Vapauden päivä

Henna Alhola ja Miisa Lohi tietävät, että vangin vaikein päivä on se, kun vapaus alkaa. Nyt he kertovat, mitä mieli toiveiden ja pelkojen päivänä nostaa esiin.

Henna Alhola huoneessaan Vanajan naisvankilassa. Vapautuminen on pelottava asia, Alhola sanoo.


1.5. 2:00 | Päivitetty 1.5. 8:16

Henna Alhola, 35: ”En halua hirveästi miettiä päivää, jolloin vapaudun”

”Vapaudun pian vankilasta. Tiedän kuitenkin jo valmiiksi, miten vaikeaa vapautuminen on, sillä olen vankilassa nyt toista kertaa.

Henna Alhola sanoo, että moni retkahtaa huumeisiin heti vapauduttuaan. ”Vapauden huuma on siinä hetkessä niin valtava.”

Istun tuomiota täällä Vanajan vankilassa, koska minut tuomittiin törkeästä ryöstöstä. Tämä on naisten avovankila. Aiemman, pidemmän tuomion istuin vanhassa Hämeenlinnan suljetussa vankilassa.

Tänne avovankilaan tulin viime kesäkuussa. Sain lykkäystä vankeuden aloittamiselle perhetilanteen takia.

En halua hirveästi etukäteen miettiä päivää, jolloin vapaudun. Siihen liittyy tosi raskaita tunteita. Tosin on erilaista vapautua avovankilasta kuin suljetusta kivitalosta. Avovankilassa on voinut hoitaa omia ongelmiaan. Suljetussa vankilassa monen aika menee miettiessä, että kun vapaudun, menen sinne ja menen tänne ja vittu vedän sitä ja vedän tätä.

Omien kokemusteni mukaan ainakaan Hämeenlinnassa suljetussa vankilassa vapauteen ei valmisteltu mitenkään. Ainoa järjestetty asia oli aika korvaushoitoklinikalle.

Sinä päivänä, kun ensimmäisellä kerralla pääsin vapaaksi, vapauden huuma oli aivan hirveä. Ja mitä addikti ajattelee, kun on juhlanaihetta? No hän ajattelee, että pitää juoda tai käyttää. Join jotain alkoholia varmaan heti ensimmäisenä vapauden päivänä.

Vapautumisen jälkeen vaihdoin maisemaa, kaupunkiakin, mutta tapasin yhä huumeidenkäyttäjiä, kun tarvitsin pillereitä tai muuta addiktioon. Kävin ensimmäisen vapautumisen aikaan ammattikoulua ja olin siellä pääsääntöisesti selvin päin, mutta retkahtelin kerran kaksi kuussa.

Sitten yhtenä päivänä törmäsin kahteen Lyrican myyjään, jotka olivat tuttuja Tampereen kaduilta ennen vankila-aikaa. Lyrica on lääke, jota käytetään esimerkiksi epilepsian hoitoon. Itse käytin sitä, koska sillä sai pään sekaisin. Koska minulla ei ollut rahaa, he myivät velaksi.

Parin tunnin päästä, kun olin syönyt pillerit ja juonut päälle kaljaa, myyjät soittivat, että lähde auttamaan meitä, saat kuitattua sillä tämän velkasi. Lopulta sain tästä tuomion erään miehen törkeästä ryöstöstä.

Ihan itse olen valinnut, missä tilanteessa olen ottanut huumeita ja retkahtanut. En ole niitä kavereita, joille vain tapahtuu asioita. Mutta nyt, kun olen ollut avovankilassa, tajuan, että ei ketään päihdeongelmaista pitäisi vapauttaa niin kuin minä viimeksi vapauduin.

Ei käytäntö ole normaalia ollenkaan. Moni retkahtaa jo Hämeenlinnan juna-asemalla, kun vanginvartijat jättävät auton kyydistä. Vapauden huuma on siinä hetkessä niin valtava.

Vanajan vankilassa järjestetään vuosittain voimapäivä, jolloin vangeille järjestetään erilaista ohjelmaa. Henna Alhola ja nyrkkeilijä Robert Helenius tuijotuskisassa.

Kun pian pääsen koevapauteen ja lopulta vapaudun kokonaan, aion yrittää olla ihan normaalisti. Yritän estää, ettei tulisi sitä, että pää alkaa tarjota ajatusta, että pitäisi ottaa jotain, pitäisi juhlia.

Mutta tiedän, että ne ensimmäisten vapaiden tuntien tunteet voivat olla vaikeita. Kun jalkapanta irrotetaan ja sinut viedään juna-asemalle, siinä voi helposti miettiä, että hei, nyt voin tehdä, mitä haluan! Sieltä nousee esiin se addiktin mieli.

Mutta jos on valmistautunut, se ei pääse yllättämään. Jos ensimmäisestä päivästä selviää käyttämättä, se olisi paljon.

Olen tajunnut, että vapauteen pitää valmistautua tosi hyvin. Täytyy olla tarkat suunnitelmat ja aikataulut. Pitää mennä heti ensimmäisenä päivänä nimettömät narkomaanit -ryhmään tai AA-ryhmään, kumpi vain on oma juttu.

Avovankilassa vapauteen alettiin onneksi valmistautua käytännössä jo heti tullessa. Ensimmäisellä viikolla avattiin koevapauspaperit ja alettiin suunnitella.

Myös jo se, että avovankilasta pääsee käymään koko ajan kotona lomilla, on valmistautumista vapauteen. Olen itse käynyt parin viikon välein kotona katsomassa lapsia.

Avovankilassa on myös oma päihdetyöntekijä. Ei siellä tietysti ole pakko käydä, mutta jos haluat hoitaa itseäsi, on hyvä mahdollisuus siihen. On siistiä, että vastuu jätetään ihmiselle itselleen. Koska kun pääset laitoksesta ulos, eivät minkään klinikan päihdetyöntekijät tule hakemaan sinua kotoa asti.

Yksi tärkeimmistä asioista, joka valmistaa vapauteen, on työnteko. Eikä vain se, että saa tehdä töitä, vaan se, että työtoiminnasta saa oikeaa palkkaakin. Viisisataa euroa kahden viikon välein. Joka aamu Hämeenlinnan kaupungilta työnjohtaja hakee meidät. Teemme kaikkea, mitä puistotyöntekijät tekevät: istutamme kukkia, keräämme roskia, talvella lumitöitä. Todella siistiä hommaa, oikeaa työtä.

Työstä tulee tunne, että pärjään ja osaan. Tulee sellaista normaalin ihmisen pystyvyyden tunnetta. Että en olekaan mikään paskakasa, rikollinen narkkari. Se on hirveän tärkeä asia. Monet päihdeongelmaiset ja rikolliset syrjäytyvät, koska heillä on ajatus, että en osaa tehdä mitään kunnolla.

Itse olin useamman vuoden kaupan kassalla töissä. Mutta sitten, kun kymmenen vuotta lyöt kemiaa itseesi, itsetunto ja koko minuus vääristyy. Varsinkin naisilla. Rikollinen elämä ja käyttäminen on miesten maailma. Siellä naiset eivät ole ketään.

Henna Alhola teki voimapäivänä myös ryhmätyötä, jossa pohdittiin naisten oikeuksia.

Kun lähden vankilasta vapauteen, tulee totta kai ikävä ihmisiä. Kaikkia päihdetyöntekijöitä, kaikkia joiden kanssa olen tehnyt töitä. Ja vankitovereita – toisia ei, toisia kyllä. Minulla on ollut täällä entuudestaan tuttuja. Yhden solukaverini olen tuntenut yli 20 vuotta. Käytimme joskus yhdessä.

Vankilassa oppii tuntemaan ihmisen niin eri lailla. Ihminen ei ole missään muualla sellainen kuin se on vankilassa. Moni on käyttänyt vuosia päihteitä, ja sitten joudut yhtäkkiä olemaan selvin päin. Olet niin paljas. Täällä ihminen menee hajoamispisteeseen. Mutta silloin on myös kaikkein aidoimmillaan.

Mietin, kuinka moni oikeasti pärjää ilman minkään vetämistä, kun tuosta portista lähtee. Siksi olen tosi varovainen, etten päästä ihmisiä liian lähelle. Siinä on retkahdusriski.

Olen nyt ollut monta kuukautta selvin päin. Täällä avovankilassa se on helppoa. Okei, olisi täälläkin helppo vetää kamaakin, jos kovasti haluaisi, kyllä sitä tänne saisi kuljetettua. Mutta todelliset haasteethan tulevat vasta, kun menet kotiin. Täällä on helppo mennä omaan kuplaan ja unohtaa stressi. Sitä voi katsoa telkkaria ja kutoa ja miettiä, että olen linnassa, ei tarvitse ajatella mitään.

Se on vähän petollista. Koska linnan ulkopuolella ei ole sitä kuplaa.

On minulla jotain pientä mielessä, kun pääsen koevapauteen. Koirani tulee takaisin kotiin ja mennään lenkille. Tietysti näen lapset ja perheen. Kai me syödään jotain hyvää, tilaan jotain tai mennään ravintolaan. Aion syödä pihviä. Ja lapsille pitää tietysti olla jotain herkkuja. Sanoin mutsille, että pitäisi ostaa kakkua.

Illalla käyn päihteidenkäyttäjille tarkoitetussa ryhmässä. Seuraavana päivänä menen varmaan töihin. Olen ajatellut tehdä kolme päivää viikossa töitä eräässä ruokalassa. Se on kuntouttavaa työtoimintaa.

Valmistun pian leipuriksi ja haluaisin tehdä jotain, joka on lähellä omaa ammattia. Haluaisin perustaa oman pienen kahvila-leipomon. Niitä on nykyään aika paljon, ja ne tuntuvat pärjäävän hyvin.”

Miisa Lohelle vapautuminen tarkoitti sitä, että koko elämä piti rakentaa uudestaan.

Miisa Lohi, 29: ”Vapautuminen ei vastannut sitä, mitä olin odottanut”

”Muistan tarkasti hetken, kun pääsin vapauteen. Olin ennen sitä ollut jo jonkin aikaa valvotussa koevapaudessa. Se tarkoitti, että minun piti joka päivä olla kotona tiettyyn aikaan ja ilmoittaa vankilalle tekemisistäni.

Sitten yhtenä aamuna vankilan tukipartio soitti, että mihin aikaan olet kotona. Olin ollut yötä vanhempieni luona. Se oli sallittua, koska se tuki päihteetöntä elämää.

"Ajattelen, että elämäni alkoi tavallaan siitä hetkestä, kun jäin viimeisen kerran kiinni”, Miisa Lohi sanoo.

Kymmeneltä aamulla partio ajoi pihaan. He leikkasivat jalkapannan pois, ojensin heille seurantalaitteen. Ja se oli siinä.

Olihan vapautuminen tavallaan juhlallinen hetki. Mutta ei se vastannut sitä, mitä olin vankeuden alussa odottanut.

Kolme ensimmäistä kuukautta vankilassa ajattelin, että kun tuo ovi aukeaa, lähden taas heti Helsinkiin käyttämään huumeita. Kirjoitin itselleni jopa paperilappuselle muistilistan vapautumispäivälle: Tuolta hakemaan tuota kamaa, tuolta tuota. Ja osta uudet aurinkolasit.

Odotin vapautta, koska odotin, että pääsen taas käyttämään.

Sen jälkeen, kun vankilassa syntyikin päätös, että en enää käytä huumeita, en oikeastaan enää odottanut vapauttakaan. Vapaus alkoi tuntua jopa pelottavalta.

Koevapaus toi vielä tiettyä turvaa. Jos tuli vanhoja kavereita jossain vastaan, pystyin sanomaan, että hei, olen koevapaudessa, jolloin kukaan ei edes yrittänyt tarjota mitään. Mutta sillä hetkellä, kun vapauduin ehdonalaiseen eli pääsin vankilasta kotiin suorittamaan rangaistusta loppuun, tiesin, että kaikki on nyt oikeasti omissa käsissä. Ja huomasin alkuun vältteleväni tiettyjä paikkoja. En halunnut ottaa riskiä, että lähtisin vaikka Helsinkiin Piritorille heilumaan.

Kun lähdin koevapauteen, oli tosi yksinäinen olo. Koko elämä piti rakentaa uudestaan. Koti minulla oli ja perhe muttei muuta. Ei yhtään kaveria, koska kaikki olivat tulleet päihdemaailmasta.

Varsinaisen vapautumisen hetkellä oli helpompi olo, koska en ollut niin tyhjän päällä. Ensimmäisinä päivinä oli hetkellisesti tunne, että apua, mitäs nyt kun ei tarvitsekaan soittaa joka ilta vankilaan kuulumisia.

En halua puhua siitä, mistä minut tuomittiin viimeksi vankeuteen, sillä ajattelen, että elämäni alkoi tavallaan siitä hetkestä, kun jäin viimeisen kerran kiinni. Olin hukannut kymmenen vuotta elämästäni. Elämä oli sekasortoa, kovien huumeiden käyttöä ja vankilassa olemista.

En edes tiennyt, missä, miten ja kenen kanssa olin ollut. Muistan vain katkelmia. En osaa esimerkiksi sanoa, missä olin kiinnijäämistä edeltävän joulun. Olin puolitoista vuotta kodittomana. Tiiviitä ihmissuhteita ei ollut, ei ollut edes puhelinta.

Kun sain tuomion, olin ensin Hämeenlinnan suljetussa vankilassa. Se, että vankilan ovi ulkomaailmaan ei avautunut heti, suojasi minua. En päässyt käyttämään. Pala palalta aloin löytää itseäni uudestaan. Aloin ajatella, että minähän olen oikeasti ihan hyvä tyyppi. En lainkaan sellainen kuin käyttäessä.

Mokailin vankilassa myös. Avovankilassa otin reseptilääkkeitä, joita ei ollut minulle tarkoitettu. Kun kerroin siitä itse vankilan johtajalle, olin paniikissa. Olin varma, että nyt meni kaikki. Mutta minut palkittiin rehellisyydestäni, ja sain jatkaa avovankilassa. Pääsin suunnitellusti koevapauteenkin. Jos olisin joutunut lähtemään takaisin kivitaloon, siinä kohtaa kelkka olisi voinut oikeasti kääntyä ja olisin päätynyt takaisin käyttämään.

Koevapaudessa olin saanut jo pieniä askelia kohti vapautta. Siksi ehdonalaiseen pääsyn hetkellä ei tullut sellaista hirveää huumaa. Huonosti olisi käynyt, jos olisin lähtenyt suoraan kivitalosta vapauteen. Kontrasti suljetun vankilan ja vapauden välillä on niin iso. Avovankila ja koevapaus ovat molemmat tosi tärkeitä tekijöitä siinä, että istun tänä päivänä tässä vapaalla enkä vankilassa. Ilman niitä en olisi kiinnittynyt yhteiskuntaan.

Kyllä avotalossa on huumeita saatavilla, jos niitä haluaa, mutta kaikki on itsestä kiinni. Se on tosi merkittävää, että porrastaen annetaan vastuuta itsestä.

Vanajan vankilan voimapäivässä vangit pääsivät myös ratsastamaan.

Entisenä vankina toivoisin, että vankiloissa keskityttäisiin naisten kohdalla enemmän oman arvon ja naiseuden löytämiseen. Kun menet vankilaan, sinut puetaan miesten vaatteisiin. Kun naiseus on valmiiksi hukassa ja näytätkin yhtäkkiä mieheltä, naiseus katoaa kokonaan.

Käyttäjien maailmassa naisella on kaksi vaihtoehtoa: pitää olla yhtä kova kuin miehet ja pystyä yhtä pahoihin tekoihin tai sitten olet pelkkää materiaa ja sinua käytetään hyväksi. Tosi montaa vankilassa istuvaa naista on kohdeltu kaltoin koko heidän elämänsä. Minuakin on kohdeltu tosi kaltoin käyttömaailmassa. Silloin oman naiseuden haluaa itsekin hävittää.

Olisi tosi tärkeää, että vankilassa pääsisi rakentamaan itseään. Tiedostaisi, että naisena on ihan hyvä olla, että voit olla nainen ilman että kohtaat väkivaltaa.

Avovankilassa pystyi löytämään omaa naiseuttaan enemmän, kun oli oma huone, josta sai tehdä oman näköisen. Oli omat vaatteet ja omat tavarat.

Elämääni kuuluu nyt ihan tosi hyvää. Olen kalenteroinut tarkan ohjelman joka viikolle. Sitä noudattamalla ei ainakaan voi käydä mitään pahaa.

Aloitan pian lähihoitajaopinnot oppisopimuksella. Sain edellisen harjoittelun jälkeen töitä Aseman lapsista, hankkeesta, jossa pyritään ehkäisemään nuorten rikos- ja päihdekierteiden syvenemistä. En meinannut uskoa todeksi, kun kysyttiin, haluanko duuniin!

Olen itse ollut huostaanotettu lapsi ja haluan auttaa oireilevia nuoria. Moni nuori kuulee aikuiselta olevansa ongelmatapaus, ja kun tällainen ajatus iskostuu nuoreen, ei välttämättä nähdä muuta tapaa toimia kuin lähteä käyttämään päihteitä. Siitä syntyy laitoskierre.

Moni ihminen on auttanut minua. Haluaisin olla rikosseuraamusalalle, päihdepalveluille ja asumisyksiköille esimerkki siitä, että aina on toivoa. On tosi tärkeää, että he näkevät, että heidän työllään on merkitystä.

Nyrkkeilijä Robert Helenius veti voimapäivänä myös jumppaa entisille ja nykyisille vangeille Vanajan avovankilan päärakennuksen edessä.

Toivon, että kertomalla kokemuksistani voin auttaa muita. Ehkä joku saa kipinän ja lähtee yrittämään. Ne myös muistuttavat itseäni siitä, mistä olen lähtenyt. On tärkeä kantaa mukana muistoja kaikista vuosista, kun olen ollut kodittomana, asumisyksiköissä tai muualla. Ne muistot sattuvat ja harmittavat, mutta jos menetän ne, minähän lähden takaisin.

Olen kokeillut elämäni aikana kaikkea: vaihtanut monesti paikkakuntaa, vaihtanut parisuhteita, ollut katkaisuhoidossa, päihdekuntoutuksessa, korvaushoidossa. Vain vertaistuen kautta olen löytänyt hyväksytyksi tulemisen tunteen. Kun muut ovat hyväksyneet minut menneisyydestäni huolimatta, on alkanut itsekin pikkuhiljaa tekemään niin.

Käyttömaailmasta ihmiset lähtivät aina joko vankilaan tai kuolivat. Vertaistuessa näkee esimerkkejä siitä, että ihmiset voivat oikeasti selvitä. Siellä on ihmisiä, jotka ovat olleet kaksikymmentä vuotta selvin päin! Itse olen löytänyt sieltä pisimmän pätkäni raittiina kymmeneen vuoteen.

Vertaistuessa olen oppinut, ettei menneisyyteni määritä minua nyt. Että vanhat tekoni eivät tee minusta pahaa ihmistä. Olen myös oppinut, ettei omaa menneisyyttä pääse karkuun, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Omassa menneisyydessäni on niin kauheita asioita, että jos en voisi käsitellä niitä muiden ihmisten kanssa, lähtisin takaisin käyttämään. Se on ensimmäinen vaihtoehto, jota aivot tarjoavat.

Vertaistuen avulla olen oppinut siihen, että aivot eivät automaattisesti syötä tätä ajatusta, kun tulee vastoinkäymisiä. Nyt aivot tunnistavat, että täytyy mennä ryhmään tai täytyy soittaa minua tukevalle kummille. Kaiken tämän rakentaminen on aloitettu koevapauden aikana.

En enää vahingossakaan elättele ajatusta, että voisin ehkä vähäsen juoda tai käyttää jotain. Ei tällä historialla ole mahdollista toimia kuin tavallinen ihminen. En pysty pitämään vain vähän hauskaa. Aivoni vaativat heti jotain enemmän. Voin sanoa satavarmasti, että jos käytän mitään, alle kuukaudessa asunto on mennyt eikä mene pitkään niin olen taas vankilassa.

Olen huolestunut siitä, miten rikostaustani leimaa minua. Jos nainen tekee rikoksen tai käyttää päihteitä, stigma on paljon voimakkaampi kuin miesten kohdalla. Se johtuu ehkä siitä, että miehiä on tällä taustalla paljon enemmän.

Isoin huolenaiheeni on se, miten pääsen yhteiskuntaan kiinni niin, että minua katsotaan tasavertaisena ihmisenä. Se ei nyt käytännössä onnistu vielä hetkeen ennen kuin merkinnät poistuvat rikosrekisteristä.

Ajattelen, että menneisyys ei saisi määritellä ketään. Monen rikoksen takana on tosi suurta kärsimystä. Eivät ne teot ole tulleet ihan tyhjästä, vaan siellä voi olla taustalla lapsuuden ja nuoruuden traumoja, seksuaalista hyväksikäyttöä, mitä vain.

Ja kaikki se kulminoituu siihen yhteen tekoon. Niin onhan se väärin, jos se määrittelee sen jälkeen koko elämäsi.”

Haastattelut tehtiin talvella. Henna Alhola on haastattelun jälkeen päässyt koevapauteen ja saanut poikansa kotiin.

Suomen vankilat

  • Suomessa on 26 vankilaa, joista suljettuja laitoksia on 15 ja avovankiloita 11. Vankeja oli vuonna 2021 keskimäärin 2 809, joista 1 007 avolaitoksissa.

  • Avovankiloihin sijoitetaan vankeja, joiden katsotaan sopeutuvan suljettua laitosta vapaampiin oloihin. Avovankilassa vangit saavat elää ja liikkua huomattavasti vapaammin kuin suljetussa.

  • Vanajan avovankilassa Hämeenlinnassa on perheosasto, jossa vanki voi asua pienen lapsen kanssa. Naisille on kaksi avovankilaa, Vanajalla ja Kestilässä.

  • Vanki voi päästä valvottuun koevapauteen enintään kuusi kuukautta ennen ehdonalaista vapauttamista tai koko rangaistuksen suorittamisesta vapauttamista. Koevapaudessa tulee olla päihteetön.

  • Vanki voi päästä ehdonalaiseen, kun tietty osa ehdottomasta vankeusrangaistuksesta on suoritettu. Siihen, milloin ehdonalaiseen pääsee, vaikuttaa useampi seikka. Esimerkiksi vanki, joka rikosta edeltäneen viiden vuoden aikana ei ole ollut suorittamassa vankeusrangaistusta, voi päästä ehdonalaiseen suoritettuaan rangaistuksesta puolet.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai