Neljäsataa vuotta sitten Pohjois-Euroopassa odotettiin nopeaa maailmanloppua. Merkkejä oli kaikkialla: ennustajien puheissa ja taivaankannen liikkeissä.
1600-luvun alussa ihmiset elivät synkkiä aikoja. Uskonpuhdistus oli horjuttanut yhteiskuntia ja synnyttänyt yhteenottoja ympäri Eurooppaa.
Jopa ilmasto oli sekaisin. Sää oli muuttunut niin kylmäksi, että kesä toisensa jälkeen sadot jäivät pieniksi ja talonpojat perheineen nälkäisiksi. Vihamielinen sää oli tietysti osoitus Jumalan ankarasta kostosta.
Vuonna 1618 tapahtui sitten pahin mahdollinen. Silloin alkoi protestanttien ja katolisten täysimittainen sota, lopulliselta tuntunut yhteenotto.
Kaaoksen keskellä Ruotsin johtoon nousi uusi mies. Kustaa II Aadolf oli koulutettu, lahjakas ja kiivas nuorukainen, josta tuli hallitsija vain 17-vuotiaana.
Hän on yhä maineeltaan Ruotsin historian suurin kuningas. Hän oli tarmokas armeijoiden komentaja, protestanttinen uskonsoturi ja myyttinen valloittaja, jonka persoonaan ihmiset ripustautuivat suurella innolla.
Kuninkaan henkilöpalvonta sai hysteerisiä piirteitä, ja väitteiden mukaan yliluonnolliset voimat suojelivat häntä taisteluissa. Tutkija Mirkka Lappalainen kertoo tästä 1600-luvun ilmapiiristä kirjassaan Pohjolan leijona.
Ihmiset, jotka elävät historian saranakohdissa, ymmärtävät vain harvoin, mitä heidän elinaikanaan oikeastaan tapahtuu. Vasta jälkipolvet hahmottavat, mitkä lopulta olivat ne voimat, jotka muuttivat maailmaa.
Kun mielenosoittajat keskiviikkona tunkeutuivat Yhdysvaltojen kongressiin, alkoi välittömästi pohdinta siitä, oliko kyseessä Donald Trumpin loppu vai trumpismin uuden aallon alku.
Maailmassa on jo tarjolla enemmän laadukasta Trump-analyysia kuin kukaan ehtii lukea, mutta silti kommentit ottavat vasta horjuvia taaperon askeleita. Kun pöly vuosien myötä laskeutuu, kuvakin usein kirkastuu.
400 vuotta sitten ihmiset eivät eläneet maailmanlopun aikoja. He vain elivät tietämättä, miten pysyviä tai ohimeneviä heidän kohtaamansa muutokset olivat.
Vasta myöhemmin historiankirjoittajat jäsensivät, että Euroopassa siirryttiin hitaasti keskiajasta valistuksen aikaan. Tähtitiede ja lääketiede kehittyivät. Ihmiset valloittivat maapallolta uusia alueita.
Samaan aikaan kun osa Eurooppaa konttasi taistelukenttien liejussa, osa eliitistä nautti suunnattomista rikkauksista.
Ruotsalaistenkin elämä jatkui ilman Kustaa II Aadolfia.
Brittiläinen historioitsija Paul Kennedy julkaisi vuonna 1988 tunnetun teoksensa The Rise and Fall of the Great Powers.
Kennedy käsittelee siinä suurten imperiumien nousua ja tuhoa.
Kirja kulkee Kiinan Ming-dynastian, Euroopan Habsburgien, Espanjan, Hollannin, Napoleonin, Britannian, ja muiden imperiumien kautta 1980-luvulle.
Kukin maa on vuorollaan noussut maailmanmahdiksi – ja sen jälkeen menettänyt asemansa. Talous, sotilaallinen mahti ja kulttuurinen elinvoima tekevät ikuista heiluriliikettä, jossa ykköseksi noussut tulee aina myös alas.
Kirjan lopussa Kennedy käsittelee Yhdysvaltoja.
Teoksen ilmestyessä maa eli Ronald Reaganin ja George Bushin johdolla voimiensa päiviä, mutta siitä huolimatta Kennedy näki kehityskulun, joka on sittemmin toteutunut: Yhdysvaltojen ylivoima, joka oli suurimmillaan toisen maailmansodan jälkeen, on haastettu. Sen asema suhteessa kilpailijoihin on heikentynyt.
Kennedy ennakoi, että pelkästään supervallan sotilaallinen läsnäolo kaikkialla maailmassa söisi valtavasti energiaa. Ennen pitkää se vaikeuttaisi asioita myös kotimaassa.
Kennedy kirjoitti, että viisaat johtajat myöntäisivät tosiasiat ja yrittäisivät johtaa maataan niin, että aseman heikentyminen sujuisi mahdollisimman kivuttomasti.
Tämä olisi tärkeää, koska Yhdysvalloilla oli niin suuri valta tehdä maailmassa hyvää tai pahaa.
Kirjansa lopussa Kennedy pohtii johtamista ja valtioviisauden merkitystä. Hän siteeraa preussilaista voimapoliitikkoa Otto von Bismarckia.
Bismarck oli 1800-luvun Euroopan suuria johtajia. Hän yhdisti Saksan alueet toisiinsa verellä ja raudalla.
Bismarckin kerrotaan ajatelleen, että yksilön vaikutus historiaan on vähäinen. Bismarckin mukaan kukaan meistä ei voi synnyttää eikä ohjailla ajan mahtavaa virtaa.
Voimme ainoastaan matkata virrassa ja yrittää ohjata laivaa taitojemme mukaan. Saatamme ajaa karille tai päätyä turvallisiin satamiin.
”Kun upotan käteni ajan virtaan, teen vain velvollisuuteni. En ajattele muuttavani virran suuntaa”, Bismarck sanoi.
Mutta tehdäkseen hyvää tai pahaa johtajan ei tarvitsekaan keksiä virtauksia itse.
Bismarck ei keksinyt aatteita, joiden avulla hän muutti 1800-luvun Preussia ja Eurooppaa. Riitti, että hän ymmärsi virtausten voiman ja merkityksen.
Sitten hän manipuloi niitä taidolla ja häikäilemättömyydellä.
