Wolt-kaupan taikasana paljasti jälleen, kuinka tietämättömyyden peittelystä on tullut monelle meistä päivittäinen performanssi - Sunnuntai | HS.fi

Tietämättömän tunnustuksia

Peittelemme tietämättömyyttämme taikasanoilla ja omituisella höpötyksellä.

21.11. 2:00 | Päivitetty 21.11. 16:56

Jaakko Lyytinen

Oli lokakuinen lauantai. Tai marraskuinen sunnuntai. En ole varma. Siitä on jo neljännesvuosisata. Mutta paikan muistan ja keskustelumme ytimen.

Olimme kävelyllä Munkkiniemenrannassa. Puhuimme hirmuvaltiaista. Tai minä puhuin. Isä nyökkäili. Kiehuin innosta. Olin lukenut tenttiä varten Karl Popperin teoksen Avoin yhteiskunta ja sen viholliset. 730-sivuinen kirja oli täynnä valmiiksi pureskeltua viisautta. Se oli solahtanut kuin sosekeitto.

Pidin isälleni luentoa diktaattorien aatehistoriallisista juurista. Tiedäthän, että Popper piti Platonia avoimen yhteiskunnan vihollisten kantaisänä?

Isä katsoi merelle. Istutaanpa hetkeksi, hän ehdotti ja pyyhkäisi nenäliinalla linnunkakat penkiltä. Platonin, Hitlerin, Stalinin sijasta hän alkoi puhua merestä.

Kun perehtyy johonkin asiaan oikein perusteellisesti, alkaa vähitellen tajuta, miten laajan meren rannalla oikeasti istuu, isä sanoi.

Siniharmaana vellonut Laajalahti ei näyttänyt mereltä vaan rehevöityneeltä järveltä. Vastarannalla törrötti Nesteen tornitalo eli ”Raaden hammas”.

Tunsin olevani kuin Dagobah-planeetan suohon pudonnut Luke Skywalker, jolle kurttuinen jedimestari Yoda valutti viisauttaan.

Tietämättömyyden peittelemisestä on tullut meistä monelle päivittäinen performanssi. Erityisen raskaaksi peittely muuttuu, jos nimen eteen on lätkäisty asiantuntijuuteen viittaava titteli.

Tuttavani osallistui äskettäin oman alansa seminaariin, jossa oli mukana eturivin asiantuntijoita. Puhujat viljelivät alansa muotitermiä, mutta vaikutti siltä, että kukin heistä oli ymmärtänyt taikasanan vähän eri tavalla – ja omista lähtökohdistaan.

Mistä tiedät, että olet itse ymmärtänyt sanan oikein, kysyin tutultani.

En tiedäkään, hän sanoi. Ja juuri siksi en käyttäisi kyseistä sanaa samalla itsevarmuudella.

Hätkähdin. Eihän noin saa sanoa. Olet itsekin asiantuntija!

Puhumme ison osan valveillaoloajastamme puuta heinää. Käytämme sanoja ja käsitteitä, joiden merkityksestä meillä on kalpea aavistus. Maailma on niin monimutkainen, että yritämme suoristaa sen sanoilla. Myötäsyklinen finanssipolitiikka. Hybridivaikuttaminen. Retentio.

Viime viikolla yhdysvaltalainen Doordash kertoi ostavansa suomalaisen ruokalähettipalvelun Woltin. Seitsemän miljardin euron kauppahinta pakeni ymmärrystä. Eetteri täyttyi analyyseistä ja mielipiteistä, jotka perustuivat pääasiassa aiempiin analyyseihin ja mielipiteisiin.

Iltapäivälehden pilapiirtäjä rinnasti Woltin ruokalähetit orjiin. Startup-yritysten äänenkannattajat ärsyyntyivät riistopuheista. Doordashin toimitusjohtaja Tony Xu lahjoitti tietämättömyytensä peittelijöille uuden taikasanan: ”Tämän taustalla on superhyvä retention-lukema, jonka Wolt on saavuttanut. Kyseessä on ultimaattinen mittari, joka kertoo, kuinka menestyksekäs markkinapaikkapalvelu on.”

Kävi ilmi, että alustatalouden kielessä ”retentio” tarkoittaa sitä, kuinka moni palvelua kokeilevista asiakkaista pysyy palvelun käyttäjinä tietyn ajan kuluessa. Kuulosti suunnilleen asiakasuskollisuudelta. Mutta se olisi ollut liian platku sana. Sen sijaan retentio kuulosti miljardien arvoiselta.

Lääkärit saattoivat nostella kulmiaan. Heidän kielessään retentio tarkoittaa muun muassa eritettä, joka jää poistumatta. Kuten tulehduspesäkkeeseen kertyvää märkää.

Munkkiniemenrannassa käyty keskustelu palaa usein mieleeni. Olen alkanut aavistaa, mitä sokraattiseen metodiin mieltynyt historiantutkija-isäni yritti sanoa.

Hän puhui merestä, mutta hän tarkoitti tietoa.

Alussa, kun tietää jostain asiasta vähän, kuvittelee tietävänsä siitä kaiken olennaisen. Näkee Laajalahden.

Luulee tietävänsä. Ei tiedä luulevansa.

Kun tietämys karttuu, kasvaa myös taju oman ymmärryksen rajallisuudesta. Mitä enemmän tietää, sitä vähemmän tietää tietävänsä.

Tajuaa Suomenlahden ja ehkä Itämeren, mutta ei väitä tuntevansa Atlanttia. Saati muita meriä.

Isä halusi sanoa: Tiedän vain sen, etten tiedä.

Taistelin pitkään ajatusta vastaan. Se tuntui lannistavalta. Mitä hyötyä on tankata tietoa, jos uurastuksen lopputuloksena on ainoastaan ymmärrys oman ymmärryksen vajavaisuudesta?

Ryhdyin kolumnistiksi.

Mutta ehkä elämän tärkeimpien oppituntien tarkoitus on tämä. Ne eivät jätä rauhaan ennen kuin olemme oikeasti sisäistäneet niiden merkityksen. Yoda-viisaudet avautuvat vasta omakohtaisten yritysten ja erehdysten kautta.

Palasin taas Munkkiniemenrantaan, kun luin Olli Jalosen romaania Taivaanpallo. Se kertoo Angus-nimisestä pikkupojasta, josta tulee tähtitieteilijä Edmond Halleyn oppipoika.

Angus kasvaa Saint Helenan saarella. Eletään 1600-luvun loppua, jolloin järjen valta vähitellen vahvistui ja taikausko alkoi väistyä. Taivaanpallon maailma on pinnalta rujo ja raaka mutta sisältä kirkasta viisautta. Romaani kertoo tiedon karttumisesta ja oppimisesta tavalla, joka kouraisee mahan pohjasta.

Angus matkustaa kohti Englantia laivassa, jonka ruuma on ollut täynnä orjia. Angus pumppaa pilssivettä, joka velloo jaloissa ja haisee kuselta.

Angus ei silti kadu lähtöään. Hän ajattelee: En ole kotona tiennyt mitä nyt tiedän. Kun katselee satamalaiturilta kun laiva keinahtelee matkan päässä, näkee minkälainen se on ulkoa mutta sisältä ja vesirajan alta ei tiedä. Vasta kun tietää niin voi tietää ettei mitään tiennytkään.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai