Kodin sydän täynnä jätettä - Sunnuntai | HS.fi

Kodin sydän täynnä jätettä

Vastuu jätteistä on sysätty kuluttajille, vaikka se kuuluisi tutkijoiden mukaan teollisuudelle, kirjoittaa kolumnissaan Päivi Ängeslevä.

11.4. 2:00 | Päivitetty 11.4. 7:47

Päivi Ängeslevä­

Ihmettelin sinisiä muovinhitusia, joita maaperä mökin takana sylki sisältään. Hain liiteristä talikon ja käänsin maata. Kun löysin lasipurkkeja, ruostuneen säilyketölkin, muovipullon ja lisää repaleista muovia, tajusin, että mökin entiset asukkaat olivat haudanneet jätteensä takapihalle vielä 1980-luvulla.

Pisti vihaksi. Kuinka kehtasivat! Muovinhitusten maatuminen voi kestää sata vuotta. Säilyketölkki ja muovipullo säilyvät jopa viisisataa vuotta, ja lasi säilyy ikuisesti.

Toisaalta ymmärsin. 1980-luvulla maaseudulla ei vielä ollut toimivaa jätekeräystä. Rikkinäiset ja turhat tavarat säilöttiin vintille, jätteet haudattiin takapihan monttuun tai läheiseen suohon. Niistä haluttiin vain eroon. Niin olisin ehkä toiminut itsekin.

Sen jälkeen jätehuolto on kehittynyt harppauksin. Nykyisin kotitalouden jätteet yleensä lajitellaan, ja vastuu siitä on yksin kuluttajalla. Kodin lajittelukeskus on keittiö, jossa on syytä olla jopa kymmenen astiaa erilaisille jätteille.

Mietin keittiötäni, jossa on astiat vain bio- ja sekajätteelle.

Yritän silti. Kerään metallit ja lasit pöydälle, paperit, kartongit ja pahvit lattialle. Käytetyt patterit kaappiin, panttipullot kassiin. Muovi on vaikein. Pakkauksia lojuu siellä täällä, ja kun keittiön sotku oikein ärsyttää, heitän nekin sekajätteeseen.

Tiedän, että teen väärin.

Rikkinäinen juomalasi ei kuulu lasinkeräykseen. Leivinpaperi on biojätettä. Teen Marttojen testiä jätteiden lajittelusta enkä osaa vastata edes siihen, miten ehjä vaate tulee hävittää.

Lajittelusta on tehty vaikeaa. Se vaatii paneutumista ja vie aikaa. Ihmetyttää, miten tähän on päädytty.

Soitan historiantutkija Henry Nygårdille, joka on tutkinut Suomen jätehuollon kehittymistä. Hän kertoo, että jätteitä on aina lajiteltu, jos siitä on ollut hyötyä teollisuudelle tai ihmisille. Ruuantähteet on heitetty sioille, ihmisten ja eläinten jätökset on noudettu kaupungeista maaseudun pelloille.

Sota-aika ja sen jälkeiset vuodet tehostivat lajittelua.

Nygård selittää, että paperia, lumppua ja metallia käytettiin teollisuuden raaka-aineina. Niiden keräämisestä sai palkinnoksi sokeria, Mekano-rakennussarjoja, radioita tai jopa rahaa.

Panttipullot tulivat 1970-luvun lopulla, ja sen muistan.

1970-luvun pikkukaupungissa kaatopaikka oli ”kierrätyskeskus”, josta tarttui usein mukaan yhtä paljon tavaraa kuin sinne jäi. 1980-luvulla sekin alkoi muuttua. Kaatopaikalla jätteet oli lajiteltava, ja niistä piti maksaa. Vähitellen tavaran ottaminen mukaan kiellettiin.

Alettiin ajatella, että jätteet on lajiteltava siellä, missä ne syntyvät.

Mallia otettiin Ruotsista. Ensin lajiteltiin huushollissa, sitten taloyhtiön ja kauppakeskusten jätepisteillä, sorttiasemilla tai jätteidenkäsittelyalueilla.

Huono päivä. On liian kiire ja keittiö liian sotkuinen, joten tyhjä maitopurkki, margariinirasia ja sen foliokansi lentävät sekajätteeseen. Illalla iskee syyllisyys. Kuinka kehtasin! En edes asu maalla, jossa muovi ja metalli olisi kuskattava autolla jätepisteeseen. Tajuan, että asenteeni ympäristöön on ristiriidassa käyttäytymiseni kanssa.

Suomalaiset suhtautuvat lajitteluun vakavasti ja pitävät sitä velvollisuutena ympäristöä ja yhteiskuntaa kohtaan, selittää sosiologian professori Jarno Valkonen. Kun lajittelee jätteensä, tuntee tekevänsä jotain konkreettista ympäristön ja yhteisön hyväksi.

Kun ei siihen pysty, tuntee toimivansa normien vastaisesti. Siis väärin.

Häpeää ja syyllisyyttä voi torjua syyttämällä muita ihmisiä tai olosuhteita. Niin olen tehnyt. Olen vähätellyt piittaamattomuuttani ja kironnut liian pientä keittiötä, jossa ei ole tarpeeksi jäteastioita, ja pakkauksia, joissa on turhan paljon muovia.

Ympäristöpolitiikan emeritusprofessorin Ilmo Massan mukaan olen käyttänyt syyllistymiskilpeä.

Hän on puhunut myös arjen tyranniasta. Siitä, kuinka arvot murentuvat arjen paineissa. Silloin joutuu arjen pakkorakoon, jossa ei voi elää arvojensa mukaisesti.

Kuin minusta puhuisi. Arvoihini kuuluu lajittelu, jos vain ehtisin ja pystyisin.

Tulevaisuudessa lajittelu vain kiihtyy, sillä Euroopan unioni vaatii enemmän. Suomessa yhdyskuntajätteen kierrätys­aste on 43 prosentin luokkaa. Sen pitäisi nousta 55 prosenttiin vuonna 2025 ja 65:een vuonna 2035.

Kohta on lajiteltava tekstiilit, sitten ehkä eroteltava muovilajit. Ajatuskin väsyttää.

Miten osaan hävittää paidan, joka sisältää puuvillaa, polyesteriä ja viskoosia? Miten tunnistan erilaiset muovit? Entä kannattaako niitä edes lajitella, jos uudet sortit on kuljetettava jätepisteisiin kymmenien kilometrien päähän, kuten maaseudulla nykyisin?

Selvää on, että lajittelua on lisättävä haja-asutusalueilla. Sen pitäisi olla helpompaa, jotta kierrätysaste nousisi. Mutta miten? Ehkä tutkijat tietävät.

Henry Nygård ja Jarno Valkonen sanovat, että vastuu jätteistä kuuluu teollisuudelle, sehän niitä tuottaa. Siellä myös päätetään tuotteiden materiaaleista. Jos margariinirasia ja sen kansi olisivat samaa muovilajia, olisi lajittelukin helpompaa.

Ilmo Massa näkee lajittelun ”prosessina, joka on vielä kesken”.

Minä mietin keittiötäni. Mahdunko enää sinne, jos lajittelu vaatii viisitoista astiaa?

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai