Keskustan ongelma on se, että puolue keimailee kahden joulupukin kanssa - Sunnuntai | HS.fi

Keskustan ongelma on se, että puolue keimailee kahden joulupukin kanssa

Keskustan Annika Saarikko varoitti marraskuussa hallituskumppaneita ”keimailemasta talousryhdin hylkäämisen kanssa”. Mitä hän oikein tarkoitti?

Kahden joulupukin strategian mukaan pukkeja on kaksi. Toinen tykkää antaa kansalaisille lahjoja ja toinen veronalennuksia.

24.12.2021 2:00 | Päivitetty 24.12.2021 6:13

Keskustalla on ongelma: epäselvä joulupukkisuhde. Tähän johtopäätökseen olen tullut seurattuani pitkin syksyä keskustan puheenjohtajan Annika Saarikon tekemisiä.

Marraskuussa Saarikko antoi hallituskumppaneille ultimaatumin. Hän ilmoitti puoluevaltuuston kokouksessa pitämässään puheessa, ettei keskusta tule olemaan hallituksessa, jossa ”keimaillaan talousryhdin hylkäämisen kanssa”.

Ilmoitus aiheutti mediassa hämmennystä. Ei siksi, että keskusta uhkasi lähteä hallituksesta – sitä se tekee aina. Enemmän ihmeteltiin keimailla-termin käyttöä. Eihän kukaan käytä nykyään sellaista sanaa.

Sittemmin selvisi, että syyllinen oli avustaja. Niinhän ne yleensä aina ovat. Saarikon puheen alkuperäisessä tekstissä oli nimittäin termi flirttailla. Yksi politiikan perusoppi on, että puheissa pitäisi välttää sanoja, joissa on vierasperäisiä konsonantteja. Niinpä yksi avustajista kuulemma ehdotti flirttailun tilalle keimailua, sillä sanat olivat hänen mukaansa synonyymejä. Ja niin tehtiin.

Vasta keimailupäivittelyn jälkeen selvisi, että Saarikko saattoikin tällä kertaa olla hallituksesta lähdön kanssa ihan tosissaan.

Hän nimittäin ilmoitti puheessaan ykskantaan, että viime keväänä sovittuja budjettikehyksiä ei voi enää rikkoa. Kaikki syyt kehysten avaamiselle koronan jälkeen ovat Saarikon mukaan tekosyitä ja sovitun menokehyksen horjuttaminen on hallituksen horjuttamista.

”Maatamme johtaa nyt oma sukupolveni, jonka aikuiselämän aikana raha on ollut halpaa alhaisen korkotason takia. Historian unohtavilla ei ole tulevaisuutta. Halpa raha, raha ylipäänsä, ei saa sokaista päätöksentekijää”, Saarikko sanoi.

Historian unohtavilla ei ole tulevaisuutta. Se on hyvin sanottu. Mutta onko suhtautuminen velkaan viime aikoina todella muuttunut?

Tämä on kysymys, jota Saarikko on hallituskumppaneilta viime viikkoina penännyt.

Saarikko kävi joulukuun alussa neljän muun hallituspuolueen puheenjohtajan kanssa kahdenkeskiset keskustelut, joissa hän vaati puheenjohtajia sitoutumaan siihen, että talousryhdistä ja menokehyksistä ei lipsuta. Sitten asiaa puitiin vielä yhdessä koko viisikon kesken.

Saarikko ei saanut muilta haluamaansa lupausta, minkä hän jälkikäteen myös julkisesti sanoi. Keskustan johtopäätökset asiasta Saarikko ilmoitti kertovansa myöhemmin keväällä. Kuulemma ennen kuin jäät lähtevät Kemijoesta.

Tapasin Saarikon muutama viikko sitten. Puhuimme kaikenlaista, kun hän yhtäkkiä esitti minulle saman kysymyksen kuin hallituskumppaneille.

Onko velkaantumista koskeva paradigma muuttunut? Siis velkaantumista koskeva yleinen ajattelutapa.

Saarikon kysymys yllätti, sillä yleensähän asetelma on päinvastoin. Me toimittajat kysymme ja poliitikot vastaavat. Hämmennyin.

Mielessäni alkoi soida säe Pekka Ruuskan kappaleesta Rafaelin enkeli.

Mikä minä olen sille vastaamaan / multa luvut jäi kesken aikanaan.

Sitä paitsi valtiovarainministeri Saarikolla on koko ministeriön osaava virkakunta vastaamassa hänen kysymyksiinsä. Ja tarvittaessa maan parhaat taloustieteilijät.

Päätin silti yrittää.

”On ja ei”, vastasin ja yritin selittää jotain sekavaa siitä, että uusliberalistisen talouspolitiikan aika päättyi finanssikriisiin ja sen jälkeen tiukkaan talouskuriin on suhtauduttu kriittisemmin.

Keskuspankit aloittivat samalla määrällisen elvytyksen, jossa ne ovat ostaneet yritysten ja valtioiden velkakirjoja ja samalla syytäneet talouteen määrättömästi lisää rahaa. Ja siihen päälle iski koronakriisi, joka on ennennäkemättömällä tavalla pakottanut valtiot ottamaan lisää velkaa vahinkojen paikkaamiseksi ja henkien pelastamiseksi.

Selitin jotain myös siitä, että nollakorkojen aikana velkaantuminen ei ole valtiolle niin paha juttu. Monet taloustieteilijät ainakin sanovat, että valtioiden velkaantuminen ei ole ongelma niin pitkään kun niiden varainhankinnan korko on pienempi kuin talouden kasvuvauhti. Mutta jossain vaiheessa korot nousevat.

Poukkoilevan vastaukseni jälkeen Saarikko sanoi, että keskusta joka tapauksessa kantaa huolta kokonaisvelan tasosta.

Näkisi vain, mietin mielessäni. Mutta ääneen sanoin vain, että ”hyvä”.

Jälkikäteen tajusin, että olisin voinut puhua Saarikolle joulupukeista.

Amerikkalainen toimittaja ja republikaanien taustavoima Jude Wanniski esitteli vuonna 1974 The Wall Street Journal -lehdessä Kahden joulupukin strategian.

Republikaanien tilanne oli silloin synkkä. Presidentti Richard Nixon oli joutunut eroamaan, ja puolueen maine oli ryvettynyt. Demokraatit tuntuivat olevan kaikessa niskan päällä.

Wanniski esitti artikkelissaan näkemyksen, jonka mukaan republikaanien alho ei johtunut vain Nixonin korruptiosta vaan ongelma oli paljon syvempi.

Kansalaiset nimittäin pitivät liikaa demokraateista.

Wanniski kirjoitti, että demokraatit oli presidentti Franklin D. Rooseveltin 1930-luvulla toteuttamasta New Deal- ohjelmasta lähtien nähty joulupukkina, joka antaa kaikkea kivaa kansalaisille: sosiaaliturvauudistusta, työttömyysturvaa, siltoja, teitä ja rautateitä.

Republikaaneja vastaavasti pidettiin lähinnä Ebenezer Scroogena, joka on Charles Dickensin Saiturin joulu -kirjasta tuttu pihi liikemies. Scrooge ei halunnut antaa mitään kivaa kellekään.

Wanniski esitti, että republikaanien pitäisi muuttaa imagonsa Scroogesta joulupukiksi. Mutta koska puolue inhosi isoa hallintoa ja julkisen rahan käyttöä, se ei olisi ihan helppoa. Mutta Wanniskilla oli kuitenkin idea.

Veronalennukset!

Republikaanit ryhtyisivät alentamaan veroja. Heistäkin tulisi joulupukkeja.

Wanniski tiesi, että toimiakseen uskottavasti kahden joulupukin strategia vaati taustalle jonkinlaisen viisaalta kuulostavan taloudellisen idean. Niinpä hän vetäisi hihasta uuden teorian, jonka hän nimesi tarjonnan taloustieteeksi (supply-side economics).

Tiivistetysti teoria perustui ajatukseen, että mitä enemmän tarjolla on tavaraa ja palveluita, sitä enemmän ihmiset niitä kuluttavat ja talous kasvaa. Ja parhaiten tätä tarjontaa lisätään keventämällä rikkaiden ja yritysten verotusta. Kun rikkaat joutuvat maksamaan vähemmän veroja, heillä on varaa avata uusia tehtaita. Ja tarjonta kasvaa entisestään.

Pian Jude Wanniski sai tuekseen taloustieteilijä Arthur Lafferin, jonka lautasliinaan piirtämästä käyrästä tuli maailmankuulu.

Arthul Lafferin vuonna 1974 lautasliinalle piirtämä käyrä löytyy nykyään Yhdysvaltain historian kansallismuseosta Washingtonista. Jälkikäteen on epäilty, että kyseessä ei välttämättä ole alkuperäinen piirros vaan myöhemmin tehty kopio.

Tarinan mukaan Laffer, Wanniski ja presidentti Gerald Fordin apulaiskansliapäällikkö Dick Cheney olivat vuonna 1974 ravintolassa drinkeillä, kun Laffer esitteli teoriansa.

Jos veroprosentti on nolla, valtiolle kertyvät verotulotkin ovat nolla, Laffer selitti. Jos veroprosentti on sata, ihmiset eivät suostu tekemään töitä ja tuotanto loppuu. Silloinkin verotulot ovat nolla.

Niinpä Lafferin mukaan jossain nollan ja sadan prosentin välissä on piste, jossa verotulot maksimoituvat.

Laffer arvioi, että tämä maksimipiste on alempana kuin sen hetkinen veroprosentti, joten verojen alentaminen lisää tuotantoa ja samalla verotuloja. Ja mikä hienointa: nämä veronalennukset maksavat siis itse itsensä.

Laffer selvensi asiaa piirtämällä lautasliinaan yksinkertaisen kaarevan käyrän, joka kuvasi teoriaa.

Kyseinen lautasliina löytyy nykyisin Washingtonissa sijaitsevasta Yhdysvaltain historian kansallismuseosta. Tosin museossa olevaa lautasliinaa on epäilty jälkikäteen tehdyksi kopioksi.

Lafferin järjettömältä kuulostava teoria sai tuulta alleen, kun Ronald Reagan otti sen ohjenuorakseen. Vuoden 1980 presidentinvaalien esivaalissa Reaganin vastaehdokkaana ollut George H.W. Bush kutsui Reaganin talouslinjauksia voodoo-taloudeksi. Mutta ei auttanut.

Reaganista tuli presidentti, ja Lafferin lautasliinakäyrä ja kahden joulupukin strategia otettiin täysillä käyttöön.

Ja ne toimivat. Ainakin siinä mielessä, että mielikuva republikaaneista muuttui. He rummuttivat väsymättä sitä, että tavallisten työtätekevien amerikkalaisten verotus kevenee – ei yhtä paljon kuin superrikkaiden, mutta kevenee silti.

Ronald Reaganista alkoi kausi, jota kutsutaan usein uusliberalistisen talouspolitiikan ajaksi. Mutta toisin kuin itsekin Saarikolle vastasin, se ei välttämättä tarkoittanut budjetin alijäämien suhteen mitenkään erityisen tiukkaa otetta.

Reaganin kahdeksan vuoden presidenttikauden aikana Yhdysvaltain valtionvelka nimittäin kolminkertaistui 800 miljardista dollarista 2 600 miljardiin. Senkin jälkeen valtionvelka on kasvanut kaikkein nopeimmin republikaanipresidenttien aikana.

Wanniskin teorian mukaan republikaanien velan paisuttamisella oli myös poliittinen itsetarkoitus: jos demokraatit jossain vaiheessa pääsisivät takaisin valtaan, he eivät enää pystyisi entiseen tapaan jakamaan julkista rahaa joulupukkina, koska velkaa olisi jo entuudestaan niin paljon.

Sen sijaan he joutuisivat korottamaan veroja ja perumaan vaalilupauksiaan.

Demokraateista tulisikin vuorostaan se pihi Scrooge.

Ronald Reagan (oik.) voitti George H.W. Bushin republikaanien esivaalissa ennen vuoden 1980 presidentinvaaleja. Sittemmin Reagan otti Bushin varapresidentikseen, vaikka tämä oli kutsunut Reaganin talousnäkemyksiä voodooksi. Presidenttinä Reagan noudatti kahden joulupukin strategiaa. Kuvaa on käsitelty.

Uusliberalistisessa talousajattelussa keskeistä olivat siis veronalennukset. Valtion velkaantumisesta republikaanit eivät juuri kantaneet huolta. Eivät ainakaan ollessaan itse vallassa.

Mutta kun demokraatit pääsivät vallankahvaan, republikaanit aloittivat välittömästi kovan huudon vastuuttomasta talouspolitiikasta ja velkaantumisesta.

Sama kuvio jatkuu Yhdysvalloissa edelleen. Nykyisen demokraattipresidentin, Joe Bidenin, velkaantumista republikaanit kritisoivat kovasanaisesti. Trumpin ottaessa velkaa he olivat lähinnä hiljaa.

Suomessa esimerkiksi voi ottaa kokoomuksen. Nyt oppositiossa se puhuu kiihkeästi velkaantumisen vaaroista. Siitä huolimatta, että Suomi on velkaantunut aika vauhdilla silloinkin, kun kokoomus on ollut vallassa.

Oli vallalla mikä talouspoliittinen paradigma tahansa, aika harva poliitikko tuntuu itse asiassa aidosti kantavan huolta velkaantumisesta. Velkapuheessa näyttää pikemminkin olevan kyse poliittisesta retoriikasta.

Joulupukkeja on siis kaksi: hyvä pukki ja paha pukki. Kukin voi säätynsä, katsantokantansa ja mielihalujensa mukaan itse päättää, kumpi niistä on hyvä ja kumpi paha.

Kyse on joka tapauksessa perustavanlaatuisista ideologisista näkemyseroista.

Toinen pukki kerää kansalaisilta verottamalla rahaa, jolla se sitten hankkii kansalaisille lahjoja. Kaikki saavat periaatteessa samat lahjat. Toinen pukki puolestaan kerää vähemmän veroja, jotta kansalaisille jää rahaa ostaa itse itselleen haluamiaan lahjoja.

Sanna Marinin (sd) hallitus pitää lahjoja jakavasta pukista. Keskusta on toinen päähallituspuolue, eikä sillä ole ollut tähän asti mitään ongelmaa osallistua lahjojen jakoon. Etenkään kun niitä on annettu maanviljelijöille ja muille sen peruskannattajaryhmille.

Samalla Saarikko kuitenkin haluaisi myös veronalennuksia. Syyskuussa Keskuskauppakamarin verotapahtumassa pitämässään puheessa Saarikko toivoi hallituksen voivan päättää ensi syksynä ansiotuloveron kevennyksistä.

Hän puhui siis sille toiselle pukille.

Mutta jos keimailee samaan aikaan kahden joulupukin kanssa, koko tarina menee helposti epäuskottavaksi. Silloin äänestäjälle voi käydä niin, että kohta hän ei usko enää lainkaan joulupukkiin.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai