Sota-ajan etikettisääntöjä

Miten puhua sodasta aikuisten kanssa, jotka kokevat olevansa liian etuoikeutettuja puhuakseen sodasta, kirjoittaa HS:n Annamari Sipilä.

27.3. 2:00 | Päivitetty 27.3. 9:31

Monet ovat jo neuvoneet, kuinka puhua sodasta lasten kanssa. Mutta kuinka puhua sodasta aikuisten kanssa? Kun Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan jatkuu – ja yllä väijyy kolmannen maailmansodan uhka –, elää moni eurooppalaisaikuinen hajataittoista todellisuutta: maailmassa mikään ei ole enää niin kuin ennen, mutta samaan aikaan omassa pienessä maailmassa juuri mikään ei ole vielä toisin.

Tilanne tuottaa kommunikaatio-ongelmia. Kuinka viestiä itselle ja etenkin muille, että aidosti välittää? Mitä pitää sanoa, ja mitä ei pidä missään tapauksessa sanoa? Tarvitaan pieni sota-ajan etikettiopas.

Ensinnäkin jokainen keskustelu oman perheen ulkopuolella kannattaa aloittaa lyhyellä viittauksella Ukrainan tilanteeseen. Avauksen ei tarvitse olla pitkä. Lyhyt toteamus riittää: ”Aivan kamala tilanne. En tiedä mitä sanoa.” Ja siihen vastaus: ”Niin on järkyttävää. Sanat eivät riitä.”

Sinänsä tyhjänpäiväiset toteamukset viestivät, että vaikka seuraavaksi siirryttäisiinkin keskustelemaan kesälomasuunnitelmista tai kahvin hinnasta, asioilla on selkeä tärkeysjärjestys.

Yhtä tärkeää on pohjustaa omista pikkuasioista valittamista viittauksella sotaan tai geopolitiikkaan. Tyyliin näin: ”Tiedän, että tämä ei ole mitään ukrainalaisten tilanteeseen verrattuna, mutta osaavia remonttimiehiä tuntuu olevan nyt ihan mahdotonta saada.” Ja näin: ”Maailmassa on tietysti paljon isompiakin murheita, mutta olen totaalisen kypsynyt sekä pomooni että töihini.”

Suhteuttamissisäänheitosta on saatukin runsaasti harjoitusta jo pandemian aikana.

Oma lajinsa ovat henkilöt, jotka kieltäytyvät keskustelemasta sodasta ja seuraamasta sotauutisointia. Sota kuulemma ahdistaa, masentaa ja pilaa hyvän tunnelman.

Nyrkkisääntönä voisi sanoa, että niin kauan kuin ukrainalaiset jaksavat taistella, muiden eurooppalaisten tulee jaksaa pysyä edes tilanteen tasalla. Se on vähintä mitä terveeltä ja täysissä voimissaan olevalta aikuiselta voi edellyttää. Tilanne on tietysti toinen, jos kärsii mielenterveysongelmista.

Viime vuosina on puhuttu paljon etuoikeuksista. Jokaisen pitäisi olla tietoinen omistaan, jotta ei talloisi edes epähuomiossa muita. Alkuvuosi on opettanut, että ei ole suurempaa etuoikeutta kuin elää rauhan aikaa. Kukaan ei ole kuitenkaan niin etuoikeutettu, että voisi täysin sulkea silmänsä ja korvansa Ukrainalta.

Sodan aikana kansallinen yhtenäisyys on tavallistakin suuremmassa arvossa. Tämä koskee myös lähialueen maita, kuten Suomea.

Kansallisesta yhtenäisyydestä pitää erottaa kansallisen yhtenäisyyden vaatimus, josta uhkaa tulla vastakkaisten näkemysten lyömäasemainen torpedoija Suomessakin. Kuinka paljon saa olla eri mieltä, kun ajat ovat huonot? Ja kuka määrää sen, mikä on vaarallista erimielisyyttä?

Demokratian ja oikeusvaltion olemukseen kuuluu, että ihmiset ovat hyvin eri mieltä hyvin monista eri asioista. Se, että naapurin mielipide ärsyttää, on olennainen osa omaakin vapautta.

Tarve auttaa on kauneinta inhimillisyyttä. Yksi lahjoittaa Ukrainaan rahaa, toinen tekee vapaaehtoistyötä, kolmas majoittaa kotiinsa pakolaisia kissoineen ja koirineen. Mutta kertoako omista hyvistä töistä julkisesti? Siinä auttajat jakaantuvat kahteen leiriin.

Vanha koulukunta ei halua tehdä numeroa itsestään. He eivät hiisku edes läheisilleen, että panevat Ukrainaan paketin tai kaksi tonnia. Uudella koulukunnalla ei ole samanlaisia estoja: hyväntekeväisyystoimet ovat osa live-aikaista elämänshow’ta sosiaalisessa mediassa.

Kumpi on oikeassa? Kumpikin. Ei ole väärää tapaa auttaa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai