Tänä kesänä Eva Ryynänen ja Pat Westerford nyrjäyttivät suhteeni puihin - Sunnuntai | HS.fi

Tapion temppeli ja puhuvat haavat

Käynti syrjäkylän pikkukirkossa nyrjäytti suhteeni puihin, kirjoittaa kolumnissaan Jaakko Lyytinen.

x

29.8. 2:00 | Päivitetty 29.8. 6:54

Jaakko Lyytinen

Seisoin pikkukirkon alttarilla, mutta en ajatellut Jeesusta. Ajattelin Evaa, Tapiota ja puita.

Kuvittelin männyt, jotka olivat kasvaneet Komin tasavallan metsissä vuosisatojen ajan. Tsaarit olivat tulleet ja menneet. Oli tehty vallankumous, käyty maailmansotia. Jättiläiset olivat seisseet Komin metsässä ylväinä kuin doorilaiset pylväät.

Eräänä päivänä neuvostoliittolainen metsänhoitaja oli kaatanut männyt. Puut oli toimitettu Suomeen, mutta osa rungoista oli ollut liian suuria metsäteollisuuden tarpeisiin. Ja niin nämä ikivanhat punahongat olivat päätyneet Pohjois-Karjalan pikkukylässä asuneelle taiteilijalle, joka oli veistänyt niistä tämän omalaatuisen kirkkonsa seinät, lattiat ja penkit.

Alttaritaulun paikalla törrötti valtava kuusen juurakko. Se oli peräisin Ruokolahdella kasvaneesta 136-vuotiaasta jättiläiskuusesta, jonka salamanisku oli kaatanut.

Ovet oli veistetty jättiläistuijasta. Se oli kasvanut Kanadan länsirannikolla. Kirkon luoja, kuvanveistäjä Eva Ryynänen oli löytänyt puun pitkän etsinnän jälkeen Kitimatin sahalta Vancouverin pohjoispuolelta.

Eva Ryynänen, omaa sukua Åsenbrygg, kasvoi maatilalla Vieremällä Pohjois-Savossa. Pikkutyttönä hän vuoli isänsä puukolla västäräkkejä, kissoja ja hevosen, joka mahtui tulitikkulaatikkoon. Kun hän satutti kätensä, puukko otettiin pois. Eva jatkoi viikatteen kärjellä.

Vuonna 1934 Eva matkusti Helsinkiin. Ateneumin aulassa Suomen taideyhdistyksen edustajat katsoivat, kun itseoppinut 19-vuotias savolaistyttö kaivoi säkistä veistoksen, jonka hän oli tehnyt lahosta haapapölkystä. Se esitti Aleksis Kiven seitsemää veljestä Hiidenkivellä.

Taideherrat olivat niin hämmentyneitä, että he puhkesivat nauramaan. Siltä istumalta he hyväksyivät Evan oppilaaksi arvostettuun kouluunsa.

Eva valmistui, mutta ei jäänyt Helsinkiin. Sodan aikana hän tapasi Paavo Ryynäsen, haavoittuneen upseerin. He muuttivat Paavon kotitilan takamaille Pohjois-Karjalan Vuonislahdelle.

Lehmät poikivat, vuosikymmenet kuluivat. Eva veisti puuta ja Paavo avusti tekemällä esityöt moottorisahalla. Kun veistos oli valmis, Eva soitti ystävälleen Ailalle: ”Ottakee peräkärri ja tulukee hakemaan – lankut on valamiit!”

Vuonna 1974 Evalta tilattiin näyttely helsinkiläiseen Amos Andersonin taidemuseoon. Lankut olivat valamiit. Evan veistokset ja reliefit hurmasivat yleisön. Kriitikot ylistivät. Tuli työtilauksia ulkomailta. Kotitilalla Paaterissa navetta muutettiin ateljeeksi.

Kun olin käynyt Eva Ryynäsen kotimuseossa, jatkoin lomaani. Kesäillat olivat luonnottoman lämpimiä. Kuin missäkin Naxoksella. Makasin kaljatölkki kourassa pihalla ja luin kirjaa. Yritin rentoutua kaksin käsin, mutta tunsin oloni rauhattomaksi. Se johtui kirjasta, Richard Powersin romaanista Ikipuut (Overstory), jonka Sari Karhulahti on upeasti suomentanut.

Powers kirjoitti teoksensa, kun hän oli nähnyt Kaliforniassa tuhatvuotiaita punapuita, jotka aiottiin hakata. Ikipuut oli oikeastaan romaanin kaapuun puettu 650-sivuinen manifesti, muistokirjoitus metsille, jotka ihminen on kasvukiimassaan kaatanut.

Yksi kirjan keskushahmoista on puututkija Patricia Westerford eli Pat, joka luo mullistavan teorian. Sen mukaan puut kommunikoivat keskenään. Pat on romaanihenkilö, mutta hänellä on esikuva oikeassa elämässä, metsäekologi Suzanne Simard, jonka tutkimusten perusteella puut todella kommunikoivat keskenään – ja myös muiden kasvilajien kanssa.

Ikipuissa Pat joutuu todistajaksi oikeudenkäynnissä, jossa syytetään hakkuita vastustaneita metsäaktivisteja. Tuomari kysyy Patilta: ”Nuoret, suorat ja nopeakasvuiset puut eivät siis ole parempia kuin vanhat ja lahot?”

Pat vastaa: ”Ne ovat parempia meille. Eivät metsille. Itse asiassa vastikään istutettuja puupeltoja ei oikeastaan voi sanoa metsiksi.”

Laskin kirjan kädestäni ja katsoin hennossa tuulessa havisevia haapoja. Yrittivätkö haavat sanoa jotain?

Kuvat vilisivät mielessäni. Maisemaselfie kansallispuistossa, Gore-Texiä päällä ja vaahtomuovia pyllyn alla. Kuksassa reilun kaupan kahvia ja kauramaitoa. Olin metsästä vieraantuneen kaupunkilaisen karikatyyri, sentimentaalinen horisija, jolle elintaso oli aina kelvannut, mutta joka oli havahtumassa huteran rakennelman todelliseen hintaan vasta viimeisen kuulutuksen kajahtaessa kaiuttimista.

Juuri kun olin painamassa korvani haavan runkoa vasten, huomasin naapurini, joka hoiti kukkiaan. Nyökkäsin ja sujautin tölkin selkäni taakse.

Paaterin kirkko avattiin kesällä 1991. Tulijoita oli niin paljon, että Lieksan Vuonislahteen johtava pikkutie meni tukkoon ja asuntovaunujen tulo piti kieltää.

Eva Ryynänen oli jo 76-vuotias. Kirkko oli hänen elämäntyönsä huipentuma, mykistävä kokonaistaideteos, jonka kaltaista en ole nähnyt missään muualla.

Makasin taas pihalla. Tällä kertaa luin Evasta kertovaa kirjaa. Tölkki tyhjeni. Ja mieli. Ohilipuvan hetken muistin, mitä olin ajatellut seistessäni yksin Evan ihmeellisessä kirkossa heinäkuisena keskiviikkoaamuna. Tämä voisi yhtä hyvin olla muinaissuomalaisen metsän jumalan Tapion temppeli. Tai ikipuiden mausoleumi.

Eva Ryynäselle kivi edusti kuolemaa ja pronssi ylösnousemusta. Puu oli hänelle ikuista. Hän puhui männyistä, jotka elivät pitempään kuin me ihmiset. Hän puhui luonnosta, joka oli ennen meitä. Ja joka olisi meidän jälkeemme.

Eva kuoli lokakuussa 2001. Hän veisti melkein elämänsä loppuun asti. Viimeinen työ oli poppelista veistetty Perhonen. Se jäi kesken.

Viimeisinä vuosinaan hän lausui iltarukouksen: ”Sitten kun en enää voi tehdä työtä, haluaisin lähteä pois.”

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai