Miten puhua äidille sodasta?

Yhtäkkiä tyttäret miettivät, voiko koiran ottaa pakomatkalle, kun taas pojat miettivät lähtöä rintamalle, kirjoittaa toimittaja Anna-Stina Nykänen kolumnissaan.

12.3. 15:00

Siitä lähtien, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, on annettu ohjeita siitä, miten kertoa sodasta lapsille. Mutta missään ei kerrota, miten kertoa sodasta äideille. Meille, joiden pojat ovat juuri kasvaneet aikuisiksi ja valmiina lähtemään ensimmäisinä rintamalle.

Tuska iski todella, kun sanottiin suoraan, että myös Suomen turvallisuuspoliittinen tilanne on muuttunut. Miten me tästäkin selviämme, poika ja minä?

Katsoin keväisellä kadulla miehiä sillä silmällä: ketkä ovat vielä siinä iässä, että lähtevät sotaan, ketkä saavat jäädä tänne ulkoiluttamaan puudeleitaan.

Saisiko nelikymppinen puolikaspoikani jo jäädä kotiin perheensä luo?

Ajattelin katkerana, miten poikia aina pidetään ongelmana, riesana, häiriönä koulussakin. Leikkivät sotaa, pelaavat sotapelejä – miten paljon sitä joutavaa ajantappoa onkaan paheksuttu. Nuorista miehistä on aina oltu huolestuneita. Mutta tosipaikan tullen he ovat valmiita hirvittävään tehtävään.

Jokainen poika on miettinyt sotaa. Tyttöjen ei ole pakko ajatella asiaa.

Jokainen poika on miettinyt sotaa, vaikka olisi valinnut siviilipalveluksen. Tyttöjen ei ole pakko ajatella asiaa.

Olin ensi kertaa vihainen jopa edesmenneelle miehelleni. Miksi poikien isä meni kuolemaan eikä ole täällä, kun tarvittaisiin. Isä, joka oli aina näissä asioissa hereillä ja hyvin informoitu. Isä, joka oli ensimmäisenä länsimaisena toimittajana haastatellut Putinia!

Tunsin, etten selviä tästä yksin.

Eikä onneksi tarvitse.

Parissa viikossa small talk on muuttunut. Nyt törmätessä puhutaan aina sodasta, Ukrainasta, Putinista, pakolaisista, Natoon liittymisestä...

Selväksi on tullut, että sota on äärettömän sukupuolittunutta. Se on lävähtänyt naamalle kerralla.

Ukrainassa miehet jäävät maahan, naiset ja lapset lähtevät. Ei siinä kysytä identiteettien perään.

Suomessa äitikavereiden tyttäret ovat huolissaan siitä, saako koiran ottaa mukaan pakomatkalle. Samaan aikaan pojat miettivät lähtöä rintamalle.

Kun naamiot on laskettu ja sodan kasvot näkyvät, poikien paikka on selvä.

Kun naamiot on laskettu ja sodan kasvot näkyvät, poikien paikka on selvä.

Joku äiti on huojentunut, kun oma poika on huoltojoukoissa eikä ehkä joudu etulinjaan. Toinen äiti huokaa, että panssarijääkärinä poika on taatusti siellä, etujoukoissa.

Kun korona hellitti ja päästiin työpaikalle, ympärillä on ollut taas paljon myös miehiä. On päässyt puhumaan niiden kanssa, joiden yöpöydällä on aina ollut kirjoja poliittisesta historiasta.

Ensi kertaa kuulen, mitä työkaverini ovat sotilasarvoltaan ja mikä olisi heidän sijoituspaikkansa. Olen tuntenut osan vuosikymmeniä, eikä tämä ole ikinä tullut puheeksi. Intistä puhuminen on ollut poliittisesti epäkorrektia.

Sodanajan tehtävä on villi kortti hihassa, se avaa uusia näkökulmia ihmiseen.

Toki työkavereissa on sivareita ja palveluksesta vapautettuja myös. Tutussa porukassa heidän on helppo olla jutteluissa mukana, samassa ringissä. Vanhojen sukulaisten kohtaaminen on koettu vaikeammaksi. Kun tätä aihetta ei nyt voi missään välttää.

Sota koskettaa kuitenkin kaikkia. Jokaisen on saatava osallistua keskusteluun omana itsenään.

Pelko ruokkii vihaa, kiukkua, raivoa, katkeruutta.

Ukraina-uutisten seuraaminen tuottaa ahdistusta mutta myös hetkittäistä voitonriemua. Pienikin seikka voi herättää suuria tunteita, jos se osuu siihen, mikä omassa elämässä, työssä, tilanteessa on tärkeää.

Mikä minua kuohuttaa? Ei se ehkä ole yllätys. Saan voimaa ajatuksesta, että Venäjän halveksima liberaali, suvaitsevainen länsi panee taisteluissa kunnolla hanttiin ihmisoikeuksia polkevalle, homofobiselle Venäjälle.

Minun narratiivissani Venäjä odotti helppoa voittoa, koska kuvitteli, että länsi on veltto, moraaliton, rappeutunut, heikko, omaa nautintoa hakevien yksilöiden sekalainen seurakunta, joka ei pysty yhdistämään voimiaan.

Palavan taistelutahdon minussa herätti Venäjän ortodoksikirkon pää, Moskovan patriarkka Kirill, joka julisti, että Venäjän ja Ukrainan välisessä sodassa taistellaan siitä, asettuuko Jumala sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia julistavien pride-kulkueiden puolelle vai niitä vastaan.

Se oli isku sydämeeni. Se loukkasi käsitystäni Jumalasta ja ihmisistä.

Uhosin mielessäni, että kaikki vähemmistöihin kuuluvat ovat ikänsä taistelleet. Ihminen, joka saa tulla rakastetuksi vapaasti omana itsenään, on täynnä virtaa ja voimaa verrattuna siihen, jonka henki ja ruumis on nujerrettu.

Provosoiduin: Venäjä on tasa-arvoinen vain tappaessa, se surmaa yhtä lailla siviilejä ja sotilaita, eikä se tunne ikärasismia, vaan listii kaikki vauvasta vaariin.

Venäjä arvioi liberaalin lännen väärin, se on nyt näytetty.

Katsoin vanhaa videota, jossa Ukrainan presidentti Zelenskyi tanssii miesryhmässä korkokengissä ja paljeteissa. Nautin. Onhan siinä ihan eri energia kuin Putinin paljasrintaisissa ratsastuskuvissa.

En hiero tätä näkökulmaa poikani naamaan. Kaikilla on omat tunteita kuumentavat kohtansa. Ja ne on hyvä tuntea.

On eri asia vakavasti miettiä liittymistä Natoon.

Naisena ja äitinä olen kipuillut, olenko minä tässä tilanteessa tarpeeton.

Naisena ja äitinä olen kipuillut sitäkin, olenko minä tässä tilanteessa tarpeeton. Mikä on minun tehtäväni?

Katson kirjahyllyn päällä raameissa seisovaa kuvaa, jonka poika on pienenä piirtänyt minusta. Olen siinä kuin supersankari, tiukassa mustassa haalarissa, savuavat aseet käsissä, sotakoneiden lentäessä taivaalla.

Pienen pojan piirroksessa sankariäitiä ympäröivät pommikoneet, helikopterit ja konekiväärit.

Näytän kuvassa ryppyiseltä. Olen romuna. Mutta eiväthän ne ole ryppyjä: pieni poika on epävarmoin käsin piirtänyt pitkät silmäripset, ja ne leviävät koko kasvoille.

Pienelle pojalle äiti oli sankari.

Nyt poika sanoo, ettei minulla ole sodan syttyessä mitään hätää, kunhan vain noudatan ohjeita. ”Kun et vain rupea sooloilemaan.”

Se on vaikeaa.

Kun poika on tyttönsä kanssa, ajattelen, että juhlikaa ja rakastakaa nyt, kun voitte.

Vasta kasvaneilla harteilla on valtava taakka.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai