksi.

Talousvaikuttaja Björn Wahlroos spekuloi HS:n haastattelussa, että koronaepidemian etenemisen tulee estämään aurinko. Olen eri mieltä. Epidemian etenemisen estää vain räntäsade. Se pitää ihmiset sisällä.

Anna-Stina Nykänen kirjoittaa Yksin kotona -kolumneja etätyönä kotonaan Töölössä. Hän liikkuu vilkkaasti verkossa, seurustelee somessa ja piipahtaa harkiten ulkona.

Luetuimmat - Sunnuntai

Luitko jo nämä?