Iltaisin ikävöin Boris Jeltsiniä

Ne olivat kivoja aikoja, kun Venäjän presidentti halusi maan liittyvän EU:hun, kirjoittaa Sami Sillanpää Viikon lopuksi -kolumnissaan.

5.3. 17:07 | Päivitetty 5.3. 18:05

Vuonna 1995 Suomi liittoutui. Ja suomalaisia jännitti, mitä Venäjä siihen sanoo.

Ei Venäjä ollut moksiskaan. Pääministeri Esko Aho (kesk) vieraili Moskovassa tammikuussa 1995, kolme viikkoa sen jälkeen, kun Suomen EU-jäsenyys oli tullut voimaan. Hänet otti vastaan presidentti Boris Jeltsin.

Jeltsin onnitteli lämpimästi Suomea EU:hun liittymisestä. Sitten hän jatkoi: ”Toivon, että annatte tukenne myös Venäjän liittymiselle Euroopan unioniin.”

Viime päivinä uni ei ole oikein tullut. Kun olen valvonut ja miettinyt maailman menoa, on tullut ikävä Boris Jeltsiniä.

Ajatuksissa on pyörinyt se, miten yksi ihminen voi joskus kääntää kokonaisen valtion – tai useammankin – suunnan.

Jeltsinin käänteentekevä hetki oli elokuussa 1991, kun kommunistijäärät yrittivät vallankaappausta Moskovassa. Jeltsin seisoi jykevänä panssarivaunun katolla ja johti kansanjoukkoa. Jeltsinin linja voitti, ja pian Neuvostoliitto lakkasi olemasta.

1990-luvun alkupuolella kaikki suunnat olivat Venäjälle auki. Päättäjiä Moskovassa kiinnostivat demokratia ja markkinatalous ja mahdollisuus yhteistyöhön Euroopan kanssa. Jopa Venäjän EU-jäsenyyttä joskus tulevaisuudessa väläyteltiin Moskovassa ja Euroopan pääkaupungeissa, mutta ei asia mihinkään edennyt.

Jeltsinin toiveiden suuntaa voi nyt kaiholla muistella. Ikävöidä voi myös sitä viattomuuden aikaa, jolloin huoli Venäjästä liittyi siihen, onko presidentti julkisesti kännissä vai ei.

Valtionjohtajana Jeltsin kieltämättä epäonnistui. Ja viimeisenä tekonaan hän nimitti seuraajakseen turvallisuuspalvelu FSB:n johtajan Vladimir Putinin.

Putinia ei ole kiinnostanut Venäjän eurooppalaistaminen. Vaan Euroopan venäläistäminen. Tai pikemminkin neuvostoliittolaistaminen.

Yksilön identiteetti ei ole koskaan valmis. Se on ristiriitainen ja muuttuu ajassa. On kiva, jos on samanhenkisiä kavereita. Se mihin kuuluu, vaikuttaa omakuvaan.

Niin se taitaa mennä kansakunnillakin.

Johtaja voi muokata kansan käsitystä itsestään. Monet turvautuvat nostalgiseen menneen ihannointiin. Rohkeampia ovat ne johtajat, jotka uskaltavat viedä kohti uutta ja tuntematonta uskoen, että siellä on paremmin.

Joskus johtajista tulee vain toteuttajia suunnalle, jonka kansa on jo valinnut.

Ukrainan kuohunta alkoi syksyllä 2013. Silloin Kiovassa heiluivat EU:n liput. Silloinen presidentti Viktor Janukovytš – tai hänen tukijansa Moskovassa – eivät halunneet lähemmäksi Eurooppaa. Kansa halusi. Ja sitä ukrainalaiset edelleen haluavat olla, eurooppalaisia. Lännen suuntaan myös nykyinen presidentti Volodymyr Zelenskyi haluaa maata viedä.

Se pelottaa Putinia. Hän on jumittunut menneisyyteen.

Öisin valvoessa olen tuntenut myös kiitollisuutta. On upeaa, että Suomi kuuluu eurooppalaisten demokratioiden yhteisöön. Kiitos EU-jäsenyydestä kuuluu 1990-luvun alun johtajille. Eurooppalainen identiteetti kyllä jo oli suomalaisissa, mutta tarvittiin johtajien näkemystä kirkastamaan se valtion suunnaksi.

Sen ajan johtajiin kuului myös Esko Aho. Hänen myöhempää mainettaan himmentää se, että hän myi itsensä venäläiselle Sberbankille ja sitä kautta Putinin projektille.

Kunniaa ei voi antaa niille poliitikoille, esimerkiksi monille perussuomalaisille, jotka ovat viime vuosina ajaneet Suomen eroa EU:sta. Jos he olisivat onnistuneet, olisimme nyt yksin ja irrallaan Putinin saaliina.

Jos Jeltsinin toivoma Venäjä olisi toteutunut, Suomikin olisi turvassa.

Suomen ja Venäjän välillä allekirjoitettiin uusi perussopimus vuonna 1992. Heinäkuussa presidentti Jeltsin saapui Suomeen ja piti puheen Presidentinlinnassa.

Seurasi jotain historiallisesti hämmästyttävää: Venäjän johtaja tunnusti maansa tehneen väärin. Jeltsin ei maininnut Neuvostoliittoa nimeltä mutta sanoi, että ”siihen aikaan tehtiin suoria yrityksiä puuttua itsenäisen Suomen sisäisiin asioihin”.

Silloin, 30 vuotta sitten, Venäjän presidentti teki lupauksen: ”Voin Venäjän presidenttinä kansan puolesta vakuuttaa, että sellaiset teot eivät tule enää koskaan synkistämään Venäjän suhdetta Suomeen. Me olemme kieltäytyneet niistä lopullisesti ja ainaiseksi.”

Tämän vuoksi erityisesti on ikävä Boris Jeltsiniä.

Suomi pohtii nyt uutta liittoutumista. Taas jännittää, mitä Venäjä siitä ajattelee.

Se on selvää, että Putin vähät välittää edeltäjänsä lupauksesta olla puuttumatta asioihimme. Häntä pelottaa Venäjän ainoiden sotilaallisesti liittoutumattomien läntisten rajanaapureiden – Ukrainan ja Suomen – mahdollinen Nato-jäsenyys. Hänen peloistaan kärsii nyt koko Eurooppa.

Nykyisessä kriisissä monen Euroopan valtion historian suunta voi kääntyä.

Venäjän suunta on jo kääntynyt. Nyt Venäjä eristetään täysin. Sen talous romahtaa. Kukaan ei luota siihen eikä halua kuulua samaan porukkaan. Venäjästä on tullut hylkiövaltio. Venäjän kansan kannalta traagista on, että niin on käynyt yhden miehen vuoksi.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai