Autotytön pikkukokemukset - Sunnuntai | HS.fi

Autotytön pikkukokemukset

Ajatus siitä, että kaikilla on oikeus omaan kehoonsa, tuli Suomen lainsäädäntöön vasta parikymmentä vuotta sitten, kirjoittaa kolumnissaan Satu Vasantola.

18.4. 2:00 | Päivitetty 18.4. 6:51

Satu Vasantola­

Kun #metoo-keskustelu kävi kiihkeimmillään, pääsin haastattelemaan kirjailija Kaari Utriota. Se oli hieno kokemus, monestakin syystä. Utrio tuntee tasa-arvon ja naisten historian, hänellä on vaikuttava kirjasto ja kiinnostavat jutut.

Kahvipöydässä hän kysyi, haittaisiko, jos hän polttaisi savukkeen. Harvinainen kysymys, joka kertoo Utrion perspektiivistä. Hän eli nuoruuttaan 1950- ja 60-luvuilla, jolloin tupakka oli itsenäisen naisen merkki.

Puhuimme #metoosta ja tasa-arvon kehityksestä. Minä tuskailin, eikö mikään muutu. Miksi nuoret naiset yhä joutuvat samanlaisen kourimisen kohteeksi kuin äitinsä aikanaan?

Utrio oli optimistisempi. Tätä hän oli odottanut, jotain #metoon kaltaista, uuden sukupolven tasa-arvoaskelta. Joka sukupolvella on omansa, hän muistutti. Viime vuosisadan alussa päästiin äänestämään, 30-luvulla saatiin oikeus omiin rahoihin, 80-luvulla sukunimilaki, naispapit ja tasa-arvolaki, 90-luvulla raiskaus avioliitossa muuttui rikokseksi.

Lainsäädännön kehitys ja lehtiarkistot paljastavat Utrion olevan oikeassa. Tasa-arvo parantunut selvästi muutamassa kymmenessä vuodessa. Vai miltä kuulostavat seuraavat otteet Helsingin Sanomien jutusta vuodelta 1969?

Autotytöillä on myös kiristyskeinoja. Liftailevat teiden varsilla autoihin, ja kun kuljettaja on nauttinut kaikki luontoisedut, tyttö kertoo olevansa alle 17-vuotias. Ilmoittaa sitten vain kylmästi, että olisi syytä maksaa vähän korvauksia, ettei asiaa annettaisi poliisille.

Juttukokonaisuuteen oli haastateltu vankilan opettajaa, ja siinä kerrotaan raiskaajien näkökulmasta näin:

Miesten mielestä väkivalta on erittäin suhteellinen käsite. Monet vankilassa istuvat eivät katsoneet käyttäneensä lainkaan väkivaltaa.

”Isojen poikien” lentävä lause linnassa on, että ”eihän se miltään tunnu, jos ihan pihistämättä saa” eli heidän mielestään pieni vastustelu kuuluu asiaan.

Juttuun haastateltu lääkäri kertoo, että raiskaus voi aiheuttaa henkisiä vaurioita, mutta seurausten vakavuus riippuu tytön taustasta. Kiltti perhetyttö kärsii hänen mukaansa enemmän kuin ”liftailevaa elämää viettävä autotyttö”, jolle kyse on ”pikkukokemuksesta”.

Erityistapauksena lääkäri nostaa esiin naiset, joilla on estoja:

Jotkut naiset eivät voi antautua normaaliin sukupuoliyhteyteen, koska heidän voimakas yliminänsä pitää sitä tuomittavana. Kun nainen kuitenkin haluaa sukupuolielämää, hän alitajuisesti hakeutuu sellaiseen tilanteeseen, jossa arvelee tai tietää joutuvansa raiskatuksi.

Tällaisella menettelyllä hän saavuttaa seuraavia etuja: 1) hän saa kaipaamansa sukupuolisen tyydytyksen, 2) makaamisen yhteydessä olleesta väkivallasta hän saa rangaistuksen omasta tyydytyksestään ja 3) hän saa vieritetyksi syyn pois omilta niskoiltaan syyttäessään raiskaajaa.

Aika siskokultia nämä 60-luvun naiset.

Opetushallituksen alakouluille tarkoitettu materiaali toteaa, että ”koko keho on joka paikasta ikioma, eikä muilla ole siihen mitään oikeutta”.

Tämä on nykyisin lähes itsestäänselvä ajatus, mutta kovin vanha se ei ole. Suomessa se nousi 1990-luvulla, selvästi esimerkiksi Ruotsia myöhemmin, kertoo oikeustieteen emieritaprofessori Kevät Nousiainen.

Lainsäädäntö perustui pitkään siihen ajatukseen, että tyttö on isänsä ja vaimo miehensä omaisuutta. Vuoden 1734 rikoslaki eli Pahategon Caari sisälsi luvun waimowäen rauhasta. Siinä säädettiin näin.

Jocainen cuin wäkisin otta ja poiswie toisen miehen waimon eli morsiamen, wastoin hänen tahtoans; olcon hengens rickonut, waicka hän ei olis händä maannut. Jos macaminen sijhen tygö tule; olcon myös rickonut caiken irtaimen caluns.

Yli 150 vuotta myöhemmin säädetty rikoslaki perustui edelleen samankaltaiseen ajatteluun: seksi kuuluu avioliittoon ja vaimo miehelleen.

Pitkään ajateltiin, että raiskaus on loukkaus aviomiestä tai isää eikä niinkään uhrina ollutta naista kohtaan.

Tämän ajattelun kaiut kuuluivat tuossa HS:n raiskausjutussa, jossa ihmeteltiin, miksei kuski saisi nauttia luontoiseduistaan. Ne ovat läsnä, kun seksuaalirikoksen uhrilta kysytään, halusitko kumminkin, joitko liikaa, katsoitko sillä silmällä, mihin asti mekkosi ylsi.

Tämän historian takia kiistellään vieläkin siitä, tarvitaanko seksiin molempien suostumusta vai ei. Tämän(kin) takia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt joutuvat yhä taistelemaan oikeuksistaan.

Viidenkymmenen vuoden takaisen jutun asenteissa haisee hämmasmätä, suolistoloiset ja ulkohuussi, mutta juttu auttaa silti ymmärtämään sitä matkaa, joka tasa-arvossa on kuljettu, ja työtä, jota sen eteen on tehty.

Perillä ei olla vieläkään. Asevelvollisuus syrjii miehiä, lastenhoito jää naisille, ja työelämän tasa-arvo, kaukana siintää. Mutta sukupuolten tasa-arvon eteen on sentään jo tehty töitä, monessa muussa kohdassa ollaan vasta alkeissa.

Välillä pysähdyn miettimään, miltä tämä aika ja omatkin tekemiset näyttävät viidenkymmenen vuoden kuluttua. Mille asioille nyt ollaan sokeita, keiden ongelmat ohitetaan?

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai