Peräkylän diginomadi - Sunnuntai | HS.fi

Peräkylän diginomadi

Ihminen oli vapaa kulkemaan, kunnes pellot, tehtaat ja toimistot kahlitsivat hänet. Onko nyt edessä kasvavan vapauden aika, kysyy kolumnissaan Esa Lilja.

17.1. 2:00 | Päivitetty 17.1. 6:27

Aamulla havahdun, kun koira hyppää sängyn jalko­päähän. Määrä­tietoisella liikkeellä se nostaa vähän peiton kulmaa ja pujah­taa sitten tiiviille kerälle jalko­jeni juureen.

Pakkas­yö on viilentänyt mökin, mutta yhdessä tarke­nemme.

Noustuani kävelen alakertaan, asettelen koivuklapit uuniin ja raapaisen tikun. Keitän kahvia ja puuroa, avaan tietokoneen. Mökki on metsässä korkeiden kuusten piirittämänä, mutta verkkoyhteys toimii onneksi hyvin.

Perjantaikokous alkaa. Työkavereiden kasvot ilmestyvät läppärin ruudulle. Uunin huminassa vedän jalkaani villasukat ja aloitan työt. Jossakin mielen perällä käväisee ajatus: entä jos tällaista olisi aina?

Tammikuussa laskin, että verkkaisia mökkiaamuja oli päättyneen vuoden aikana kertynyt enemmän kuin koskaan. Syitä oli kaksi: koronavirus ja opintovapaa. Juhannuksen tienoilla painuimme mökille, ja monien muiden suomalaisten tavoin jäimme sinne.

Juhannuksen ja uudenvuoden välisenä aikana vietimme mökillä yhteensä kolme kuukautta. Se on paljon. Suomen ympäristökeskuksen mukaan suomalaiset viettävät vapaa-ajan asunnollaan tyypillisesti vain 37 yötä vuodessa.

Pitkällä mökkeilyllä oli seurauksia.

Kaupasta hankittiin erilaisia asioita kuin kesällä: heijastimia, jouluvalot ja toppahousut. Laajakaistasta ja kunnon työtuolistakin puhuttiin.

Käytännön puuhia merkittävämpää oli kuitenkin ajattelullinen muutos. Ensimmäistä kertaa kolmeentoista vuoteen huomasin kunnolla miettiväni, onko minun todella aivan pakko asua pääkaupungissa?

Ystävät Helsingin ulkopuolella tuntuvat asuvan palatseissa. Vanhoja puutaloja, iso rivitalo järvimaisemassa, jättimäinen kivinavetta, jonka keittiöön mahtuisi koko asuntomme.

Kateeksi on käynyt monta kertaa.

Enkä ollut keväällä ainoa, joka pandemian puristuksessa mietti, onko rakennusliikkeen helsinkiläistontille optimoima kunnianhimoton koppero todellakin parasta, mitä maailma voi tarjota. Muuttoliikkeessä näkyi hetkellistä värinää, ja mökkien hinnat lähtivät nousuun.

Olisiko suurempi muutos mahdollinen? Mökkibarometrin mukaan jo vuonna 2015 noin 60 000 mökillä tehtiin etätöitä. Ja 100 000 mökiltä käytiin töissä. Mökkien käyttäjiä on Suomessa yli kaksi miljoonaa.

Vuonna 2011 Sitra julkaisi suomalaisten asumisidentiteettejä käsittelevän selvityksen, jonka otsikko oli Monipaikkaisuus – ilmiö ja tulevaisuus.

Monipaikkaisuus on hankalan kuuloinen käsite. Se voi tarkoittaa elämää, jota ihminen ei ole itse valinnut: ylipitkiä työmatkoja, rikkinäisiä perheitä tai siirtolaisuutta. Se voi tarkoittaa myös kaltaistani konttorirottaa, joka pohtii, missä etätöiden tekeminen olisi nastaa.

Selvityksessä 1 600 suomalaiselta kysyttiin, ovatko he identiteetiltään maalaisia, kaupunkilaisia vai sekä että.­ Peräti 38 prosenttia koki olevansa identiteetiltään molempia. Se lienee luontevaa maassa, jossa kaupungistuminen on nuorta.

Koska Sitra on tulevaisuustalo, vastauksista johdettiin visioita. Jos onnistuisimme yhdistämään kaupungin virikkeet ja toimeliaisuuden maaseudun väljyyteen, Suomella voisi olla käsissään kansainvälinen kilpailuvaltti.

Tilastoissa ihminen on aina hyvin yksioikoisesti vain jotakin tiettyä asiaa: helsinkiläinen tai taivalkoskelainen.

Oikea elämä on sävykkäämpää. Tärkeitä siteitä voi olla moneen paikkaan.

Uutiset maaseudusta kertovat usein hiipuvasta Suomesta. Aina ollaan jotakin viemässä. Mutta maaseutukin tietysti muuttuu myös parempaan. Siellä on uudenlaista toimeliaisuutta.

Kesällä ihastelin mökin lähellä toimivan kesäterassin kunnianhimoisia palveluita. Monipuolista ruokalistaa ja hyvää meininkiä.

Tein retken Etelä-Pohjanmaalle, ja maineikkaan tislaamon terassilla leukani loksahti. Paikan olisi voinut siirtää sellaisenaan Kööpenhaminaan tai Berliiniin. Kun minä olin nuori, maaseudulla tarjoiltiin turpasaunoja, ei kansainvälisesti palkittua giniä.

Mutta ei terassipöhinä tietenkään vielä pitkälle riitä. Muuttoliike on voimakas, ja ihmisten mukana tuntuu katoavan tulevaisuus.

Vuodenvaihteessa soitin kotipuoleen. Äiti harmitteli pimeyttä. Naapuritalo oli tyhjentynyt, eikä keittiön ikkunasta enää näkynyt minkäänlaista valoa. Se on konkreettista pimeää, jota ei tutkijoiden visioilla valaista.

Sitran selvityksessä pohdittiin mustia joutsenia, yllätyksiä, jotka voisivat muuttaa asumistottumuksia. Listalla oli ilmastonmuutos, mutta ei pandemiaa.

Selvitys muistutti kuitenkin historiasta: ihminen oli vapaa kulkemaan, kunnes viljapellot, tehtaat ja toimistot ottivat hänet vangiksi.

Nyt edessä voisi jälleen olla kasvavan vapauden aika. Etätyö toimii.

Vapaana, monipaikkaisena, identiteetiltäni häilyvänä maalaisdiginomadina tein päätöksen ja pakkasin vuodenvaihteessa auton. Koira hyppäsi takapenkille. Palasimme Helsinkiin, siellähän on toinen kotimme.

Toistaiseksi.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai