Tyttömäinen mies - Sunnuntai | HS.fi

”Pahinta ei ole se mitä on, vaan se miltä näyttää”, siteeraa dramaturgian opiskelija Rasmus Arikka ranskalaiskirjailija Éduard Louisia.­

Tyttömäinen mies

Pitkään en tiennyt, kumpi on pahempaa: tyttömäisyys itsessään vai sen välittämä kuva homoseksuaalisuudesta, kirjoittaa teatteriopiskelija Rasmus Arikka. Häpeä nasaaliäänestä ei hellittänyt aikuisenakaan.


14.3. 2:00 | Päivitetty 14.3. 8:31

Yläaste­ikäisenä istuin muutaman kaverini kanssa pussi­kaljalla kallion­kielekkeellä. Kalja maistui pahalta, mutta olin jo tottunut siihen. Muuta en tietenkään voinut juoda, sillä vain tytöt juovat siideriä.

Tupakan ja kaljan rohkaisemana kysyin yläastekaverini silloiselta tyttö­ystävältä, luuliko hän minua homoksi, kun olimme aiemmin päivällä tavanneet ensimmäisen kerran. Tyttö mietti hetken ja sanoi, että ei luullut.

Huokaisin helpotuksesta ja kerroin, että minua haukutaan usein homoksi. Kaverini tyttö­ystävä sanoi, että sen ymmärtää. Onhan sinulla nasaali puheääni ja hieman naiselliset maneerit, hän tarkensi.

Nasaali puheääni. Sitä en ollut koskaan tullut ajatelleeksi.

Seuraavana päivänä äänitin omaa puhettani ja kauhistuin.

Opin jo varhain varomaan tyttömäisyyttä, mutta pitkään en tiennyt, kumpi on pahempaa: tyttömäisyys itsessään vai sen välittämä kuva homoseksuaalisuudesta.

Olin kymmenvuotias ja saunoin sukuni miesten kanssa, kun yksi heistä löylyn lyömänä julisti käytökseni olevan tyttömäistä.

”Olet sellainen akkamainen valittaja. Voisit käyttäytyä niin kuin miehen kuuluu”, hän lisäsi.

Sukulaiseni tuskin tahtoi loukata minua. Hän oli vain tehnyt havainnon ja tunsi velvollisuudekseen kertoa siitä.

Lapsena ymmärsin tyttömäisyyden jotakuinkin näin: Tytöt kikattavat, tytöt istuvat jalat ristissä, tytöt tykkäävät nukeista, barbeista ja pörröisistä eläimistä. Tytöt lukevat ja kirjoittavat päiväkirjaa. Tytöt ovat ahkeria, kilttejä, tunnollisia ja huolellisia. Tytöt itkevät helposti, mutta tytöt ovat myös hyviä kotitöissä ja pärjäävät koulussa. Tytöt ovat siistejä ja huolehtivat ulkonäöstään.

Tunnistan itsessäni lähes kaikki listaamani tyttömäiset piirteet. Jos pinnistelen, tunnistan jopa akkamaisen valittamisen, vaikka lapsena koin vain kantavani huolta yhteisistä asioista.

Ennen saunassa käytyä kehityskeskustelua en tiennyt piirteideni olevan sopimattomia. En ollut halunnut ärsyttää ketään.

En ollut pikkupoikana erityisen kiinnostunut muovisotilaista, kuulapyssyistä, tietokone- tai konsolipeleistä, autoista, mopoista, moottoreista tai jääkiekosta. Luistimet jalassa nautin enemmän pirueteistä kuin pipolätkästä. Tätini kutsui minua piruettipojaksi.

Rakastin luistelun liikeratojen kauneutta ja kuvittelin itseni usein taitoluistelun MM-kilpailuihin. Tarkastelin itseäni ikään kuin katsojan silmin ja näin, miten pääni ja käsivarteni asettuivat kovan pyörimisen seurauksena sulavaksi kokonaisuudeksi, upeaksi ihmistornadoksi.

Viimeistään koulussa ymmärsin, että poikien ainoa sallittu paikka oli kiekkokaukalossa – piruetit olivat tyttöjä varten. Yläasteella ”unohdin” aina luistimet kotiin, sillä tunsin jääkiekon pelaamisen niin vastenmieliseksi. Pahinta ei ollut pelaaminen. Pahinta oli tuijottaa valkeanharmaan jään pintaa kypärä silmille valahtaneena ja tietää olevansa joukkueen kapteenin viimeinen valinta.

Toisaalta tiesin myös, millaista oli pärjätä urheilussa. Liikuntatunneilla juoksin eniten cooperissa ja hyppäsin pidemmälle ja korkeammalle kuin muut. En ollut erityisen suuri tai vahva, mutta työnsin kuulaa ja heitin keihästä pidemmälle kuin useimmat pojat luokaltani ja rinnakkaisluokaltani. Se oli ihanaa, sillä silloin tunsin saavani arvostusta jätkiltä.

Valitettavasti yleisurheilukausi päättyi joka vuosi yhtä nopeasti, ja samalla unohtuivat myös testosteronia uhkuvat urotekoni. Muistin paikkani yläastehierarkiassa.

Yhdellä luokkakavereistani oli tapana imitoida sitä, kuinka istuin jalat ristissä ja painoin kämmenen suun eteen hämmennyksen tai naurun pyrskähdyksen kynnyksellä.

Ämmämäistä, hän sanoi.

Kukaan muija ei ikinä halua sua, hän tarkensi.

Tyttöporukassa hengailevat ja kikattelevat pojat olivat kaikki homoja.

Lukiossa jäin eräänä penkkaripäivänä kotiin. Sanoin äidilleni, että minua ei muiden riehuminen kiinnosta, päivän voisi käyttää tehokkaasti opiskeluun.

Todellisuudessa jätin menemättä kouluun, koska en halunnut kuulla omaa ääntäni parinkymmenen sekunnin videotallenteelta. Koulun abiturientit olivat haastatelleet minua penkkaripäivän ohjelmaa varten.

En kestänyt ajatusta siitä, että koko koulu kuulisi ääneni videolta.

Nasaali, feminiininen ääneni hävetti minua niin paljon.

Teini-ikäisen uhmakkuudella päätin hallita tyttömäisiä maneereitani. Kysehän on vain opituista ja opetelluista tavoista, ajattelin.

Opettelin istumaan jalat levällään, koska siskoni oli kuullut, että vain naiset ja homot istuvat jalat ristissä. Opettelin pois tavastani asettaa kämmen suun eteen. Luovuin sipsuttavasta kävelytyylistäni ja yritin kävellä rennosti, pitkillä askeleilla niin kuin miehet kävelevät.

Koulumatkat bussissa käytin kanssa­matkustajien tarkkailuun. Tutkimukseni osoitti, että uskottavan teini­pojan reppu makaa lattialla jalkojen juuressa. Mies taas pitää puhelinta taskussa ja ottaa sen tarvittaessa esille yhdellä selkeällä liikkeellä niin että vieressä istuva tuntee kyynärpään kyljessään. Harjoittelin tätä liikettä kotona. Nainen puolestaan pitää laukkua sylissään ja puhelinta laukussaan. Tarpeen tullen nainen puristaa polvet tiukasti yhteen ja kaivaa puhelimen kassistaan aktiivisin rantein.

Aloin vältellä ranteideni liikuttamista, sillä maskuliiniset ranteet ovat jäykät.

Opiskelu tuotti tulosta. Ahkeran harjoittelun myötä pystyin istumaan, nousemaan, kävelemään ja seisomaan tietoisen maskuliinisesti ja feminiinisesti. Tunsin itseni voittajaksi.

Kun kohtasin työ- tai kouluyhteisössä feminiinisiä miehiä, olin entistä voitonriemuisempi. En siksi, että olisin löytänyt kaltaiseni, vaan helpotuksesta. Ainakaan noin neitimäinen minä en ole. Olin ylpeä siitä, että joku oli minua hinttimäisempi.

Nyt aikuisenakin vain harvat asiat antavat yhtä suuren tyydytyksen kuin se, että uusi ystävä kertoo paremmin tutustuttuamme, ettei arvannut minun olevan homo.

Seksuaalisuuteni ei ole salaisuus, joten miksi edelleen ilahdun siitä, että minusta välittyy hetero­miehen kuva? Miksi hetero­mies­ihanne on niin vahva, että edes sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta vaahtoava miehimys ei pysty vastustamaan sen lumovoimaa?

Tätä ilmiötä akateeminen väki saattaisi kutsua hetero­normatiivisuudeksi.

Sukupuolentutkija ja yliopistonlehtori Leena-Maija Rossi Helsingin yliopistosta kertoo artikkeli­kokoelmassaan Muuttuva sukupuoli, että hetero­normatiivisuuden käsite syntyi anglo­amerikkalaisessa tutkimus­keskustelussa kuvaamaan sitä, miten puheessa ja ajattelussa hetero­seksuaalisuus muodostaa sosiaalisten ja seksuaalisten suhteiden oletus­arvoisen, luonnollistetun, ainoan hyväksytyn ja tavoiteltavan mallin.

Hetero­normatiivisuuden voi kyseenalaistaa laiskasti toteamalla, että Suomessa homostelu ei ole enää rikos tai sairaus, joten aiheesta ei kaivata enää yhtään uutta auto­biografista pohdintaan. Ketään ei kiinnosta, mitä kukin tekee makuu­huoneessaan.

Hämmästyttävän monia se kuitenkin kiinnostaa.

Koko elämäni ajan minulta on tivattu, tykkäänkö enemmän tytöistä vai pojista. Kouluaikoina kysymystä toisteltiin ivallisesti, aikuisena usein tosissaan, vilpittömän kiinnostuneesti.

Muutama vuosi sitten eräs ikäiseni mieskollega kertoi toiveestaan olla homoseksuaali. Järkytyin kuulemastani, enkä osannut reagoida mitenkään.

Niin pitkään kuin muistan olin etsinyt parantavaa ihmelääkettä, joka tekisi minusta heteron. Ihme­parantumisen toivossa olin kääntynyt turhaan jopa Jumalan puoleen, joten minä jos kukaan tiesin, ettei cis-sukupuolinen heteromies todellakaan tiennyt, mistä puhui.

Sekunnin murto-osan harkitsin kollegalleni loukkaantumista ja vähemmistö­korttiin tarttumista, sillä monologini homoseksuaalien systemaattisesta vainoamisesta oli valmiina ja hyvin harjoiteltu. Pystyin kuitenkin hillitsemään itseni.

Miksi, kysyin kiinnostuneena.

Työkaverini arveli isänsä hyväksyvän homo­tyypillisen käytöksen paremmin homolta kuin heterolta. Homo­tyypillisellä käytöksellä hän tarkoitti miesoletetun feminiinistä käyttäytymistä.

Koko kouluaikani olin luullut, että pahinta maailmassa on olla vitun hintti, mutta kollegani avautuminen muutti ajatteluani.

Feminiininen mies on yhteis­kunnalle homomiestäkin pahempi vitsaus.

Homouden voi peittää, mutta feminiinisyys näkyy sukupuolesta tai seksuaalisuudesta riippumatta aina ja kaikkialla. Feminiininen mies hukkaa koko maskuliinisen potentiaalinsa.

Kuten ranskalainen Édouard Louis kirjoittaa esikois­teoksessaan Ei enää Eddy: ”Pahinta ei ole se mitä on, vaan se miltä näyttää.”

Feminiinisyys on heikkoutta ja haurautta, kukkamekot silkkaa typeryyttä.

Siksi työhaastatteluissa, koulussa ja uusien ihmisten kanssa madallan yhä ääntäni ja yritän hillitä itselleni tyypilliset maneerit. Yritän viestiä ympäristölle, että olen vakavasti otettava maskuliininen mies:

Katsokaa ja kuunnelkaa minua.

Ihan kuin maskuliininen habitus olisi koko olemassa­oloni päämäärä.

Kun aikuisuuden kynnyksellä pääsin pois koulun liikuntatunneilta ja uskaltauduin omilleni, homoyhteisö tuntui mahdollisuuksien paratiisilta. Totuus on kuitenkin se, että feminiinisiä miehiä ei välttämättä toivoteta tervetulleiksi sateenkaariliput liehuen.

Entinen työkaverini sanoi kerran, ettei ikinä voisi olla naisellisten miesten kanssa. Jos haluaisin maata ämmien kanssa, olisin hetero, hän julisti.

Deittisovelluksissa tapaamistani miehistä yllättävän moni kuvailee itseään miehekkääksi. Jos bi- tai homomiehet kokevat tarpeelliseksi korostaa omaa miehekkyyttään, tarkoittaako se, että myös ei-heterot pitävät toisiaan oletusarvoisesti feminiinisinä? Ovatko mahdollisen treffikumppanin feminiiniset piirteet epätoivottuja?

”En voi sille mitään, mutta vain maskuliiniset miehet kiinnostavat.”

Samankaltaisia epätoivon parahduksia olen kuullut sekä heteronaisilta että homomiehiltä.

Tätä fantasiaa edustavat myös Tom of Finlandin muskelimiehet, joiden reiden paksuiset kullit ja veistokselliset rintalihakset ovat suora lainaus kreikkalaisen mytologian Zeukselta. Nykyisin lähimpänä tätä utopiaa poseeraa näyttelijä Antti Holma, jonka täydelliset pakarat Instagramissa saavat minut ja ­iltapäivälehtien toimittajat halkeamaan kateudesta.

Feministiteoreetikko Judith Butler esittää Hankala sukupuoli -teoksessaan ajatuksen sukupuolen performatiivisuudesta. Butlerin mukaan sukupuolen todellisuus luodaan jatkuvasti ylläpidetyillä sosiaalisilla esityksillä. Tietämättäni sovelsin teininä butlerilaista teoriaa kuvitellessani, että alfaurosmaneerit hallitsemalla olisin vihdoin one of the boys.

Onneksi nykyään voin suhtautua feminiinisyyteeni ja homouteeni leikillisesti. Näiden piirteiden korostamisesta on tullut tapa ja halu näyttää koko maailmalle, että minä olen minä.

Lähipiirini joutuu kuuntelemaan kyllästymiseen asti homovitsejäni, sillä musta huumori tekee minusta immuunin homofobialle ja heteronormatiivisuudelle. Masokistin tavoin satutan itseäni enemmän kuin kukaan muu pystyy – se tekee elämästäni siedettävää.

Toisaalta kaiken uhon ja provokaation alla olen yhtä epävarma kuin yläasteella. Olen vain puolikas mies, sillä feminiininen mies on ikuisesti koulumaailman v***n hintti.

Vai olenko itse rakentanut epätodellisen kuvitelman oikeasta tavasta olla mies?

Mahdollisesti.

Mutta en silti ymmärrä, miksi feminiininen pikkupoika saa aikuisen miehen ärsyyntymään saunanlauteilla.

Tuskin se on pikkupojan vika.

Rasmus Arikka on vapaa kirjoittaja ja teatterintekijä. Hän asuu Helsingissä ja opiskelee dramaturgiaa ja näytelmän kirjoittamista Teatterikorkeakoulussa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai