Tarpeellisesta tuli törkyä - Sunnuntai | HS.fi

Tarpeellisesta tuli törkyä

Anopin ja äidin ”säästäminen” näyttäytyy nykyisin liiallisena hamstrauksena ja puutteellisena elämänhallintana, kirjoittaa kolumnissaan Päivi Ängeslevä.

7.2. 2:00 | Päivitetty 7.2. 6:34

Lottopotti.

Tällä kertaa ilmoitukseni ilmaisista kalusteista nettikirpputorilla osui nappiin. Eräs perhe hakisi anopin kodista kaiken käyttökelpoisen irtaimiston sukulaisilleen Afrikkaan. Anoppi oli hoiva­kodissa, ja asunto piti tyhjentää. Nouto sovittiin lauantaiksi.

Ei tarvitsisi heittää pois hyvää tavaraa.

Sitten tuli soitto, että vain perjantai-ilta kävisi.

Puoliso vilkaisi minua kysyvästi, sillä illaksi oli muita suunnitelmia. Tällä kertaa puistin päätäni. En jaksanut. Ensin äidin tavararöykkiöt veivät viikonloput, sitten anopin, ja raivaaminen jatkui jo kolmatta vuotta. Annoimme, myimme, heitimme pois, eikä tavara silti tuntunut loppuvan.

Halusin vapaaillan tavarasta. Tiesin kyllä, että tekisin pahan virheen.

Irtaimisto jäi. Puoliso oli ärtynyt, ja syystä, sillä jakamisen säännöt olivat tulleet selviksi. Suomi pursuaa käyttökelpoista tavaraa, jota edes kierrätyskeskukset eivät ota vastaan. Niistä pääsee eroon vain, jos on valmis tarttumaan tarjottuun hetkeen.

Viisikymmentä purkkia hilloa, jotkut vuodelta 1998. Ara­bian astioita, hulppea läjä pöytäliinoja, kuusi pöytää, kolme sohvaa, kasapäin tyhjiä pitsalaatikoita ja sienisalaattirasioita. Hillot ja rasiat roskiin, tekstiilit kierrätykseen, astiat banaanilaatikkoon, ja laatikko varastoon huojuvan kasan päälle.

Ahdistaa. Tavaraa ei ole paljon, sitä on järjettömästi.

Lohduttaudun historialla. Anoppi oli, kuten äitikin, 1940-luvun sodan ja pulan lapsia. Suomi oli kehitysmaa, jossa kaikki oli arvokasta eikä mitään heitetty pois. Marjat ja sienet säilöttiin, sukat parsittiin, vaatteet paikattiin ja leikattiin lopulta matonkuteiksi.

Sitten Suomi vaurastui. Koteihin tulivat autot, televisiot ja kodinkoneet. Omistus toi sodan ja pulan lapsille taloudellista turvallisuutta ja nosti perheiden sosiaalista asemaa.

Ja meistä, heidän jälkeläisistään, tehtiin kuluttajia.

Vielä 1970-luku, jolloin kävin alakoulua, oli kohtuuden aikaa. Seuraavalla vuosikymmenellä alkoivat tavaran massatuotanto ja kulutusjuhla, jota seurasi krapula, 1990-luvun lama. Tavarasta oli tullut halpaa, sitä oli paljon. Se ei enää kielinyt sosiaalisesta asemasta.

Nykyisin tavaraa pitää olla vähän ja harkitusti.

Ihanteena on minimalismi, joka edustaa kurinalaisuutta ja elämänhallintaa, tietynlaista valaistumista. Kodin kuuluu olla vaalea ja avara, kuin sisustuslehden esittelytila, josta elämän nöyhtä on siivottu pois. Anopin ja äidin ”säästäminen” näyttäytyy nykyisin liiallisena hamstrauksena ja puutteellisena elämänhallintana.

Tavara on roinaa ja rompetta, joka pitää konmarittaa ja kuolinsiivota, toisin sanoen karsia. Jos siihen ei itse pysty, voi pyytää ammattijärjestäjän apuun.

Kotimainen sohva, mukava tv-tuoli ja kasa pöytiä joutuvat kaatopaikalle, vaikka olisivat kelvanneet Afrikkaan. Hävettää, vaikka sosiologian professori, kulutustutkija Terhi-Anna Wilska kuinka yrittää selittää ihanteiden ja arvojen ristiriitaa.

Tajuan sen, että olen kahdella tapaa taitekohdassa.

Kuulun murrossukupolveen, joka on aikakausien risteyksessä. Minut on kasvatettu kuluttajaksi, mutta toisaalta päähäni on iskostettu, ettei hyvää tavaraa saa heittää pois. Kuluttamisen ihanteet vaihtuvat, mutta arvot säilyvät ja siirtyvät sukupolvelta toiselle, Wilska selittää.

Ristiriita on ilmeinen. Roskiin heittäminen on arvojeni vastaista. Se järkyttää.

Lisäksi olen toisessa eettisesti häiritsevässä tilanteessa. Anoppi ja äiti eivät halunneet kohdata tavaroitaan fyysisesti, joten minun ja puolison on se tehtävä, sosiologian yliopistonlehtori, tutkija Veera Kinnunen selittää. Hän on tutkinut ihmisten esinesuhteita muutossa.

Tavarat eivät vaivaa, kun ne on varastoitu.

Kun puoliso ottaa esiin anopin kuntopyörän, klassisen musiikin cd-levyt ja virkatun päiväpeitteen, joudun kohtaamaan oman suhteeni tavaraan. Minkä säästäisin ja miksi? Kuinka paljon aikaa jaksan käyttää jakamiseen? Vai kipataanko kaikki maksusta kaatopaikalle muun sekajätteen joukkoon?

Säilömistä en edes ajattele. Se ei ole vaihtoehto.

Selaan Veera Kinnusen väitöskirjaa Tavarat tiellä (2017), josta poimin ranskalaisen filosofin Roger Pol-Droitin sanat, tiivistäen näin: ”Esineitä on enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin. Joka päivä niiden joukkoon liittyy miljoonia ja taas miljoonia uusia. Huomattavasti vähempi osa niistä katoaa. Me lyyhistymme esineiden alle, ja ne vain jatkavat lisääntymistään.”

Ihan kuin hän kuvailisi minun ahdistustani.

Niin myös Kinnusen, kun hän kohtasi oman tavaramääränsä muutossaan.

Hänestä tervettä suhdetta tavaraan ei voi määritellä yksiselitteisesti. Suomalainen perhe omistaa kymmeniätuhansia esineitä, vaikka tuhansillakin selviäisi. Joku voi hyvin tavararöykkiön keskellä, toinen ahdistuu siitä, kolmas konmarittaa liikaa ja suree menetyksiään.

Elämä on kietoutunut materiaan, halusi sitä tai ei.

Kinnunen arvelee, että kuulun viimeiseen sukupolveen, joka joutuu kohtamaan vanhempiensa järjettömät tavararöykkiöt.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai