Alenius vastaan suuri naapuri - Sunnuntai | HS.fi

Ele Alenius täytti kesäkuussa 95 vuotta. ”En olisi ikinä uskonut, että elän näin vanhaksi.”

Alenius vastaan suuri naapuri

1960-luvulla Ele Alenius poistui lähetystöstä Tehtaankadulta koko olemus kiehuen. Neuvostoliitto uhkasi suoraan suomalaista ministeriä. Alenius säästi Kekkosen ja Koiviston tiedolta.

Julkaistu: 2.8. 2:00, Päivitetty 2.8. 7:03

”Olisi ollut parempi, jos Neuvostoliittoa ei olisi koskaan syntynyt ja ollutkaan.”

Ele Alenius tokaisee asian kuin arkisen sivuhuomion. Hän istuu kotinsa pitkällä parvekkeella Helsingin Roihuvuoressa, pihan pääskyjen syöksyjä ja koivujen elinvoimaa ihmetellen. Luonto juhlii. On kesä 2020.

Jos Alenius olisi puolivuosisata sitten sanonut yhtä kumouksellisen lauseen, siitä olisi koitunut ulkopoliittisia konflikteja, vähintäänkin Aleniuksen poliittisen uran loppu. Hän sentään istui ministerinä ja johti suurta vasemmistopuoluetta, Suomen kansan demokraattista liittoa Skdl:ää.

Ele Alenius oli 40-vuotias, kun hän vuonna 1965 nousi Skdl:n pääsihteeriksi. Siinä tehtävässä hän oli ensimmäinen ei-kommunisti. Vuoden kuluttua hän istui sekä eduskunnassa että toisena valtiovarainministerinä Rafael Paasion kansanrintamahallituksessa. Pesti pysyi samana Mauno Koiviston hallituksessa vuosina 1968–70.

Ministerit tulevat ja menevät.

Aleniuksen työn tekee merkittäväksi jokin muu. Hän osoitti pystypäisyyttä suomettuneeksi miellettynä aikakautena. Alenius loi uutta avarampaa Skdl:ää irrallaan Suomen kommunistisen puolueen liekanarusta ja torjui Kremlin käskyjä rohkeasti. Hän puolusti niin Suomen kuin Skdl:n itsenäisyyttä. Köyhän kansan Paasikivi.

Alenius otti kolmesti erityisen kovaa yhteen Kremlin kanssa. Kun hän Skdl:n pääsihteerinä heti vuonna 1965 patisti koko vasemmistoa yhteistoimintaan kahdessa puheessaan, Tehtaankadun-lähettiläs Andrei Kovaljov läksytti häntä, ”pahasti erehtynyttä”, että yhteistyö Sosiaalidemokraattisen puolueen petturien kanssa on ehdottomasti kielletty. Alenius piti kantansa samoin kuin neuvostoemissaari, ja Alenius poistui tyrmistyneenä lähetystöstä.

”Koko olemukseni kiehui”, Alenius muistelee nyt.

Vastaavaa käskynjakoa yritettiin syksyllä 1968. Skdl:n puheenjohtaja Alenius oli tuominnut Prahaan jyränneen panssarisosialismin, ja taas lähettiläs Kovaljov sätti häntä – nyt kahden kesken. Aleniuksen kieltäydyttyä minkäänlaisesta takinkäännöstä lähettiläs valitti asennetta ja jatkoi sanatarkasti: ”Neuvostohallituksen on ryhdyttävä toimenpiteisiin teitä vastaan.”

Raaka tilanne: Neuvostoliiton korkein johto uhkaa suoraan suomalaista ministeriä!

”Oli se järisyttävä hetki, pieni Alenius vastassaan suuren naapurin hallitus. Paikalla olivat vain Kovaljov, tulkki ja minä. Mietittyäni sitten asetelmaa päätin, etten voi puhua asiasta Kekkoselle tai Koivistolle. Jos tieto puhumisestani kulkeutuisi venäläisten korviin, he totta kai kiistäisivät uhkaamisen. Se tilanne voisi taas vahingoittaa poliittista johtoamme ja ulkopolitiikkaamme”, Ele Alenius paljastaa.

”Kerroin episodin vain Maijalle.”

Maija ja Ele Alenius olivat tuolloin olleet naimisissa viisitoista vuotta.

”Urho Kekkonen ei muuten koskaan huomauttanut kannastani tšekkimiehitykseen”, Alenius lisää. Vain laitavasemmiston puolueet, Aleniuksen Skdl ja Aarne Saarisen Skp, olivat selkeästi tuominneet neuvostoinvaasion. Presidentti oli niihin ehkä tyytyväinen – ikään kuin varaventtiileinään.

Presidentti Urho Kekkonen (oik.) kutsui puolueiden puheenjohtajat presidentinlinnaan ”runnaamaan” kokoon enemmistöhallituksen marraskuussa 1975. Kuvassa kättelyrivissä vasemmalta Paavo Aitio, Aarne Saarinen, Ele Alenius ja Paavo Lipponen.

Kolmas hyökkäys tuli 1975. Alenius oli julkaissut Suomalaisen ratkaisun, aatefilosofisesti pohtivan teoksen sosialistisista visioista. Vapunpäivänä 1975 Kremlin sanomalehti Izvestija jyräsi maanrakoon kirjan tekijöineen: ei voi olla mitään vaihtoehtoista sosialismia, joka poikkeaisi marxismi-leninismin tiestä.

Konflikti oli julkinen, ja Alenius sai yllättävääkin tukea. Kun hän 5. kesäkuuta piti 50-vuotisvastaanottonsa Helsingin Seurahuoneella, onnittelijajono ylettyi koko päivän ajan ulos Kaivokadulle asti. Poliittinen eliitti laidasta laitaan oli läsnä. Tukiprotestista tuli elegantti.

On selvää, että Aleniuksen vastaanhangoitteluista oli varhain vihjaistu taistolaisille. Heitä yllytettiin räikeään kritiikkiin, jota Tiedonantaja seuraajineen vyöryttikin vuosikausia.

Ele Alenius toimi poliitikkona lopulta melko lyhyen ajan: ministerinä neljä vuotta, kansanedustajana 11 vuotta ja Skdl:n johdossa 12 vuotta. Hän otti vuonna 1977 vastaan paikan Suomen Pankin johtokunnassa, josta jäi 67-vuotiaana eläkkeelle vuonna 1992.

Ura ei mennyt alkuunkaan niin kuin hän nuorena miehenä toivoi ja suunnitteli.

Keväällä 1943 hän astui 17-vuotiaana alokkaana riviin – ja puolitoista vuotta myöhemmin päätti sotatiensä Jussarön tykistölinnakkeen päällikkönä. Nykyään hän on reservin luutnantti.

Rauhantulo mahdollisti opinnot. Alenius aloitti uudessa valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja liittyi pian Akateemiseen Sosialistiseuraan, demareista 1937 erotettuun järjestöön. Kommunistiksi hän ei koskaan heittäytynyt vaan asemoitui piskuiseen sosialistijoukkoon uudessa Skdl:ssä.

”Olin ollut hyvin kiinnostunut kosmologisista kysymyksistä, toisaalta myös lääketieteestä, jossa erikoistuisin sitten aivokirurgiaan. Menin kuitenkin lopulta valtiotieteelliseen ja otin pääaineekseni kansantaloustieteen”, hän kertaa valintojaan.

Alenius on paneutunut viime vuosikymmenet luonnon ja ihmiskunnan selviytymisen kysymyksiin.

Opintie oli ripeä maisteriksi ja lisensiaatiksi, ja vuonna 1958 hän väitteli valtiotieteen tohtoriksi. Väitöstyössään Kansainväliset pääomansiirrot työllisyyspolitiikan välineinä Alenius orientoitui varsin keynesiläisittäin, ”vaikka en minä suinkaan [John Maynard] Keynesin teorioita pureksimatta niellyt”.

Taloustutkijaksi aikova Alenius sai professori Hugo E. Pippingiltä kutsun assistentikseen uudelle osuustoimintaa tutkivalle laitokselle.

Kaikki oli järjestyksessä, kunnes yliopiston vararehtorinakin toiminut Pipping muutaman viikon päästä kertoi Aleniukselle jotakin. Pippingin oli annettu ymmärtää, että laitoksen ulkopuolista rahoitusta ei järjestykään, jos hän palkkaa sinne Aleniuksen kaltaisen ”poliittisen henkilön”. Professori itse oli Rkp:n johtomiehiä.

”Pipping ilmaisi asian kovasti pahoitellen. Lohdutin ja sanoin ymmärtäväni häntä.”

Ratkaisu osoitti yhteiskuntaeliitin täyden pesäeron Skdl:ään. Vaaraton assistentin paikkakin oli sosialistille mahdottomuus vielä 1950-luvulla. Sotaan hän oli kelvannut, siviilivirkaan ei. Työelämän tasa-arvosta oltiin kaukana.

Suomalainen virkakielto oli silloin töytäissyt kahta Aleniusta, isää ja poikaa.

Ele Aleniuksen isä August Alenius oli nuorukaisena liittynyt punakaartiin ja oppinut sitten muurarin ammatin, mutta luki 1920-luvulla myös yksityisesti ylioppilaaksi ja suoritti tutkinnon Helsingin yliopistossa. 1930-luvun henki kuitenkin esti virkatyöt vasemmistososiaalidemokraatilta, nimi oli mustalla listalla Hämäläis-Osakunnan seinällä.

August Alenius alkoi elättää perhettään pitämällä taidekauppaa Töölössä.

”Isäni oli melkoisen vahvatahtoinen ja karismaattinen mies, eikä hän helposti jäänyt neuvottomaksi”, Alenius luonnehtii.

Ele Alenius otti isänsä kuoltua vuonna 1957 vastuulleen Artegrafica-taideliikkeen.

Samoihin aikoihin hän alkoi liukua politiikan kentälle kuten taloudellisiin luottamustoimiin ja jäseneksi YK-valtuuskuntaan.

”Tutkijaksihan minä olin tähdännyt. Ellei se tie olisi umpeutunut, en olisi ikinä lähtenyt politiikkaan.”

Roihuvuoren-kodissa Alenius on kirjoittanut ”selviytymisen rationaalista oppiaan”, ja ajatustyö jatkuu yhä.

Alkukesästä 2020 Ele Alenius on saavuttanut yhdeksänkymmenenviiden vuoden iän.

”En olisi ikinä voinut uskoa, että elän näin pitkään”, Alenius sanoo – ja hymyilee aavistuksen hämillään.

Hänen syntymäpäivänään 5. kesäkuuta vietettiin myös Maailman ympäristöpäivää.

Päivänsankari on viime vuosikymmenet paneutunut luonnon ja ihmiskunnan selviytymisen kysymyksiin, kestävään eloonjäämisen oppiin.

Hän kutsuu selviytymisen rationaalista oppiaan planetarismiksi. Siitä on syntynyt 2000-luvulla kirjatrilogia, joka on otettu hyvin vastaan. Kirjoittaja on noteerattu Humanistiliiton kunniamaininnalla ja Tulevaisuudentutkimuksen seuran palkinnolla.

Alenius kertoo, että hänen planetaristisen kiinnostuksensa alkupiste on 75 vuoden takana, elokuussa 1945.

”Olimme pienellä joukolla maalla Keski-Suomessa, kun radiosta kuulimme tiedon pommista Hiroshimassa. Muistan, miten näitä atomiasioita harrastaneena oitis intouduin, että ajatelkaa mikä läpimurto on vapauttaa atomista niin valtavat voimat.”

”Vasta hetken kuluttua nolostuin ja kauhistuin, että sehän on pommi, satojatuhansia kuolee. Näin naiivi voi nuori ihminen olla.”

On arvioitu, että 6. elokuuta 1945 Hiroshimaan pudotettu Little Boy -niminen pommi tappoi 200 000 ihmistä ja vammautti satojatuhansia. Siitä on pian tasan 75 vuotta.

Ydinaseiden rinnalle Alenius asettaa nyt toisen jättimäisen uhan, ilmastonmuutoksen. Oman tietoisuutensa luonnon sietokyvyn rajoista hän toteaa kasvaneen pikkuhiljaa, kunnes vaaran välittömyys ja kokoluokka osoitettiin muutamissa suurissa ilmastokokouksissa.

”Oma planetarismin oppini on hahmotelma, ja paljon on yhä hämärän peitossa. En ole vielä löytänyt kaikkea, mitä se voisi olla ja sisältää”, hän puntaroi. ”Enhän ole luonnontieteilijä, joiden täyttä panosta asiassa tarvitaan.”

Aleniuksen pääajatuksia on monitieteinen voimainponnistus – maailmanmitassa. Se on tiedeihmisten maailmankongressi, joka paitsi määrittelisi luonnon, elämän ja kehityksen pääongelmat, myös antaisi itselleen tehtävät. Sitten osanottajat hajaantuisivat miettimään ja prosessoimaan kokonaisuutta, kunnes toisessa kokousvaiheessa esitettäisiin tulokset ja pakolliset toimenpiteet.

”Eräänlainen nykypäivän Wienin kongressi”, Alenius vertaa.

”Mikseipä foorumiksi kävisi myös YK, jos se vain on kylliksi vahva ja päämäärätietoinen.”

Ajattelutapaansa hän pitää ehdottoman tiedemyönteisenä, mutta esimerkiksi kvanttifysiikan avaamia valtavia ulottuvuuksia on hyödynnettävä kontrolloiden ja tasa-arvoisesti.

”Hallittu kehitys on aina vapaata leijuntaa parempi – on sitten kyse yhteiskunnan tai ihmiskunnan suunnasta.”

Alenius katsoo silmiin vakavana.

Kiirettä pitää. Takaraja on näkösällä.

Luetuimmat - Sunnuntai