Kuka pelkää poliisia? - Sunnuntai | HS.fi
Sunnuntai|Viikon lopuksi

Kuka pelkää poliisia?

Ihmiskaupan uhriksi joutunut siivooja ihmetteli, miksi työnantaja ei pelännyt hänen aikeitaan puhua viranomaisille. Työnantajan huolettomuus oli täysin ymmärrettävää.

Julkaistu: 2.8. 2:00, Päivitetty 2.8. 15:48

Paavo Teittinen

Haastattelu oli jo ohi. Miehellä oli kuitenkin vielä yksi asia mielen päällä.

”Nyt minä haluaisin kysyä sinulta jotain”, hän sanoi.

Olimme tavanneet toimituksen tiloissa ja ulkomaalainen mies oli kertonut tarinansa. Hän oli työskennellyt Suomessa siivoojana kellon ympäri olemattomalla palkalla. Mies ei ollut uskaltanut hakea apua.

Lopulta hän sai kerättyä tarpeeksi rohkeutta lähteä tilanteesta. Hän kertoi työnantajalle aikovansa puhua poliisille.

”Työnantaja sanoi, että siitä vain. Että ei häntä kiinnosta, ei poliisi mitään tee. Hän sanoi, että ei virkavalta ota ulkomaalaisten ilmoituksia vakavasti, varsinkaan niiden, joilla ei ole oleskelulupaa”, mies kertoi.

Siivoojan oli vaikea sisäistää työnantajan vastausta: ”Miksi hän ei välittänyt uhkauksestani? Miksi hän ei pelännyt poliisia? Voisitko suomalaisena kertoa minulle.”

Työnantajan huolettomuus oli ymmärrettävää. Suomessa ihmiskauppaa ja sen kaltaista hyväksikäyttöä voi harjoittaa melko riskittä.

Tämä on käynyt selväksi, kun olen selvittänyt ulkomaalaisten työntekijöiden riistoa ravintoloissa ja siivousalalla.

Harva uskaltaa hakea apua, koska pelkää joutuvansa pois Suomesta. Moni ei myöskään uskalla puhua viranomaisille, koska tulee maasta, jossa poliisi on vahvimman puolella.

Hyväksikäyttö pitää siis kaivaa esiin, mikä vaatii osaamista ja rahaa. Vuosi sitten kirjoitin, että työsuojeluviran­omaisen ja poliisin edellytykset puuttua ilmiöön ovat huonot. Näin on yhä.

Aluehallintoviraston toimivaltuudet ovat mitättömät ja tarkastajista on pulaa. Koko Pohjois-Suomen ja Lapin alueella toimii yksi ulkomaalaistarkastaja. Poliisissa ei ole juuri erikoistuttu ihmiskaupan torjuntaan, eikä siihen ole myöskään löytynyt rahoitusta.

Silloinkin kun uhri uskaltaa puhua viranomaisille, on todennäköistä, että yritys voi jatkaa hyväksikäyttöään.

Tähän on useita syitä. Yksi on lainsäädäntö, joka tekee hyväksikäyttöön puuttumisesta vaikeaa.

Suomessa on viime aikoina puhuttu alipalkkauksen kriminalisoimisesta.

Rikosuhripäivystys julkaisi torstaina kannanoton, jossa tuodaan esiin, että valtaosa alipalkkaustilanteista on kuitenkin jo nyt kriminalisoitu työsyrjintärikoksena. Järjestö toteaa, että tapaukset tulkitaan silti usein siviilioikeudellisiksi palkkariidoiksi tutkimatta, onko taustalla rikos.

Kaikkein vakavin hyväksikäyttö on ihmiskauppaa. Se on harvoin uhrin vapauden fyysistä rajoittamista, vaan esimerkiksi sitä, että tekijä ottaa uhrin määräysvaltaansa käyttämällä hyväkseen tämän haavoittuvaa asemaa. Tämä voi tarkoittaa vaikka maasta poistamiseen liittyvää pelkoa.

Usein hyväksikäytössä on kyse kiskonnantapaisesta työsyrjinnästä tai työsyrjinnästä. Työsyrjintärikos vaatii sen osoittamista, että työntekijää kohdellaan eri tavalla kuin muita kielletyn syyn, kuten etnisyyden, johdosta. Rangaistavaa ei siis ole niinkään hyväksikäyttö itsessään, vaan se, että se tehdään syrjivästi.

Tämä voi johtaa erikoisiin tilanteisiin.

Otetaan esimerkiksi siivousyritys, jossa parikymmentä irakilaista tekee töitä laittoman pienellä palkalla. Yrityksessä työskentelee myös kourallinen irakilaisia, joille maksetaan lain mukaan, koska he ovat omistajan luotettuja.

Rikoksen näyttäminen toteen voisi tällaisessa tapauksessa olla hankalaa, koska omistaja voisi väittää, että hän ei syrji ketään etnisyyden perusteella. Maksaahan hän joillekin irakilaisille lain mukaista palkkaa!

Vaatimus syrjinnästä on keinotekoinen, mutta se aiheuttaa isoja tulkintaongelmia. Siksi työsyrjintärikos on liian usein kuollut kirjain, vaikka näin ei tarvitsisi olla.

Ammattilaisten tulisi ymmärtää, mutta hekään eivät usein ole perillä rikoksen ja palkkariidan erosta. Tästä kertoo esimerkiksi se, että apua hakeneita ihmiskaupan ja muun hyväksikäytön uhreja on käännytetty pois poliisiasemalta.

Jos työntekijöiden riistoon halutaan tehokkaasti puuttua, olisi syytä miettiä, miten itse hyväksikäyttö saataisiin selkeämmin rangaistavaksi.

Riiston jatkumiselle on muitakin syitä.

Joillakin poliiseilla näyttää olevan avoimesti vähätteleviä asenteita, jolloin on ymmärrettävää, että he eivät panosta rikosten tutkimiseen.

Erään ison poliisilaitoksen tutkija pohti minulle äskettäin sitä, miksi yhä useampi ulkomaalainen on otettu ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmän asiakkaaksi – tai kuten mies asian ilmaisi, ”siipien suojaan”.

”Itselle tulee vähän sellainen olo, että kun alkaa tulla kielteisiä turvapaikkapäätöksiä, niin sitten mennään valittamaan poliisille ja sitten voikin taas nostaa jalat pöydälle”, hän sanoi.

Toinen tutkija kertoi, että poliisi kyllä auttaa, jos on kyse ”oikeista orjista”, mutta usein kyse on ”vain viiden tonnin saatavista”. Lisäksi hän muistutti kulttuurieroista ja siitä, että uhrit tienaavat paljon vähemmän lähtömaissaan.

Suomessa on tietysti poliiseja, jotka suhtautuvat ilmiöön vakavasti ja ovat tehneet pitkään työtä sen kitkemiseksi. Esimerkiksi Itä-Suomessa, Pohjanmaalla, Sisä-Suomessa ja Helsingissä.

Välinpitämätön asenne vaikuttaa silti olevan liian yleistä. Se näkyy myös siinä, että uhrien ilmoituksia ei ole tutkittu tai tutkintoja on venytetty vuosia.

Poliisijohto puhuu usein siitä, että poliisi on ”kaikkien turvaaja, kaikkina aikoina”.

Ihmiskaupan ja sen kaltaisen hyväksikäytön torjuntaan poliisijohto ei ole juuri osoittanut kiinnostusta. Poliisihallitus on esimerkiksi harannut ihmiskauppaan erikoistunutta ryhmää vastaan. Ihmiskaupan torjunnasta se teki yhden poliisin prioriteeteista vasta, kun nykyinen hallitus niin vaati.

Ilmiö ei ole ainakaan aiemmin kiinnostanut myöskään sisäministeriön virkamiesjohdossa.

Nykyisen hallituksen aikana ihmiskaupan vastaisen työn koordinaattorin virka siirrettiin oikeusministeriöön. Siihen nimitettiin yksi parhaista asiantuntijoista, Venla Roth, joka laatii paraikaa laajaa toimintaohjelmaa ihmiskaupan torjumiseksi.

Aiemmin virka oli sisäministeriössä. Tuolloin siihen valittiin selvästi pätevämpien hakijoiden sijasta henkilö, jonka kaudella ei edistynyt juuri mikään, ja joka lähti muutaman vuoden jälkeen aivan muihin töihin.

Ihmiskaupan ja sen kaltaisen hyväksikäytön juurtuminen Suomeen ei ole ollut vääjäämätöntä. Sen on annettu tapahtua.

Rikolliset voivat pyörittää toimintaansa melko vapaasti tiedon, resurssien ja kiinnostuksen puutteen takia.

Uhrit taas pysyvät piilossa, koska he pelkäävät aivan syystäkin maasta poistamista. Lisäksi pelkona on tulojen menetys ja se, että puhumalla riistosta leimautuu viranomaisten silmissä vaikeaksi ja joutuu ongelmiin.

Niin, entä se haastattelemani siivoojan kysymys?

Vastasin jotain ympäripyöreää. Taisin mennä hämilleni, koska ääneen sanottuna asetelma tuntui niin kierolta.

Suomessa ihmiskaupan uhrit pelkäävät viranomaisia enemmän kuin ihmiskauppiaat.

Luetuimmat - Sunnuntai

Luitko jo nämä?