Naisaktivisti Mahbouba Seraj päätti jäädä Kabuliin, kun Taleban valtasi maan - Sunnuntai | HS.fi

Afganistanilainen ihmisoikeusaktivisti Mahbouba Seraj kaipaa monia ystäviään, jotka lähtivät Kabulista evakuointilennoilla elokuussa. ”Toivon, että ihmiset vielä jossain vaiheessa palaavat ja että heille on täällä paikka.”

Kuuntele, Taleban

Mahbouba Seraj on vihainen aktivisti, joka soittaa kerta toisensa jälkeen Talebanille ja vaatii päästämään tytöt kouluun ja naiset töihin. HS tapasi tunnetun vaikuttajan Kabulissa ja kuuli äänessä myös hitusen toivoa.


8.1. 2:00 | Päivitetty 8.1. 6:02

Kun ääri-islamistinen Taleban kaappasi elokuussa vallan Afganistanissa, ihmisoikeusaktivisti Mahbouba Seraj ei suunnannut lentokentälle päästäkseen pois maasta. Sen sijaan hän päätti jäädä Kabuliin.

73-vuotias Seraj on yksi Afganistanin tunnetuimpia naisaktivisteja. Time-lehti valitsi hänet tänä vuonna maailman sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen listalle. Perusteluissa todetaan, että Seraj on omistautunut puolustamaan perheväkivallan uhreja, lasten oikeuksia ja vastustamaan korruptiota. Listan toinen afganistanilainen oli Abdul Ghani Baradar, joka edusti Talebania rauhanneuvotteluissa Yhdysvaltain kanssa.

Mahbouba Seraj asuu Kabulissa korkean muurin takana vanhassa kivitalossa. Portin avaavat aseistautuneet vartijat. Emäntä itse tulee talon portaille vastaan. Jaloissa touhottaa innokas koira, joka tottelee nimeä Bullet, luoti. Se seuraa meitä sisään Serajin työhuoneeseen. Takapihalla näkyy pieni puutarha, jonka puissa lehdet ovat talvea enteillen jo kellastuneet.

Varakkaat ovat aiemminkin asuneet Kabulissa turvatoimien takana, mutta käy ilmi, että portilla seisovat vartijat ovat nyt Talebanin miehiä. Asetelma vaikuttaa hämmentävältä, mutta samalla se kuvastaa tilannetta itsevaltaisen ääriliikkeen vallan alla: Taleban vartioi nyt paikkoja, joita se aiemmin uhkasi.

”Palkkasin vartijat Talebanilta. On parempi pitää heidät lähellä”, Seraj kuittaa. Hieman epäselväksi jää, onko vartijoiden rooli enemmän turvata vai vahtia häntä.

Mahbouba Seraj sanoo, ettei hän ole edes harkinnut lähtevänsä maasta. Ei, vaikka hän on myös Yhdysvaltain kansalainen ja olisi halutessaan voinut tehdä niin.

”Ajattelin, että voisin olla järjen ääni täällä ja katsoa, voinko yrittää muuttaa asioita”, hän sanoo työpöytänsä ääressä.

”Olen joutunut jättämään maani jo kerran, eikä se ole miellyttävää. Tällä kertaa minun ei ollut pakko lähteä, ja niinpä jäin.”

Edellisellä kerralla, hänen nuoruudessaan, vaihtoehtoja ei ollut. Seraj syntyi Afganistanin kuninkaalliseen sukuun. Kommunistipuolueen kaapattua vallan vuonna 1978 hän joutui perheineen lähtemään maasta. Hän muutti Yhdysvaltoihin ja asui siellä neljännesvuosisadan. Seraj palasi Afganistaniin vuonna 2003, sen jälkeen kun Yhdysvallat oli hyökännyt Afganistaniin ja Talebanin ensimmäisen valtakauden brutaali hallinto oli kaatunut.

Sittemmin hän on ajanut naisten ja lasten oikeuksia monella rintamalla: kansalaisjärjestö Afghan Women’s Networkin johtohahmona, nimeään kantavassa radio-ohjelmassa, kansainvälisissä konferensseissa ja eri puolille Afganistania perustamissaan naisten keskustelupiireissä. Hän pitää myös Kabulissa turvakoteja perheväkivallasta kärsiville naisille ja maansisäisille pakolaisille. Ne ovat saaneet jatkaa toimintaansa – ainakin toistaiseksi.

Viime syyskuussa joukko talebaneja tuli myöhään illalla Kabulissa Serajin johtamaan naisten turvakotiin. Seraj arvosteli tulijoita siitä, että he tulivat ilmoittamatta eivätkä kunnioittaneet naisten yksityisyyttä. Hän varoitti, että jos talebanit käyttäytyvät samaan tapaan, ihmiset Kabulissa eivät tule kunnioittamaan heitä.

”Sanoin, että minun tehtäväni on suojella näitä tyttöjä”, Seraj sanoo.

”Tähän saakka he ovat antaneet meidän jatkaa toimintaamme.”

Talebanin valtaan palaamisen jälkeen turvakotiin tuli naisia eri puolilta maata, sillä monet muut turvakodit sulkivat ovensa, joko talebanien käskystä tai rahoituksen puutteessa. Osa naisista on sen jälkeen paennut maasta tai palannut takaisiin kotiinsa. Tällä haavaa turvakodissa asuu 22 naista, kun heitä alkusyksystä oli 75.

Asiakkaisiin kuuluu lapsi- ja pakkoavioliittojen, perheväkivallan ja seksuaalirikosten uhreja sekä eronneita naisia, jotka perheet ovat hylänneet. He saavat yösijan, ruokaa ja sosiaalityöntekijän apua. Naisten yksityisyyden suojelemiseksi turvakotiin ei nyt päästetä mediaa.

Kahden viime vuosikymmenen aikana Afganistaniin perustettiin parikymmentä vastaavaa turvakotia. Ne ovat olleet pieni laastari massiiviseen ongelmaan. Tilastojen mukaan lähes yhdeksän kymmenestä afganistanilaisesta naisesta on kokenut jonkinlaista lähisuhdeväkivaltaa. Afganistanilaiset naisaktivistit kampanjoivat myös naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisen lainsäädännön puolesta, ja sellainen saatiinkin aikaan. Vaikka järjestelmä oli puutteellinen ja lakien valvonta mitä sattuu, niiden kautta naiset ovat ainakin voineet yrittää hakea suojaa.

Nyt tilanne on muuttunut. Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan Taleban on vapauttanut vankeja, mukaan lukien perheväkivallasta tuomittuja miehiä. Elokuun jälkeen myös naisten ministeriö ja Afganistanin riippumaton ihmisoikeuskomissio on hajotettu.

”Ne olivat kaksi tärkeintä paikkaa, joiden puoleen naiset saattoivat kääntyä, kun he kohtasivat väkivaltaa tai väärinkäytöksiä. Nyt he eivät voi enää tehdä sitä. Tämä on yksi asia, josta meidän on puhuttava Talebanille”, Seraj sanoo.

Sitä Seraj nimittäin yrittää: puhua talebaneille. Hän sanoo, että on säännöllisesti yhteydessä Talebanin edustajiin. Hän sanoo päässeensä viime kuukausina vähitellen ”isompien kihojen” puheille.

”Soitan heille jatkuvasti ja yritän saada viestini perille. Sanon, että teidän pitää kuunnella Afganistanin naisia. Että tyttöjen pitää päästä kouluun ja naisten töihin ja yliopistoon.”

Sen jälkeen, kun Taleban valtasi maan, suuri osa naisista on joutunut jäämään kotiin. Tätä Taleban on perustellut turvallisuusseikoilla. Yli 12-vuotiaat tytöt eivät ole päässeet kouluun valtaosassa maata. Tällä hetkellä koulut ovat kiinni talvilomien vuoksi.

Kaikkia naisia ei ole vaiennettu. Pieni joukko naisia on yhä jatkanut mielenosoituksia Kabulin kaduilla, vaikka talebanin sotilaat ovat pahoinpidelleet mielenosoittajia ja protesteista raportoineita toimittajia.

Afganistanilaiset naiset osoittivat mieltään naisten oikeuksien puolesta Kabulissa joulukuun lopussa.

Talebanin taistelijat ampuivat ilmaan naisten mielenosoituksen yhteydessä Kabulissa joulukuun lopussa.

Mitä Taleban vastaa Serajin ja muiden naisten vaatimuksiin koulutuksesta ja työssäkäynnistä?

”He sanovat, että aiomme tehdä niin, antakaa meille vähän aikaa. Enkä varsinaisesti syytä heitä siitä.”

Serajin mukaan Taleban tarvitsee aikaa ennen muuta saadakseen omat rivinsä järjestykseen. Liike on sisäisesti hajanainen. Viime vuosina osa Talebanin johtohahmoista asui Dohassa, Qatarissa, ja heidän tyttärensä ja vaimonsa ovat käyneet siellä kouluja ja opiskelleet yliopistossa, Seraj huomauttaa. Mutta joukossa on paljon myös kovan linjan konservatiiveja, joiden maailmankuvassa naisten paikka on kotona.

Tästä huolimatta Seraj on melko vakuuttunut siitä, että Taleban sallii vielä tyttöjen koulunkäynnin.

”He aikovat tehdä sen. Tänä päivänä maailma ei yksinkertaisesti hyväksy sitä, että tytöt eivät pääsisi kouluun. Maailmassa on monia islamilaisia maita, ja niissäkin tytöt saavat käydä koulua.”

Eri asia on se, millaiseksi opetussuunnitelma muodostuu. Aiemmin Taleban on muuttanut hallitsemillaan alueilla opetusta koraanikoulujen suuntaan. Monet pelkäävät Talebanin tekevän jälleen saman. Nimenomaan opetuksen sisältöön täytyy Serajin mukaan nyt yrittää vaikuttaa.

”Islam on upea, mutta ei maata voi ainoastaan sen ja sharian nojalla johtaa.”

Talebanin taistelija valvoi tarkastuspisteellä Kabulissa marraskuun lopulla.

Viime vuosina on kysytty, onko Taleban muuttunut siitä, mitä se oli ennen. Oli tai ei, Afganistan ainakin on. Se ei ole sama maa kuin Talebanin edellisellä valtakaudella 1990-luvulla, Seraj sanoo.

”Taleban ei ollut lainkaan valmistautunut siihen, mikä heitä valtaan pääsyn jälkeen odottaisi. He luulivat, että kaikki menisi kuten edellisellä kerralla.”

Ensinnäkin afganistanilaisia on nyt paljon enemmän, 39 miljoonaa, kun heitä 1990-luvulla oli vain 18–19 miljoonaa. Nuoret kaupunkilaiset afganistanilaiset ovat aiempaa koulutetumpia ja kokeneempia.

”Meillä on ollut täällä instituutioita ja lakeja, vaikka kukaan ei kunnioittanutkaan niitä, alkaen presidentistämme. Mutta se ei tarkoita, etteikö lakeja ja järjestystä olisi lainkaan ollut.”

Ja nykyään on some ja kännykät. Tiedonvälitystäkään ei voi hallita kuten ennen.

”Talebanit kuvittelivat, että he voivat vain marssia tänne ja heittää jalat pöydälle ministeriössä. Mutta ei maata niin voi johtaa. Se on tullut heille suurena yllätyksenä.”

Naisten asioiden lisäksi on muitakin aiheita, joista Seraj tahtoo puhua Talebanille. Turvallisuustilanne on jälleen heikentymässä, Kabulissakin on ollut jatkuvasti autopommeja. Seraj vaatii Talebania tutkimaan myös väkivallanteot, joista sen sotilaita syytetään.

Kiireellistä olisi niin ikään saada pankkijärjestelmä ja talous toimimaan. Käteisestä on pulaa ja miljoonat ovat vailla toimeentuloa. Seraj kantaa huolta siitä, että taloudellinen kurjuus lisää myös naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Köyhyys on hänen mukaansa väkivallan yksi syy.

”Olen todella huolissani afganistanilaisista miehistä. Kun asiat ovat tällä lailla, he eivät voi elättää perheitään. Se herättää heissä helposti kysymyksen, olenko typerys vai mikä, kun en pysty edes ruokkimaan perhettäni.”

Mahbouba Seraj ja hänen koiransa Bullet.

Palvelija tuo työhuoneeseen tarjolle vihreää teetä. Koira touhottaa herkeämättä, ja Seraj komentaa sitä hellästi.

Kesällä, kun Taleban eteni kylästä, kaupungista ja maakunnasta toiseen, Seraj lähti Afganistanista Yhdysvaltoihin, myi asuntonsa siellä ja palasi takaisin Kabuliin. Hän oli päättänyt elää täällä.

Hän tekee selväksi, että on Afganistanin nykytilanteesta vihainen ennen muuta Yhdysvalloille.

”Olen erittäin pettynyt ja erittäin vihainen siitä, miten Yhdysvallat toimi ja hoiti asiat”, hän sanoo.

Ensimmäinen virhe tehtiin hänen mukaansa jo aivan alussa vuonna 2001, kun Yhdysvallat kieltäytyi ottamasta talebaneja neuvotteluihin, vaikka ”siellä olivat kaikki muut roistot, jotka sitten rikastuivat ja karkasivat ulkomaille”. Joukkojen vetäytyminen taas olisi pitänyt tehdä vaiheittain, eikä Afganistanin istuvaa hallitusta olisi saanut sivuuttaa rauhanneuvotteluissa, kuten Yhdysvallat käytännössä teki.

Tietysti oli selvää, että Yhdysvallat ei voinut jäädä Afganistaniin ikuisesti, Seraj sanoo. Jossain vaiheessa joukkojen piti lähteä. Sota on ollut tuhoisa.

”Mutta pitikö heidän todella lähteä näin? Pudottaa meidät kuin kuuman perunan ja hylätä afgaanisotilaat, jotka vuosia taistelivat heidän rinnallaan? Sitä en saata antaa anteeksi.”

Häneltä ei liikene kauniita sanoja myöskään Euroopalle.

”Sanon aina Euroopan unionille, että seiso omilla jaloillasi, sinulla on valtaa, älä matele Yhdysvaltojen edessä häntä jalkojen välissä. Mutta Euroopan johtajat eivät kuuntele minua, kaikki haluavat helpon tien ulos.”

Nyt Seraj toivoo, että Euroopan maat palaisivat takaisin. Saman toiveen hän esittää Suomelle:

”Kertokaa hallituksellenne, että sillä pitäisi olla jonkinlainen edustus täällä. Sen ei tarvitse olla suurlähettiläs, konsulaattikin käy, ja on oma asianne, tunnustatteko uutta hallintoa. Mutta lähettäkää tänne joku, niin tiedätte, mitä täällä tapahtuu.”

Suomen lähetystö Kabulissa on ollut suljettu aina siitä lähtien, kun sen diplomaatit kiidätettiin varhain elokuun aamuna lentokentälle evakuoitaviksi. Toistaiseksi paluuta ei ole näköpiirissä. Muillakaan länsimailla ei ole enää lähetystöjä Kabulissa.

Mahbouba Seraj on mitä ilmeisimmin saanut yhteiskunnallisen vaikuttamisen suvunperintönä. Hänen setänsä oli sata vuotta sitten Afganistanin kuningas Amanullah Khan, jota ”monet eivät voi sietää ja monet ihailevat”, kuten Seraj sanoo. Afganistan sai tämän johdolla lopullisesti itsenäisyyden Britanniasta, mutta kuninkaan ja hänen vaimonsa, kuningatar Sorajan ajamat uudistukset – kuten naisten huivipakon vastustaminen – herättivät konservatiivien parissa vastarintaa. Lopulta kuningaspari joutui maanpakoon.

”Tämä on veressäni, dna:ssa, tämä kaikki. Rakastan tätä maata niin kovasti, sydämeni pohjasta, ja haluan sille parasta”, Seraj sanoo.

Serajilta on kysytty tänä syksynä haastatteluissa, eivätkö hänen puheensa ole Afganistanissa vaarallisia. Kun kuuntelee hänen vanhempia esiintymisiään, muodostuu vaikutelma, että hän asettaa silti sanansa aiempaa varovaisemmin. Kysyjille hän on vastannut, että hän ei hauku Talebania, hän vain vaatii oikeuksia, jotka islam sallii naisille.

”Heidän täytyy kuunnella naisia. Me olemme puolet kansasta. Mitä he aikovat tehdä, tappaa meidät kaikki?” hän sanoo.

Moni ei halunnut jäädä ottamaan siitä selvää. Lähtiessään Afganistanista länsimaat evakuoivat maailmanhistorian suurimpiin kuuluvan ilmasillan kautta yli 120 000 afganistanilaista. Tulkkeja, toimittajia, aktivisteja, tutkijoita, urheilijoita, muusikoita, ulkovalloille työskennelleitä. Kynnelle kykeneviä, joiden taustoja ei ehditty kaaoksessa tarkistaa.

Seraj sanoo ymmärtävänsä ihmisten päätökset lähteä. Monella oli syy pelätä. Silti lähtijöiden määrä särkee hänen sydämensä.

”En voi sanoin kuvata, miten surulliselta se tuntuu. Menetin niin paljon ystäviä. Minulla ei ole enää ystäviäni Kabulissa, ja kaipaan heitä niin. Haluaisin meidän olevan yhdessä ja tekevän töitä kuten ennen”, hän sanoo.

”Toivon, että ihmiset vielä jossain vaiheessa palaavat ja että heille on täällä paikka.”

Vaikka tulevaisuudennäkymät ovat vaikeat, ei voi ajattelematta, että aivan kuin Seraj kuulostaisi ainakin hieman toiveikkaalta.

Hän sanoo, ettei muuta vaihtoehtoa ole.

”Minun täytyy olla toiveikas. Jos sallin itselleni vähänkin pessimismiä, se tuhoaa minut ja estää minua toimimasta.”

Mahbouba Seraj takapihallaan Kabulissa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai