Minä, Mika ja Marja-Liisa - Sunnuntai | HS.fi

HS:n valokuvaaja Jukka Gröndahl kuvasi hiihtäjän Roikanveden jäällä Kuopion Vehmersalmella 16. helmikuuta 2021.­

Minä, Mika ja Marja-Liisa

Hiihto on tunnekuormalla lastattu kansallislaji, jonka merkitys muuttui Lahden dopingskandaalin myötä kaksikymmentä vuotta sitten. Moni löytää lajin uudestaan keski-iän kynnyksellä. Suhde on erilainen. Nyt hiihdosta haetaan nautintoa ja elämyksiä, kirjoittaa Jaakko Lyytinen.


21.2. 2:00 | Päivitetty 22.2. 9:51

Jaakko Lyytinen­

Opettajan nimi oli Mr. Beetlestone. Hän näytti tarhapöllöltä: tuuhea parta, pörheä beatlestukka ja sarvisankaiset silmälasit. Kun eturivin poika puhui tunnilla luvatta, Mr. Beetlestone iski karttakepillä poikaa sormille.

Pohjoislontoolaisen lähiökoulun oppilaiden joukossa istui yksi suomalainen. Minä. Olimme muuttaneet Lontooseen kevääksi isäni työn takia.

Helmikuussa 1984 alkoivat Sarajevon talviolym­pialaiset. Matematiikan tunnilla Mr. Beetlestone asteli pulpettini luo. Hänellä oli kädessään puulelu. Hiihtävä karhu. Otusta liikuteltiin vetämällä puupallosta, josta lähtivät narut karhun tassuihin.

Mr. Beetlestone sanoi jotain. Ymmärsin pari sanaa. Finland. Skiing.

Sitten tajusin.

Marja-Liisa Hämäläinen”, sanoin.

”Yes, Hammerlaenen!” Mr. Beetlestone hihkaisi.

Brittilehdet olivat opastaneet, miten Sarajevon sankarin nimi pitää ääntää suomalaisittain. Hammer-laenen. Kuin moukari.

”Three gold medals! Unbelievable!”

Kolmen kullan ihmenainen oli hiihtänyt pienen Suomen jopa lontoolaisen tarhapöllön tietoisuuteen.

Marja-Liisa Hämäläinen voitti kolme kultamitalia Sarajevon talviolympialaisissa helmikuussa 1984.­

Jos olisin osannut englantia, olisin sanonut, että Suomessa kaikki hiihtävät. Olisin kertonut, että olen hiihtänyt jään yli Seurasaareen. Olen lykkinyt bambusauvoillani Taivaskallion laduilla kuin Juha Mieto. Olisin sanonut Mr. Beetlestonelle, että Suomessa sankariksi tullaan, kun olympiakulta hävitään sadasosasekunnilla.

Mutta istuin hiljaa. Mr. Beetlestone ojensi puukarhun minulle. Vedin varovasti puupallosta.

Karhu hiihti.

Suomen Ladun verkkosivuilla kerrotaan: ”Hiihtoon kiteytyy jotain, joka koskettaa suomalaista sielunmaisemaa. Se kuuluu samaan sarjaan kuin sisu ja sauna.”

Suomalainen sielunmaisema. Sisu. Sauna. Kansallislaji. Teksti höyryää 1900-luvun yhtenäiskulttuurin jälkilämpöä. Hiihtoon liittyy liuta kollektiivisia muistijälkiä ja yhteisiä tunnetihentymiä. Traumojakin. Koulujenväliset hiihtokisat. Lipsuvat puusukset, liian iso anorakki, liian pienet monot. Koppuraiset nahkarukkaset. Verenmaku ja mustikkakeitto.

Suomalaisille hiihto on aivan erityinen laji.

Sata vuotta sitten Suomi oli nuori ja köyhä maa, josta rakennettiin kansallisvaltiota. Siinä urheilulla oli avainrooli. Maatalousvaltaisen korvenraivaajakansan ykköslajeiksi valikoituivat raa’at ja pelkistetyt yksilölajit, hiihto ja kestävyysjuoksu. Se oli sekä ideologisesti että taloudellisesti loogista.

Hiihdon myyttistä asemaa pönkittivät niin arkeologia kuin kansanrunous.

Vuonna 1938 Särkiaapa-suosta Lapin Sallassa kaivettiin esille 1,5 metriä pitkä puukappale, jonka pohjassa oli viisi rinnakkaista uurrosta eli olasta. Radiohiiliajoituksen perusteella suksen arvioitiin olevan noin vuodelta 3245 eaa. Siis yli 5 200 vuoden takaa. Puunpala tunnetaan nimellä Sallan suksi.

Hiihto mainitaan tietenkin myös Kalevalassa, jossa Lemminkäinen saa Pohjan akalta tehtäväkseen hiihtää hiiden hirven kiinni.

”Hiihto on ollut Suomen talvessa selviytymisen muoto”, sanoo liikuntaneuvos Immo Kuutsa. Hän oli 1970–1980-luvulla Suomen hiihtomaajoukkueen päävalmentaja.

Kuutsa nostaa Sallan suksen ja Kalevalan rinnalle kolmannen perintötekijän, joka kohotti hiihdon lopullisesti suomalaiseen ikonostaasiin: talvisota. Suomalaiset tappelivat alivoimalla, mutta selvisivät koska kestivät pakkasta ja osasivat hiihtää.

Kuvat lumipukuisista sotilaista vaihtuivat sodan jälkeen tupsupipoiseen Veikko Hakuliseen. Kilpaurheilun merkitys kansakunnan rakentajana vahvistui, kun pirtteihin saatiin radiot. Teini-ikäinen Immo kuunteli, kuinka Pekka Tiilikainen selosti Haku-Veikon 50 kilometrin kultahiihtoa Oslon olympialaisissa vuonna 1952. Voittotulos oli suomalaisen urheilun tunnetuin numerosarja: 3.33.33.

Veikko Hakulinen voitti 50 kilometrin kilpailun Oslon talviolympialaisissa 1952. Voittoaika oli maaginen 3.33.33.­

Sitten hankittiin televisiot. Perheet pakkautuivat puupaneloidun Saloran ääreen tuijottamaan piinaavia väliaikalähtöjä. Papalla ehkä nitropurkki käden ulottuvilla. 1970-luvulla oppilaat koottiin arvokisojen aikaan jumppasaliin katsomaan hiihtoa. Helena Takalo vastaan Raisa Smetanina.

”Se oli kuin jumalanpalvelus”, sanoo Leena Huovinen. Hän on kiertänyt kisapappina arvokisoissa vuodesta 2005 lähtien.

Huovinen hurmaantui hiihdosta pikkutyttönä 1970-luvulla. Hän lähti koulupäivän jälkeen hiihtämään ja kuvitteli olevansa Kulta-Hellu.

Helena Takalo voitti Innsbruckin olympialaisissa kultaa 5 kilometrillä ja hopeaa 10 kilometrillä sekä viestissä. Kuvassa Takalo hiihtää 10 kilometrin kisassa.­

Myllylä voitti!

Huuto kajahti juhlasalissa. Olimme kokoontuneet juhlimaan isoisäni 80-vuotispäivää kuopiolaiseen ravintolaan.

Juhlapäivälle osui piinallinen yhteensattuma. Sunnuntaina 2. maaliskuuta 1997 hiihdettiin myös miesten 50 kilometrin kilpailu Trondheimin MM-kisoissa Norjassa.

Sukulaismies oli keksinyt ratkaisun. Hän kuunteli huomaamattomasta taskuradiostaan koko monituntisen lähetyksen.

Illalla näin Urheiluruudusta, kuinka Mika Myllylä heittäytyi maalissa selälleen. Nousi polvilleen. Suuteli lunta. Nosti katseensa taivaalle. Raskas risti heilahteli kaulassa. Myllylä osasi voittaa. Hän uskalsi olla menestysnälkäisen urheilukansan sankari.

Vuoden 1998 Naganon olympialaisten hiihdot pidettiin Suomen aikaan aamuyöllä. Sadattuhannet suomalaiset valvoivat ja tuijottivat ruutua. Niin minäkin.

Miesten 30 kilometrin kisa hiihdettiin sakeassa lumipyryssä. Myllylä kaatui alkumatkasta, mutta ponnahti pystyyn kuin Lasse Virén Münchenin kympillä.

Myllylä paahtoi niin kovaa, että pelkäsin hänen katkeavan. Ei katkennut. Myllylä lykki maaliin pieni Suomen lippu hampaissaan. Toiseksi tullut Norjan Erling Jevne hävisi puolitoista minuuttia.

Mika Myllylä tuulettaa voittajana 30 kilometrin kisan jälkeen Naganon olympialaisissa 1998.­

”Minä rakastan teitä, ja terveisiä koko Suomen kansalle!” Myllylä julisti tv-haastattelussa.

Olin viettänyt lapsesta saakka satoja tunteja urheilukatsomoissa ja television ääressä. Silti juuri mikään ei ollut säväyttänyt niin kuin pyryn halki lippu hampaissaan maaliin lykkinyt Myllylä.

Suomi oli urbanisoitunut ja vaurastunut. Oli tullut kiekkokultaa. Silti agraariajan arkaainen laji lävisti suojauksen selittämättömällä teholla.

Siinä vaiheessa en itse enää edes hiihtänyt. Armeijan hiihtomarssit ja suksisulkeiset kömpelöillä talvisotasuksilla olivat tappaneet lapsena omaksutun ilon. Mutta Myllylän takia katsoin hiihtoa. Ramsaun MM-kisoissa 1999 Myllylä voitti kolme kultaa.

Vuonna 2001 otin töistä vapaata voidakseni katsoa Lahden MM-kisojen tärkeimmät hiihdot. Kisakylässä myytiin Myllylä-tuotteita, kuten kännykkäkoteloita ja avaimenperiä. Myllylän, Jari Isometsän ja Harri Kirvesniemen Karpaasi-brändillä kaupiteltiin sinappia ja ternimaitokapseleita.

Kisat alkoivat. Tuuletin viestikultaa.

Sitten pimeni. Kalevalan päivänä 28.2. Iltalehden lööpissä oli iso musta risti kärynneiden hiihtäjien kuvan päällä. Puhuttiin kansallisesta häpeästä.

Kyse oli vain urheilusta, mutta tunsin samalla outoa syyllisyyttä. Mitä järkeä tässä on?

Miksi olemme janonneet urheilukisojen tuomaa tunnetta, jos katsojien kiihko on osaltaan ajanut hiihtäjät tällaiseen touhuun?

Lahden jälkeen suhteeni hiihtoon katkesi vuosiksi. En hiihtänyt. En katsonut hiihtoa.

Kun omat lapseni oppivat kävelemään, panimme heille melkein saman tien sukset jalkaan. Kuten Suomessa on tapana.

Maaliskuussa 2009 lähdimme ystävien kanssa Lappiin. Kai tätä voisi vielä kokeilla, ajattelin. Lähdin ladulle surkeilla lainasuksilla. Lapset ja mummot sujahtelivat ohitseni pitkissä laskussa. Kaaduin ja rikoin silmälasini.

Lopulta hiihdin kiukkuisena suoraan Äkäslompolon suksikauppaan. Ostin kalliit Peltoset.

Seuraavana päivänä liu’uin ladulla ja katselin tuntureita. Tuntui oudolta. Kuin olisin tavannut nuoruudenrakkauteni vuosikymmenten jälkeen. Molemmat olivat muuttuneet, hiihto ja minä, mutta jokin oli syvästi tuttua.

Lenkit pitenivät. Nautinto syveni. Ladulla törmäsin lapsuudenkavereihini. Moni muukin näytti löytäneen hiihdon uudestaan keski-iän kynnyksellä.

Puhelin hälyttää pitkään. Lopulta kuuluu hengästynyt ääni: ”Haloo.”

Käy ilmi, että Arto Tiihonen on hiihtämässä. Pari tuntia myöhemmin Tiihonen on kotonaan. Haluan puhua hänen kanssaan hiihdon merkityksestä.

Tiihonen on liikuntasosiologi. Junioreissa Tiihonen voitti piirinmestaruuksia samaan aikaan kuin mikkeliläisen seurakaverinsa Harri Kirvesniemi. Sitten Tiihonen lopetti. Kirvesniemi jatkoi pää kenossa kohti arvokisoja.

Tiihonen on pohtinut sitä, miten hiihtoon liittyvät kokemukset syntyvät. Kuten lapsuuden karu koulukisa. Siitä tulee ikään kuin autenttisen identiteetin luovuttamaton ja muuttumaton osa, joka voi saada ihmisen vihaamaan hiihtoa. Eikä suhdetta voi muuttaa ilman että koko ihminen muuttuisi.

Tiihosella on omakohtaista kokemusta. Kun hän lopetti kilpahiihdon, ensin hänen oli opeteltava kokonaan uudenlainen suhde lajiin. Oli päästävä eroon kilpailumentaliteetista. Että tässä vain hiihdellään.

Vähitellen Tiihonen oppi nauttimaan ja löytämään muita merkityksiä hiihtämiselleen. Ihailemaan tykkylumisia puita ja Lapin maisemia. Hän kirjoittaa: Hengitän valoa ja maisemia. Ne rauhoittavat minua ja tuovat mieleeni muistoja menneistä hiihtoretkistä.

Arto Tiihonen on pitkään tutkinut sitä, minkälaisia kokemuksia suomalaiset saavat liikunnasta ja urheilusta. Suhde on hänen mukaansa merkittävästi muuttunut vuosikymmenten kuluessa. Yksi muutos koskee yhteisöllisyyttä. Vielä 1980-luvulla vallalla oli yksintekemisen eetos, mutta nyt yksilölajeissakin korostuu ryhmässä tekeminen, vertaisten merkitys ja jaetut kokemukset.

Toinen iso muutos koskee koko puhetapaa. Hiihtoon liitetään nyt sellaisia sanoja kuin elämyksellisyys ja nautinto. Jopa kilpahiihtäjät sanovat lähtevänsä arvokisoihin ”nauttimaan”. Mutta se on eräänlaista hyvinvointipopulismia. Ei maailman huipulla voi nauttia. On kestettävä kipua. Annettava kaikkensa. ”Kilpahiihtäjän pitää tutustua itseensä ja ymmärtää positiivinen velvollisuutensa myös muita ihmisiä kohtaan. Tukijoilla ja katsojillakin on merkitystä”, Tiihonen sanoo.

Tiihosen väitöskirja valmistui pian Lahden skandaalikisojen jälkeen. Hän käsitteli tutkimuksessaan ruumiillisia kokemuksia ja miehisyyden kulttuuria urheilussa. Siitä oli osaltaan kyse Lahden dopingskandaalissakin. Eräänlaisesta miesten salaseurasolidaarisuudesta. Ydinjoukko oli kuin mafiaperhe, jossa ei puhuttu ikävistä asioista.

Lahti osoitti, että kansallislajin asema on ollut hiihdolle myös hyvin ongelmallinen. Lahden jälkeen hiihtoväki ajautui riitoihin, rahat olivat tiukilla. Itseruoskinta jatkui vuosikausia. Muissa lajeissa olisi ehkä osattu tukea toisia ja mennä eteenpäin.

Tilastojen perusteella hiihdon harrastajien määrät ovat laskeneet 2000-luvun aikana erityisesti nuoremmissa ikäluokissa. Se johtuu monesta syystä. Muiden lajien suosiosta. Mutta myös ilmaston lämpenemisestä. Etelän lumettomista talvista.

Nyt eletään poikkeuksellisen hienoa hiihtotalvea koko maassa. Arto Tiihonen toivoo, että yhä useammat suomalaiset löytäisivät hiihdon ja sen mahdollistamat merkitykselliset kokemukset. Ei siihen tarvita välttämättä lainkaan kilpahiihtoa.

Tiihonen on huomannut, että hiihto on myös yksi portti suomalaisuuden ymmärtämiseen. Hän opettaa hiihtoa maahanmuuttajaperheiden vanhemmille Vantaan Rajakylässä. Oppilaat eivät ole ennen olleet sukset jalassa. Se on arkista kotouttamista.

Kerran paljastui, että yhdellä oppilaalla oli jo suhde lajiin. Eräs Länsi-Afrikasta muuttanut nainen sanoi Tiihoselle: ”Minä rakastan Iivo Niskasta.”

Pakkasta on seitsemän astetta. Vedän Peltosten pohjaan viisi kerrosta oranssia pitovoidetta. Vadelmamehua termospulloon. Köpöttelen sukset kädessä Pirkkolaan, josta latu vie Paloheinään.

Helmikuinen aurinko helottaa kuin matkailumainoksessa. Valkoinen talvi lumettoman mustuuden jälkeen tuntuu erityiseltä.

Pumppaan muutaman tasatyönnön. Lykkään lisää vauhtia. Mono on syönnillä.

Loivassa laskussa vastaan hiihtää iäkäs nainen, varmaan seitsemänkymppinen. Hänen tekniikkansa on loputtomien toistojen täydellistämä. Yhden suksen liuku, lantio ojentuu, asento on kallistunut eteenpäin oikeassa kulmassa. Rytmikäs liike on kuin narusta vedettävällä puukarhulla.

Saavun Paloheinään ja katson ympärilleni. Satoja hiihtäjiä.

Muistelen, mitä Iivo Niskanen sanoi, kun haastattelin häntä Vuokatissa maaliskuussa 2018. Kuukautta aiemmin Niskanen oli voittanut olympiakultaa miesten 50 kilometrillä Etelä-Koreassa.

Iivo Niskanen harjoittelemassa Vuokatissa maaliskuussa 2018. Kuukautta aiemmin Niskanen voitti olympiakultaa Etelä-Korean Pyonchangissa.­

Niskanen puhui itselleen asettamastaan tehtävästä. Hän oli päättänyt voittaa MM-kultaa Lahdessa vuonna 2017. Kultakorokkeella Niskanen tuuletti rajusti. Valtava tunnelataus purkautui.

”Halusin palauttaa suomalaisten hiihtoilon. Kääntää todellisen lehden. Menestyä kotikisoissa”, hän sanoi. Ja sen piti tapahtua nimenomaan Lahdessa, jossa suomalainen hiihto oli romahtanut 16 vuotta aiemmin.

Niskanen puhui Vuokatissa siitä, miten hän kadehtii Norjaa, jossa huippu-urheilijoita tuetaan myös tappion hetkellä. Kuinka Norjassa koko kansa elää ja hengittää hiihtoa. Luontoon lähdetään perheen kanssa, paistetaan vohvelit, juodaan kaakaot.

Näky Paloheinässä olisi voinut yhtä hyvin olla Niskasen unelmien Norjasta. Paloheinän majan terassilla taidettiin tosin syödä lettuja eikä vohveleita.

Ja loputtomasti hiihtäjiä: Vanhempia perehdyttämässä taaperoitaan hiihtoon. Kahdeksankymppisiä tervaskantoja, joilla on pyöreäsompaiset bambusauvat. Teknisiin hiihtopukuihin sulloutuneita keski-ikäisiä, joilla on älykellot ranteessaan.

Kaikki hiihtopolvet koolla yhtä aikaa. Jokaisella omanlaisensa suhde kansallislajiin. Yksi on hiihtänyt ehkä piirikisoissa kilpaa Helena Takalon kanssa. Toinen on selättänyt 1970-luvun koulukisoista saamansa trauman. Kolmas on tasapainoa luonnosta etsivä elämyshakuinen nautiskelija.

Ladulla näyttää olevan jopa muutama Z-sukupolven teini. He eivät taida tietää yhtään suomalaista huippuhiihtäjää nimeltä. Eivät edes Iivo Niskasta.

Se on oikeastaan vapauttavaa. Sekä nuorille että Iivolle.

Lähden kiertämään lenkkiä. Ohitan Niskalan arboretumin ja lasken pellolle joen varteen.

Potku, liuku. Rytmi. Mieli tyhjenee. Jää vain liike.

Hiihto on minussa. Eikä se lähde enää pois.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai