Mitä nuoret runoilijat oppivat ystävältään Sirkka Turkalta? "On ok olla raikuli nainen ja sitten taas vetäytyä loukkoonsa kirjoittamaan." - Sunnuntai | HS.fi

Runoilija Sirkka Turkka kotonaan Lohjalla vuonna 2006.

Mitä opin Sirkka Turkalta

Sirkka Turkka (2.2.1939–23.10.2021) jätti väkevän jäljen suomalaiseen runouteen ja nuoriin kirjoittajiin, jotka saivat Turkasta ystävän.


31.10.2021 2:00 | Päivitetty 31.10.2021 10:51

Olli Heikkosen, 56, esikoisrunokokoelma Jakutian aurinko ilmestyi vuonna 2000, kun hän oli 34-vuotias. Samana vuonna hän tutustui Sirkka Turkkaan.

Runoilija Olli Heikkonen

”Soitin vuonna 2000 Sirkka Turkalle ja pyysin häntä kirjoittamaan esseen Elävien runoilijoiden klubin vuosikirjaan.

Sirkka tiesi, kuka olen. Ensimmäinen kirjani oli silloin vastikään julkaistu, ja meillä oli sama kustantaja, Tammi. Kustannustoimittajamme Silja Hiidenheimo oli lähettänyt kirjani Sirkalle, ja Sirkka oli lukenut sen. En muista, mitä hän kirjastani silloin sanoi.

Mutta kun sain samana vuonna Hesarin kirjallisuuspalkinnon, Sirkka soitti ja onnitteli. Sen jälkeen hän totesi lakonisesti, että seuraavaksi alkaa pitkä hiljaisuus. On hetki humua, kun kaikki ovat sinusta kiinnostuneita, ja sitten se loppuu. Alkaa runoilijan arki. Se piti paikkansa.

Se oli hyvin sirkkamaista, tuollainen suoruus. Arvostin sitä paljon.

Sirkka ei koskaan kirjoittanut pyytämääni esseetä, vaikka puoliksi myöntyi siihen. Ei hän ollut esseisti, vaan runoilija. Mutta yhteydenpito jatkui.

Sirkka soitti ja onnitteli kirjallisuuspalkinnosta. Sen jälkeen hän totesi lakonisesti, että seuraavaksi alkaa pitkä hiljaisuus.

Tapasimme, kun Sirkka kävi kustantamon juhlissa ja muissa tapahtumissa Helsingissä. Kävin Lohjalla muutaman kerran häntä moikkaamassa. Kerran oli keilaamisreissu, Helsingistä lähti muitakin kuin minä. Sirkka oli alkanut harrastaa keilaamista.

Tasan kymmenen vuotta sitten, vuoden 2011 syksyllä, Sirkalla oli residenssipaikka Berliinissä. Hän pyysi minua mukaansa. Vietimme viikon yhdessä. Teimme pitkiä kävelyreissuja ympäri kaupunkia. Kävimme katsomassa nähtävyyksiä ja kaupungin vilinää. Kuuntelimme paljon musiikkia ja puhuimme siitä, miten Usko Viitanen tulkitsee Oskar Merikannon Laatokka-sävellyksen. Molemmat tykkäsimme kappaleen voimakkuudesta.

Sirkka oli aiemmin sanonut lopettavansa kirjoittamisen. Parnassossa oli ollut kirjoittamisen lopettamisen vaikeudesta kertova artikkeli, josta Sirkka halusi puhua. Hän teki siitä johtopäätöksen, että haluaa lopettaa kirjoittamisen ajoissa.

Mutta siellä Berliinissä yhtäkkiä alkoi sitä runoa tulla. Hän oli siitä iloinen. Hän auliisti halusi näyttää tekemänsä runot. Niitä oli kaksi.

Hän luki runot residenssissä minulle. Toinen kertoi Panke-virrasta, ihan pienestä purosta, jonka rannalla Sirkka käveli residenssin lähellä. Se on Berliinin läpi virtaavan Spreen sivujoki. Toista en muista.

Rohkaisin häntä, että kirjoita ihmeessä lisää. Jostain ulkomailtakin oli soitettu ja ehdotettu, että runoja olisi samalla käännetty toiselle kielelle. Hän mietti, pitäisikö vielä ryhtyä tähän hommaan, mutta ei Sirkka sitten kuitenkaan ryhtynyt.

Käsitykseni on, että sellainen kymmenkunta runoa oli lähetettävänä, mutta se oli hänestä liian vähän, ja ehkä näin olikin.

Ei Suomessa kukaan ollut kirjoittanut samalla tavalla ennen Sirkkaa. Leikkaukset ja asennonvaihdokset – kun kuvittelee, että runo kertoo jostain asiasta, se hyppääkin ja osuu ihan toisaalle. Sirkka pystyi olemaan pateettinen ilman, että se tuntui pateettiselta. Tästä tuli ylevyyttä, jylhyyttä ja syvyyttä runoihin. Sirkka yhdistää runoissaan ainutlaatuisella tavalla matalan ja korkean.

Lähetin kaikki kirjani niiden ilmestyttyä Sirkalle, ja minullakin on hänen lähettämänsä kirja, se viimeinen. Omistuskirjoituksen alla on allekirjoitus, Sirkka ja Candy, eli hänen koiransa. Sirkalle eläimet olivat ystäviä, varsinkin koirat ja hevoset. Hän halusi usein puhua niistä.

Hänen viimeisin rottweilerinsa oli hankala pideltävä. Hän otti sen, kun se oli jo aika iso, ollut toisella omistajalla ja kai hakattu, tai ainakaan sitä ei kasvatettu tottelevaiseksi. Sirkka teki kovasti töitä sen kanssa. Se oli aika itsepäinen koira, ja Sirkkakin alkoi vanhentua.

Sirkan seurassa oli helppo olla. Hänestä näki, mitä mieltä hän oli asioista tai ihmisistä, sitä ei tarvinnut arvailla.

Tulin tuodakseni teidän silmiinne

valon ja levottomuuden,

nyt vajoan suruun kuin sumuun

lamppuna eläinten ystävyys.

Sirkka Turkan kokoelmasta Yö aukeaa kuin vilja, Tammi, 1978

Runoilija Aura Nurmi, 33, haastatteli Sirkka Turkkaa kolme vuotta sitten sairaalassa, ja siitä alkoi yhteydenpito. Turkka valitsi Nurmen toisen runokokoelman nimen, Leijonapatsailla.

Runoilija Aura Nurmi

”Vuonna 2018 menin tekemään juttua Sirkka Turkasta Nuoreen Voimaan. Olin tietenkin valmistellut kaikki haastattelukysymykseni hänen runoistaan – runoilijana haluaisin itse aina keskustella kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Mutta se olikin vaikeata siinä tilanteessa.

Muistisairaus oli edennyt sen verran pitkälle, että Sirkka ei enää muistanut omia runojaan.

Tapasimme Lohjan sairaalassa. Aloin hermostuneena lukea Sirkan omia runoja hänelle. Sirkka kuunteli ja totesi, että hmm, mielenkiintoista, ihan hyviä!

Olin löytänyt Nousevan auringon talon (1997) kaksikymppisenä antikvariaatista. Se teki tosi ison vaikutuksen. Rivit olivat erilaisia kuin korukielinen materiaali, mitä olin siihen mennessä kuluttanut. Samaistuin hänen kovisteluunsa ja vapaakielisyyteensä, kohtalokkuuteensa. Siihen mennessä minulla ei vielä ollut yhtä kirjallista esikuvaa, mutta tämä oikein tujautti. Se oli repivä kokemus, ja ymmärsin, että Sirkka Turkka on ihan erilainen tapaus.

Ensimmäisen kerran näin hänet tapahtumassa, jossa hän oli esiintymässä. Hän luki hyvin hitaasti, ja kaikki olivat hipihiljaa. Hänen karismansa oli käsittämätön. Hän oli hirveän, hirveän älykäs ja puhuessaan leikki kielellä, nauroi ja vitsaili paljon. Kerrankin joku sanoitti elämää filtteröimättä. Uskon, että Sirkka arvostaa tällaista tupakkayhteyttä, hän oli todella kova tupakoitsija. Ja eläjä.

Hänellä oli ankara kuri, hän työskenteli ankarissa olosuhteissa lähellä luontoa, totaalisessa yksinäisyydessä. Mutta sitten oli myös juhlava puoli: hän vietti paljon aikaa runopiireissä ja ajeli vankkureilla ympäri ämpäri, poltti tupakkaa, joi kaljaa ja puhui paljon. Seurusteli, rakasti.

Tämä on näkemykseni hänestä, ja se voi olla fiktiivinen. Olen eri sukupolvea, mutta tällaisen kuvan hänen omien juttujensa perusteella sain.

Sairaalassakin Sirkasta paistoi uskomaton aurinkoisuus ja valoisuus. Varmistin, että Sirkan muistisairaudesta sai kirjoittaa. Hän ei yhtään säälitellyt oloaan vaan toivoi, että hänelle tuotaisiin tai lähetettäisiin postissa röökiä. Kaverini menikin käymään ja vei hänelle purutupakkaa, ehkä myös nikotiinipurkkaa. Sirkka sanoi, että hoitsut piilottavat ne. Sairaalassa kävi todella paljon ystäviä katsomassa Sirkkaa. Koko ajan sisään lappasi porukkaa ja ovi kävi.

Hän ei yhtään säälitellyt oloaan vaan toivoi, että hänelle tuotaisiin tai lähetettäisiin postissa röökiä.

Sairaalassa katsoin, että Sirkka on aika huonossa kunnossa fyysisesti, vaikka juttu kyllä lensi. Mutta kun vierailun jälkeen soitin hänelle, hän olikin kotona. Ihmettelin, että miten olet päässyt kotiin. Hän loukkaantui ja sanoi, että etkö sitten uskonut, että enää pääsen. Sitten hän sanoi, että Aura, hanki mulle joku kärry, nyt lähdetään runoklubeille Helsinkiin.

Sirkka antoi vahvistuksen sille, että on ok olla raikuli nainen. Älykkö ja ekstrovertti ja äänekäs. On ok ottaa tilaa, koska Sirkkakin otti sitä. Hän ei välittänyt, mitä hänestä ajatellaan, vaan rakasti täysin rinnoin elämää. Tuli sellainen olo, että ehkä minäkään en ole syntinen, vaan boheemi. Ja että nainenkin voi olla näkyvä ja sitten pian taas vetäytyä loukkoonsa kirjoittamaan.

Soittelimme seuraavien kuukausien ajan. Aina Sirkka ei muistanut minua mutta oli silti ihan mielellään pölisemässä. Joskus hän sanoi, että sano sille Helsingin likalle, että ei koko ajan soittele mulle. Sanoin, että minä olen se Helsingin likka. Sitten hän pehmeni.

Kerroin puhelimessa, että olin juuri saanut tietää saavani tärkeän kustannussopimuksen Otavalta, ja hän auttoi päättämään kirjan nimen. Muutamista vaihtoehdoista hän valitsi, ja siitä tuli Leijonapatsailla. Naureskelimme, että eläinrakkaana hän valitsee aina eläinyhteyden.

Sitten hän sanoi, että ruoski itseäsi. Pidä itsesi hyvässä kunnossa.

Ymmärrän, ettei hän tarkoittanut vain fyysistä kuntoa, vaan totaalista antautumista sille, mitä tekee. Ja että välillä se sattuu. Mutta hän myös sanoi, että ilman surua ei tule runoa.”

Kuukausiliitteen juttu Sirkka Turkasta vuodelta 2006 on julkaistu uudelleen.

Runoilija ja tallimestari

Runoilija Sirkka Turkka kotonaan Lohjalla vuonna 2006.

  • Sirkka Turkan esikoiskokoelma Huone avaruudessa (Tammi) julkaistiin vuonna 1973. Hän oli silloin 34-vuotias humanististen tieteiden kandidaatti ja Ypäjän hevosopistosta valmistunut tallimestari.

  • Vuosien 1973 ja 2005 välillä Turkalta ilmestyi Tammen kustantamana 13 runokokoelmaa, viimeisenä Niin kovaa se tuuli löi vuonna 2004, ja kaksi kokoomateosta. Hän sai useita kirjallisuuspalkintoja, Finlandia tuli vuonna 1986 kokoelmasta Tule takaisin, pikku Sheba.

  • Turkka kuoli lauantaina 23. lokakuuta 2021 82-vuotiaana kotikaupungissaan Lohjalla hoitokodissa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai