Aina on tilaa pienelle sukupolvien väliselle vastakkainasettelulle. Kun me 1970-luvulla syntyneet nyt olemme tulleet keski-ikään, lienee korkea aika tehdä muutamia huomioita matkan varrelta.
Aloitetaan eroavaisuuksista. Nykyisin koko elämä on yksi suuri huijarisyndrooma. Eetos on, että jos jotain ei osaa, ei sitä pidä ainakaan sanoa. Sen sijaan kannattaa parhaansa mukaan miimikoida osaamista.
Kun täti oli nuori, ei sopinut väittää, jos ei osannut, että kyllähän tämä sujuu. Se olisi ollut valehtelemista.
Siksi me 70-luvulla syntyneet emme hae tehtäviin, joihin emme ole kirkkaasti päteviä, vaan mieluummin polttelemme omissa oloissa kynttiläämme vakan alla. Alisuorittamista? Ehkä. Mutta eipähän päästä sanomaan.
Niinpä niin. Tekohymyile, niin pian hymyilet aidosti -teoria ei pure meihin. Me 70-lukulaiset emme hymyile mieluiten ollenkaan. Paitsi jos telkkarista tulee Nalle Luppakorva tai Ransu.
Sukupolveamme leimaa alakulo. Olemme alistuneet. Teimme kaiken niin kuin piti, ja katsokaa, mihin se meidät vei.
Suuret ikäluokat ovat aina paistatelleet valokeilassa, ja nyt huomio on siirtynyt millenniaalien tempauksiin. Kukaan ei puhu meistä äksäläisistä, ei ole koskaan puhunut. Meissä ei ole mitään puhuttavaa.
Olemme ne, jotka seisoivat hiljaa ruskeassa trikoopaidassa, kun vanhempamme joivat viiniä, nauroivat oudolla äänellä ja polttivat tupakkaa. Olohuoneessa leijaili sinertävä savu, kun vieraat olivat lähteneet. Ikkunat avattiin, ja tuli kylmä.
Se on osamme.
Tyydymme vähään. Haluamme vain, että on turvallista, että torstaina on sauna ja sen jälkeen lenkkimakkaraa ja Coca-Cola mieheen.
Pitää lukea venäläisiä klassikoita ja alkuperäiskansojen iltasatuja, sillä niistä oppii elämää. Pitää olla oikeudenmukainen ja antaa rahaa keräykseen.
Pitää eläytyä siihen, että köyhissä maissa on kurjaa ja nälkä. Ei voi olla niin, että toisilla on kauhean paljon ja toisilla ei ole mitään.
Uskon, että juuri me olisimme voineet luoda kohtuullisen yhteiskunnan, jossa on suhteellisen hyvä olla.
Sen mallina olisi toiminut peruskoulun luokka, jossa me olimme kaikki yhdessä. Siellä oli parempia oppilaita ja huonompia oppilaita. Toisilla oli hienommat talvilenkkarit, ja toiset taas olivat kouluun tullessaan nälkäisiä ja oirehtivat.
Niksi on siinä, että fiksujen pitää hiukan hillitä opinhalujaan ja häiriköiden häiriköimistään. Leikataan vähän molemmista päistä.
Olemme kylmän sodan lapsia. Telkkarissa näytettiin, miten suuri valo leimahti taivaanrannassa, tuuli repi puutalon perustuksiltaan kuin keveän roskan ja ilma oli täynnä kellanharmaata tuhkaa.
Sen jälkeen makasimme sängyissämme silmät auki pitkälle yöhön.
Tuntui siltä, että tärkeintä olisi nyt, että kaikki tulisivat toimeen, jotta kenenkään ei tarvitsisi painaa sitä nappulaa.
Sopi asettautua eri osapuolten kenkiin tässäkin.
Talviaamuisin seisoimme koulun pihalla odottamassa kellonsoittoa, kun oli vielä ihan pimeää.
Oli melko tavallista, että piha-aidan takana hiippaili välillä itsensäpaljastaja. Siitä ei tehty numeroa, opettaja vain sanoi, että tulkaapa lapset sieltä pois.
Tämä on kuvaavaa. Jos näki tai koki jotain kamalaa, käypä vaihtoehto oli poistua paikalta ja vaieta tapahtuneesta iäksi.
Olimme saaneet sen perinteikkään opin, että tunteista on hyvä olla puhumatta. Silloin ne saattavat mennä itsestään ohi. Eivät ehkä heti, mutta ajan kanssa.
Tai sitten ne pulpahtavat esiin parinkymmenen vuoden jälkeen aiheuttaen ihottumia, syylän ja munuaisaltaan tulehduksen.
Mutta sittenhän voi mennä lääkäriin.
Kuuntelimme hiljaa ja vastaan sanomatta aikakauden härskit vitsit ja sikamaisuudet.
Luimme lastenkirjat, joissa tyttöjen rooli oli olla se, jolla on ripset tai otsatukka. Alistuimme siihen, että lempivärin pitää olla punainen, vaikka mielessämme kapinoimme.
Vaikka äideillämme oli suuret puheet, yhteiskunnassa he soittivat toista viulua ja vaikenivat, jos kuka tahansa mies korotti äänensä.
Meillä oli sanat, mutta ei vielä tekoja.
Ei meitä ihan ilman työkaluja ole lähetetty elämän matkalle. Olemme viimeinen sukupolvi, joka on perehdytetty päihteiden käytön logiikkaan jo sylilapsina.
Kun vanhempamme istuivat iltaa, me saimme karkkia ja jäätelöä. Opimme käymään itse kiskalla ostamassa merkkareita, lätkäliigoja ja tutti frutteja.
Itse olen juonut kahvia nelivuotiaasta asti. Kai se on suurin piirtein sama kuin antaisi nykypäivänä vauvalle pullon kossua.
Älkää luulko väärin. Pidän kahvista, se on hitsin hyvää. En vaihtaisi kuppiakaan pois.
Meidän aikamme ei tullut koskaan. Ensin tuli lama ja sitten toinen lama. Buumerit eivät luopuneet työpaikoistaan, eikä heidän jälkeensä ollut enää varaa hyvinvointiyhteiskuntaan.
Pala palalta se suli kaikki pois.
Olemme nyt joutuneet outoon maailmaan, joka voisi yhtä hyvin olla Mars tai Jupiter. Haparoimme eteenpäin sokkoina. Yritämme kaikin voimin olla laittamatta viestin loppuun vääränlaista emojia, joka paljastaisi, ettemme tajua enää mistään mitään.
Jotkut ovat hylänneet 70-lukulaiset lähtökohtansa, mutta uskon, että heidän menneisyytensä saa heidät vielä kiinni jonain kauniina päivänä.
Sillä me tiedämme, mikä on oikein ja mikä on väärin. Ja tämä on saanut toiset meistä kapinoimaan. He tekevät tahallaan tuhmasti. He sanovat, että on ihan oikein, ettei anna toisille, vaikka itsellä on paljon ja toisella kylmä, nälkä ja paha mieli.
Mutta sen ei pidä antaa hämätä. He huutavat, koska he yrittävät peittää omantuntonsa äänen.