Kaatomatkalla - Sunnuntai | HS.fi

Esseisti ja lauluntekijä kirjoittaa omasta elämästään, mutta hän epäröi silti, miten puhua omasta taustastaan.

Kaatomatkalla

Lydia Lehtola kirjoittaa lauluissaan ihmisten vallasta toisiin. Isoisänsä vallasta Lehtola koki ”aivan erityistä ulkopuolisuutta”.

Julkaistu: 2.8. 2:00, Päivitetty 2.8. 13:24

Runotyttö on ihana tyttö.

Kun Lydia Lehtola neljä vuotta sitten muutti Joensuusta Helsinkiin opiskelemaan kirjallisuutta, hän yllättyi tutun opettajan kehusta. Se tuli hänen kirjoittamistaan ja esittämistään runoista.

”Että ihana oot, ihanaa, kun on vielä tuollaisia runotyttöjä”, Lehtola sanoo.

Ei sanaakaan tekstien sisällöstä.

Lehtola on nyt 25-vuotiaana laulaja-lauluntekijä, runokriitikko ja esseisti. Hän kirjoitti runotyttöydestä esseessään Nuori Voima -lehdessä näin: ”Vakava runoni tuntui typistyvän noloksi päiväkirjakirjoitteluksi, kun se luokiteltiin runotyttörunoksi. Vallankäytön perusteet: anna sille nimi, niin se kutistuu.”

Lydia Lehtola tekee musiikkia nimellä Lyyti. Debyyttialbumi Meitä ei ole kutsuttu julkaistiin juuri ennen kuin koronavirus pani Suomen kiinni. Levy sai kiittäviä arvioita, ja julkistuskeikka Helsingin Semi­finalissa oli täynnä yleisöä.

Lehtola on päättänyt nimittää musiik­kiaan runoelmapopiksi, ”koska itsellä on valta määrittää, miksi sitä kutsuu”. Siinä on vaikutteita vanhasta kotimaisesta iskelmästä, laulelmasta ja popista. Sanoitukset ovat keskeisessä osassa ja lähempänä runoutta kuin perinteistä poplyriikkaa.

Lehtola tekee omaelämäkerrallisia tekstejä, koska hän uskoo elämän olevan kiinnostavaa ilman erityistä dramatisointia. Hän sanoo käsittelevänsä valtaa, joka ihmisellä voi olla toisiin ihmisiin.

”Ajattelen, että suurin osa ongelmista syntyy vallasta ja sen väärinkäytöstä. Ja nimenomaan vallasta, jota ei tajua käyttävänsä.”

Debyyttilevyn ensimmäisen singlen Lydia Lehtola kirjoitti kaksi vuotta sitten. Sen nimi on Olen matkalla kaatamaan patsaita.

Kappaleessa Lehtola listaa kaadettavat patsaat: Istuvat patsaat, seisovat patsaat, ratsastavat patsaat. Sammalta kasvavat isoisän kuvat, joiden ympärillä kansalaiset kumartuvat.

Kun Jörn Donner kuoli tammikuun lopussa, Lehtola kirjoitti myös Facebookiin isoisästään.

”En tuntenut isoisääni, kasvoin hänen poissaoloonsa. Isoisäni oli hahmo, joka puhui televisiossa ja jonka kuva oli painettu lööppeihin, joista sain tiedon hänen elämänsä käänteistä”, teksti alkoi.

Lydia Lehtola tekee musiikkia nimellä Lyyti.

Donner ei pitänyt yhteyttä kaikkiin lapsiin­sa. Lehtolan isä oli yksi isättä kasvaneista.

Jörn Donnerin varjo on pitkä.

Jo kaksi hänen poikaansa on kirjoittanut kirjan, jossa käsitellään isäsuhdetta. Ensin kirjailija ja elokuvantekijä Rafael Donner, 30, joka eli isänsä kanssa. He kirjoittivat yhdessä keskustelukirjan Ennen kuin olet poissa (2018). Sitten tämän vuoden keväällä ilmestyi ruotsalaisen Otto Gabrielssonin kirja Rikkaruoho – Viimeinen kirje isälle. Gabrielsson, 38, on Donnerin avioliiton ulkopuolella syntynyt poika, jonka Donner tunnusti vasta kun poika täytti kymmenen.

Mammutti-kirjassaan Donner kutsui Gabrielssonia vahingoksi.

Haastattelun aikaan Lehtolalla on Gabrielssonin kirja kesken.

”Se on tosi samaistuttava. Meillä on samoja tunteita, vaikka Gabrielssonin asema on ihan eri kuin minun. Hän on yrittänyt pitää yhteyttä isäänsä, minulla ei ole ollut senkään vertaa yhteyttä isoisään.”

Lehtolan mielestä Gabrielssonin teoksen kirjallisia ansioita saisi nostaa esiin enemmän. ”Nyt on nostettu niitä samoja asioita... Kauhistelua.”

Ja taas kerran tässä käydään läpi joitakin ”niistä samoista asioista”. Äänessä on pojantytär. Uusi sukupolvi, joka käsittelee Jörn Donnerin varjoa.

Sukutausta on ollut Lehtolalle ”omituinen osa identiteettiä”. Lehtola kuvaa suhdettaan Donneriin hyvin erityiseksi ulkopuolisuuden lajiksi. Että on sukua jollekin, jonka tekemisiä kaikki voivat seurata, mutta ei tiedä yhtään sen enempää kuin koko Suomi tietää.

”On ollut julkisuudessa rellestävä iso­isä, joka voi sanoa kaikkea meihinkin liittyvää, eikä ole tilaa oikaista niitä sanomisia.”

Lehtola epäilee, että Donner halusi ylläpitää mistään piittaamattoman kulttuuripersoonan mainetta. Sellaisille patsaille on aina oma vannoutunut fanikuntansa, eikä se odota ihailun kohteensa muuttuvan, Lehtola miettii.

”Tässä jokunen vuosi sitten oli lööppi, jossa hän sanoi, ettei ole valmis tapaamaan lapsenlapsiaan. Vaikka onhan hän tavannut suurimman osan, käsittääkseni. Minäkin olen käynyt hänen kesämökillään Tammisaaressa. Näinköhän edes sitä muisti siinä vaiheessa.”

Lehtola sanoo, että Olen matkalla kaatamaan patsaita syntyi alun perin myös #metoo-liikkeen vaikutuksesta. Hän lisäsi viime hetkellä äänityksissä lauluunsa viittauksen isoisään.

Hän halusi kommentoida asiaa kerran, ja sitten siihen ei välttämättä tarvitsisi enää palata.

”Vaikka en ole mikään kulttuuripatsas, niin haluan miettiä, millaista valtaa itse käytän taiteilijana, kun kirjoitan omista kokemuksistani.”

Lehtolan single ilmestyi muutama kuukausi ennen Donnerin kuolemaa. Hän ei tiedä, ehtikö isoisä kuulla laulua, jossa hänet mainitaan. Tuskin.

”Oli minulla pieniä fantasioita siitä, mitä hän olisi ajatellut sen kuultuaan. Mutta ehkä hän oli ajattelunsa kivettänyt jo vuosikymmeniä sitten.”

Facebookissa Lehtola jatkoi kirjoitustaan kuolleesta isoisästä:

”Puolitietoisesti odotin aikaa, jolloin voisimme kohdata toisilleen tuntemattomien sukulaisten sijaan kahtena henkilönä. Ehkä sitten, kun olisin julkaissut tai saavuttanut jotain sellaista, joka yltäisi hänenkin tietoonsa. Ajattelin tarvitsevani oman jalustan, jotta yltäisin puhumaan patsas-isoisälleni.”

Lehtola ei tiedä, ehtikö Jörn Donner kuulla laulua, jossa hänet mainitaan.

Kokemus ulkopuolisuudesta on Lehtolan debyyttilevyn johtoteema. Levyllä lauletaan juhlista, joihin kertojaa ei ole kutsuttu.

”Mietin levyä tehdessä elämän määrittäviä hetkiä, joissa on havahtunut siihen ulkopuolisuuteen. Tulivat mieleen koulumuistot, kaikki ne juhlat, yksipuoliset rakastumiset. Ne ovat kaikki samaa ulkopuolisuuden verkostoa, joka on varmaan aika universaali kokemus.”

Lehtola syntyi Joensuussa, jonne hänen vanhempansa olivat muuttaneet kuukausi ennen hänen syntymäänsä. Lehtola sai äitinsä sukunimen. Vanhemmat halusivat rauhan Helsingin hälystä ja sukurasitteista. Lehtola kuvaa vanhempiaan taustaltaan aktivistihipeiksi, jotka tapasivat osallistuessaan metsien ja asuinalueiden suojeluhankkeisiin.

Lehtolan perheen värikäs rintamamiestalo Joensuussa erottui yksikerroksisten tiilitalojen ja sovinnaisesti kunnostettujen puutalojen joukosta.

Perheen voimin he maalasivat talon vaaleansiniseksi ja -punaiseksi. Kun muiden pihat oli sliipattu siistiksi, oman pihan nurmikko rehotti. Kitukasvuinen omenapuu taisteli pihalla elämästä.

Koulussa Lehtolaa kiusattiin. Hän sanoo, ettei oikein ymmärtänyt muiden lasten leikkejä, kuten sitä, että lapset kinastelevat koulun pihalla siitä, kuka on ihastunut kehenkin.

Hän tunsi jäävänsä porukoiden ulkopuolelle. Ulkopuolisuus jatkui yläluokille asti.

Kotona arvostettiin musiikkia ja kulttuuria. Lehtola kävi klassisen pianon oppitunneilla, musiikkiluokalla ja -lukiossa. Joensuun konservatoriossa hän löysi oman pop-ilmaisunsa – vaikka opettaja sanoi, ettei sellaisen musiikin tekemisessä ole järkeä. Konservatoriossa kannustettiin osaamisen kehittämiseen, ei oman musiikin tekemiseen.

Lehtola oli kuunnellut paljon kotimaisia lauluntekijöitä Joose Keskitalosta Tuomari Nurmioon. Nuoria miehiä, vanhempia miehiä.

”Jokaisella oli oma maailmansa, mutta mikään niistä ei tuntunut puhuttelevan minua suoraan.”

Hänestä tuntui, että hän voisi tuoda jotakin omaa kotimaiseen indiemusiikkiin.

Vasta kun Sanna Klemetti alkoi julkaista Litku Klemettinä, löysi Lehtola muusikon, joka sanallisti myös hänen omaa todellisuuttaan.

Mutta fanittamisesta Lehtola ei puhuisi. Ihmistä ei voi fanittaa, teoksia voi.

”Ihmiset ovat aina keskeneräisiä, vajavaisia ja muuttuvia. Ajattelen, että ketään ei pitäisi nostaa jalustalle, vaikka totta kai esikuvissa on myös voimaa.”

Julkisuus toimii usein juuri yksilöiden kautta.

Kustantajien listoilla toistuu sana autofiktio aivan kuin se lupaisi pääsyn kirjailijan elämään.

”Eikö suurin osa kirjallisuudesta ole jonkinlaista autofiktiota?” Lehtola kysyy. ”Nyt on vain löydetty sana, joka on saatu ilmeisesti myyntivalttina yhdistettyä tähän uusliberaaliin yksilömyyttiin.”

On ehkä hankalampaa myydä monisyinen tarina yhteisöstä, joka on mahdollistanut asioita.

”En minä tee taidetta yksin, vaan muiden kanssa. Tavallaan olen auteur-tekijä, mutta samaan aikaan kaikki läheiset ihmiset muodostavat ympärilleni henkisen ilmapiirin”, Lehtola sanoo.

Hänelle tärkeitä ovat Helsinki Poetry Connectionin eli HPC:n runoyhteisö ja muut kirjallisuuden opiskelijat. Myös hänen levy-yhtiönsä, jyväskyläläinen Luova Records, muistuttaa enemmän kollektiivia kuin levy-yhtiötä. Se tunnetaan juuri Litku Klemetin kaltaisten uuden polven lauluntekijöiden kotina. Lyytin levyn tuottamiseen osallistui Klemetin puoliso, muusikko Pekka Tuomi.

Debyyttialbumin julkaisun ajankohta oli laulajan ja yleisön kohtaamisen kannalta poikkeuksellisen huono – korona-ajan poikkeustila. Mutta Lehtola ei valita.

Ainoalla levynjulkaisukeikallaan hän ehti saada tunteen, että levy herättää vastakaikua. Sen teemat ovat nyt ajankohtaisempia kuin hän tehdessään osasi aavistaa. Kulunut kesä on ollut monumenttien ja rakenteiden kyseenalaistamisen aikaa. Orjakauppias Edward Colstonin patsas revittiin alas Lontoossa kesäkuussa.

”Rakenteista on vaikea puhua, kun eivät ne ole niin yksiselitteisiä. Ei ole sellaista, että on jokin yksi lasikatto. On paljon häilyviä asioita, se rakenne vilahtaa silmäkulmassa. Kun sinne katsoo, niin sanotaan, ettei täällä mitään ole.”

Kun Lehtola aloitti kirjallisuuden opinnot, hän havahtui runotytöttelyyn ja huomasi myös, ettei Helsingin yliopiston portaita ole suunniteltu lyhyille ihmisille. Naisille.

Portaiden käveleminen oli raskasta.

Kesän kovimmat helteet ovat juuri päästäneet Suomen otteestaan. Lydia Lehtola istuu Puu-Vallilan viereisillä kallioilla. Kova tuuli osallistuu keskusteluun peittämällä osan siitä.

Lehtola sanoo kävelleensä viime aikoina paljon. Hänen jalkansa ovat rakoilla. Hän ottaa hiertävät kengät pois ja lähtee paljain jaloin kotiin.

Herkkyyttä harvoin otetaan samalla tavalla vakavasti kuin suurten kertomuksien kertojia, Lehtola sanoo.

Ulkopuolisuuden kokemus on Lehtolan debyyttilevyn johtoteema.

Luetuimmat - Sunnuntai