Läimäys Hollywoodin naamalle

Elokuvakerman reaktio Will Smithin käytökseen on silkkaa tekopyhyyttä. Hehän itse tekevät liukuhihnalta elokuvia, joissa toivottu reaktio väkivaltaan on nauru.

3.4. 2:00 | Päivitetty 3.4. 10:44

Viikon puheenaihe on ollut Oscar-gaala, mutta ei palkittujen elokuvien takia tai edes niiden, joita ei palkittu, vaikka olisi pitänyt. Moni on nähnyt gaalasta kolme kohtaa, ja kaikki muu on jo vaipunut unohduksiin.

Ensimmäinen kohta oli se, jossa juontaja-koomikko Chris Rock heitti mauttoman, aggressiivisen vitsin, joka todellakin loukkasi sekä ehdokas Will Smithiä että varsinkin tämän vaimoa Jada Pinkett Smithiä. Toisessa kohdassa Smith nousi lavalle ja läimäytti Rockia ilmeisesti ihan kunnolla.

Kolmas kohta oli hetkeä myöhemmin, kun Smith kävi pokkaamassa Oscarin parhaasta miespääosasta ja piti sekavan ja itkuisen puheen, jonka lopuksi hän pyysi anteeksi kaikilta muilta paitsi Chris Rockilta.

Will Smithin lyönti nostatti paheksuntaa Hollywoodissa mutta toki muuallakin.

Katsoin kohdat jälkeenpäin, ja onhan kyseessä hämmentävä tapahtumaketju. Muun muassa siksi, että gaalayleisöstä kuuluu koko ajan naurua.

Nauru on elokuvaväen epäjohdonmukainen reaktio, kun se todistaa aitoa väkivaltaa. Toisaalta ymmärtäähän sen: kohtaus oli kuin suoraan huonosta Hollywood-komediasta, jolle nauretaan väkisin.

Smithin käytös oli typerää. Se oli väkivaltaa, toksista maskuliinisuutta. Silti en voi mitään sille, että unelmakaupungin gaalan jälkeen langettama äänekäs tuomio Smithille tuntuu tekopyhältä paikkailulta.

Unelmakaupungin langettama äänekäs tuomio Smithille tuntuu tekopyhältä paikkailulta.

Smith toimi juuri niin kuin Hollywood-elokuvissa miehillä on tapana kommunikoida. Smith itsekin on näytellyt lukuisissa elokuvissa, joissa läimitään mennen tullen.

On olemassa jopa lajityyppi, jota kutsutaan toimintakomediaksi. Nimitys on tietysti paradoksaalinen. Toiminta on yhtä kuin väkivaltaa, kuolemaa, räjähdyksiä ja rutistuvia autoja. Niiden välissä nauretaan.

Rajat todellisuuden ja Hollywood-narratiivien välillä hämmentävät nyt muutenkin kuin Oscar-gaalassa. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja pelko valtasi mielet, kuulin joidenkin taivastelevan, että tämähän on kuin elokuvaa.

Jotenkin ymmärrän senkin. Olen tv-kriitikkona katsonut viime aikoina Hollywood-elokuvia 1990-luvulta lähtien eli Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ja ihan uusimpiinkin tuotantoihin saakka. Olen työni takia saanut todistaa jatkuvaa sodankäyntiä, jossa paha tulee yhä idästä ja pelastaja lännestä ikään kuin kylmä sota ei olisi koskaan päättynytkään. Erityisesti juuri 90-luvun toimintaelokuvissa rujo väkivaltaisuus nousi pöyristyttäviin mittoihin, mikä on sinänsä mielenkiintoista.

Tuen osoittaminen Ukrainalle haiskahti sekin Oscar-gaalassa tekopyhältä. Miten Hollywoodin kaikkein heppoisin ja laskelmoiduin tarjonta lopulta eroaa Venäjän median propagandasta, jota nyt joukolla kauhistelemme? Yhtä ja samaa fiktiivistä kuvavirtaa, joka kuitenkin pahimmillaan porautuu suoraan alitajuntaan.

Hollywood on tehokas luomaan vastakkainasetteluita.

Hollywood on tehokas luomaan vastakkainasetteluita. Hollywoodin kaikki suuret tarinat ovat perustuneet toiseuttamiseen. Sen elokuvat opettavat jo lapsille, että kiusaaminen kuuluu sosiaaliseen elämään, että on hyvät ja pahat, ja pahat ovat aina niitä toisia. Että on ihan okei, jos isä käy läpsäisemässä pahasti käyttäytyneen kaverin isää. Tai ainakin oli vielä menneinä vuosina.

Tätä mielikuvaa toiseuttamisesta on yritetty Hollywoodissa epätoivoisesti korjailla suunnilleen metoo-kampanjasta lähtien. Siksi kuurosta perheestä eli ”toisenlaisista ihmisistä” kertova Coda – Kahden maailman välissä voitti nyt parhaan elokuvan Oscarin.

Myös Will Smithin ja Chris Rockin välinen kohtaus voidaan toiseuttaa, koska molemmat ovat mustia näyttelijöitä. Mustan miehen stereotypiaan on aina kuulunut väkivaltaisuus ja brutaali käytös.

Will Smith voitti Oscarinsa, koska hänen roolinsa King Richardissa ei toista sitä stereotypiaa. Ja sitten Smith meni ja mokasi.

Fiktio on fiktiota, ja väkivalta on aihe muiden joukossa, yksi tärkeimmistä sekä Hollywoodissa että sen ulkopuolella.

Elokuvahistorian parhaat sotaelokuvat ovat pasifistisia, sodanvastaisia. Yksi uusimmista on Christopher Nolanin vaikuttava Dunkirk vuodelta 2017.

Elokuva-ala on katsonut peiliin jo pitkään, ja esimerkiksi Bond-elokuvista on tullut suorastaan fiksuja. Toisaalta nyt palkittu scifielokuva Dyyni lähtee olettamuksesta, että vielä kymmenentuhannen vuoden päästä vallassa ovat valkoiset isänmaalliset miehet sotavarusteissaan.

Väkivallan kontekstiin kuuluu myös Jane Campionin parhaasta ohjauksesta – ansaitusti – palkittu The Power of The Dog. Westernissä puretaan kolmen erilaisen miehen ja yhden naisen suhdetta toksisuuteen. Benedict Cumberbatchin olisi muuten kuulunut voittaa se pääosa-Oscar.

Tunnustan, että melkein pidin Will Smithin palkintopuheesta.

Tunnustan, että toisin kuin useimmat, melkein pidin Will Smithin palkintopuheesta. Ainakin hän oli aito, kun etukäteen kirjoitetut sanat menivät solmuun. Ehkä hän jopa katuu.

Myös näyttelijälegenda Anthony Hopkins tuntui ymmärtäneen Smithiä, kun hän kävi lavalla ojentamassa Oscarin Jessica Chastainille parhaasta naispääosasta.

Aina yhtä vakaa ja sarkastinen Hopkins odotti, että sali hiljeni ja totesi: ”Mikä ilta. Will Smith sanoi jo kaiken. Rauhaa ja rakkautta kaikille.”

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai