Häpesin, kun surin koiraani, mutta muiden reaktiot yllättivät täysin - Sunnuntai | HS.fi

Annoin koirani kuolla, koska voin

Olisimme tietenkin halunneet pitää Väinön, mutta on rakkaudenteko päästää lemmikki kärsimyksestään, kirjoittaa Maria Lassila-Merisalo kolumnissaan.

2.1. 2:00 | Päivitetty 2.1. 7:40

Koiramme kuoli marraskuussa. Sen sydän ehti oireilla vain kaksi päivää, ja muutaman tunnin kuluttua diagnoosin saamisesta se oli poissa.

Dalmatiankoira Väinö oli ensimmäinen koiramme, vasta nelivuotias. Saimme sen kasvattajalta alennushintaan, koska sen toinen silmä oli sininen, kun sen olisi pitänyt olla ruskea.

Ihmettelin ennen ihmisiä, joiden elämässä koira tuntui olevan melkein pääroolissa. Pidin kyllä koirista, mutta kuvittelin niiden olevan, no, vain koiria.

Muu perhe oli halunnut koiran jo pitkään, ja lopulta minäkin taivuin. Väinö otti hetkessä paikkansa kodissamme ja loi omanlaisensa suhteen kuhunkin perheenjäseneen.

Keskimmäinen lapsemme on sairastanut vuosia vakavasti ja oli ison osan Väinön elinajasta krooninen kipupotilas. Väinö kuunteli asiat, joita ei ollut tarkoitettu ihmisten kuultaviksi, ja sen turkki kastui lukemattomia kertoja kyynelistä.

Väinö kuunteli asiat, joita ei ollut tarkoitettu ihmisten kuultaviksi.

Tutkimukset tukevat havaintojani. Professori Hannes Lohi on tutkinut pitkään koirien geenejä ja nähnyt samalla paljon ihmisen ja koiran suhteesta. Lohi on todennut, että koiran ja ihmisen kiintymisen nopeus yllättää hänet aina.

Monissa tutkimuksissa on huomattu koiranomistajuuden tukevan ihmisen itsetuntoa ja myönteisten tunteiden heräämistä ja ilmaisua. Lemmikit voivat myös tyydyttää psykologisia perustarpeita ja paikata puuttuvia ihmissuhteita.

Eläinlääkäri soitti ja kertoi, ettei sydänlääkitys ollut tehonnut. Hän kutsui meidät lääkäriasemalle päättämään, mitä haluaisimme tehdä. Ymmärsimme, että hän puhui eutanasiasta.

Väinö oli maannut tuntikausia vaivalloisesti hengittäen, mutta kun se tuotiin meidän luoksemme, se heilutti häntäänsä innokkaasti. Se hymyili nostamalla ylähuultaan ja paljastamalla hampaansa, kuten monella dalmatialaisella on tapana. Se kiersi meidän kaikkien luona rapsutettavana.

Sen pupillit olivat lääkityksestä laajentuneet. Ehkä siksi se näytti niin surulliselta.

Me vanhemmat totesimme lapsille ja itsellemme, että on aika päästää Väinö pois.

Eläinlääkäri varmisti vielä, että olimme päätyneet eutanasiaan. Sitten hän lähti hakemaan tarvittavat välineet.

Keskimmäinen tyttäremme syöksyi ulos huoneesta pahoinvoivana. Kuopus lähti pian perään, sitten isä heistä huolehtimaan.

Esikoinen jäi kanssani Väinön luokse, mutta hänkin poistui ensimmäisen ruiskun tyhjennyttyä kanyyliin. Jäimme huoneeseen kolmisin: minä, Väinö ja lempeäeleinen eläinlääkäri.

Kun viimeinen, kuoleman viimeistelevä ruisku tyhjeni Väinön verenkiertoon, huomasin, että huoneessa soi radio. ”Everybody hurts”, lauloi REM-yhteen solisti Michael Stipe. Sillä hetkellä Väinöllä ei enää ollut kipua. Meillä muilla sitäkin enemmän.

Ihminen on lajeista ainoa, joka tiedostaa kaiken kuolevaisuuden. Kauhea taakka.

Eutanasiapäätös oli raskas. Tietenkin olisimme halunneet antaa lisää lääkettä, vähän enemmän, jospa se olisi tehonnut ja olisimme saaneet pitää Väinön luonamme.

Toisaalta meillä oli valta päästää koiramme kärsimyksestään. Suuri rakkaudenteko.

Meillä oli valta päästää koiramme kärsimyksestään.

En olisi uskonut, että Väinö kuolisi ennen äitiäni. Äiti on ollut pitkään muistisairas, jo vuosia puhumaton. Tuntuu kaiken järjen ja armon vastaiselta, että hänen sydämensä pumppaa verta päivästä toiseen, kun kognitiosta on jäljellä vain rippeet.

Syöpään kuolleen kansanedustajan Maarit Feldt-Rannan puoliso Vesa Kallionpää on puhunut julkisuudessa eutanasian puolesta nähtyään sairauden aiheuttaman tuskan.

Saattohoitoon erikoistuneen Terhokodin aiempi johtaja Juha Hänninen on kysynyt, onko eettisesti oikein odottaa luonnollista kuolemaa silloin, kun vain kuolema voi päättää ihmisen kärsimyksen.

Olennaista on tietenkin ihmisen oma tahto. Minun äitini ei pysty enää ilmaisemaan tahtoaan, mutta entä he, jotka pystyvät. Eikö heitä pitäisi voida auttaa pääsemään pois?

Surun voima yllätti minut, mutta olen alkanut ymmärtää sitä.

Koira määrittää kotinsa rytmiä ja rutiineja. Kun sitä ei enää ole, sen poissaolon huomaa jatkuvasti. Heräsin sunnuntaiaamuna seitsemältä antaakseni sille ruokaa. Kotiin tullessani harhauduin ihmettelemään, miksei se ole vastassa.

Itkin ikävääni. Itkin lastemme lohduttomuutta. Itkin kai itkemättömiäkin itkuja.

Väinön kuolemaa seuraavana päivänä sain lohdutushalauksen ihmiseltä, joka on joutunut hautaamaan oman lapsensa. Häpesin. Minähän surin vain koiraa.

Häpesin. Minähän surin vain koiraa.

Vertailu ei johda mihinkään, sillä aina löytyy joku, jolla on suurempi syy surra.

Koirani oli kuollut ja minulla sai olla ikävä. Annoin kyynelten valua ja päätin kertoa surustani avoimesti myös somessa.

Kun ihminen kuolee, läheisen surusta tulee helposti yksinäinen kokemus, koska surevaa ihmistä on vaikea lähestyä. Pelottaa. Osaammeko olla oikein, entä jos sanomme jotakin tyhmää?

Koiran kuolema tuntui aiheuttavan päinvastaisen reaktion. Sain satoja osanottoja. Liikutuin ystävästä, joka soitti itkien kaupan parkkipaikalta, ja kavereista, joita oli itkettänyt, vaikkeivät he koskaan edes tavanneet Väinöä.

Työpaikalla kaksi ihmistä alkoi itkeä vain nähdessään minut. Lounaskeskusteluissa muisteltiin lukuisia koiravainajia lämmöllä ja rakkaudella.

Jos yllätyinkin siitä, kuinka tärkeäksi Väinö perheellemme tuli, hämmästyin vielä paljon enemmän siitä, mitä sen kuolema antoi: kollektiivisen surukokemuksen, joka puhdisti ja lohdutti lukuisia ihmisiä.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai