Venäjän piirittämästä Mariupolista paennut Jaroslav Semenenko asuu nyt Lohjalla Kisakallion urheiluopistossa. Lohjalla hän pääsi vihdoin myös veteen, omaan elementtiinsä.

Kun vesikin loppui

Vielä viikko sitten Jaroslav Semenenko uskoi, että kuolisi joko janoon tai Venäjän pommeihin. Nyt hän haluaa kertoa, mitä Mariupolissa näki.


10.4. 2:00 | Päivitetty 10.4. 11:58

Huippu-uimari Jaroslav Semenenko on pelastunut kuolemalta kolmesti. Ensimmäisellä kerralla hän menetti kuitenkin kätensä, toisella ja kolmannella kotinsa.

Ukrainalainen uimaritähti ja paralympiamitalisti istuu nyt lohjalaisen urheiluopiston nurkkapöydässä ja näyttää ulospäin hyvävointiselta, mutta ilme on vakava.

Vain viikko sitten hän oli Ukrainassa. Semenenko piileskeli puolisonsa Anastasijan kanssa kotitalonsa kellarissa Mariupolissa, jota Venäjän sotilaat ovat piirittäneet helmikuun lopusta alkaen.

Kellarissa lämpöä oli kahdeksan astetta. Sähköt oli katkaistu koko kaupungista. Maaliskuussa ruoka ja juoma alkoivat olla vähissä. Kun vesi loppui, Semenenkot tyhjensivät patterit ja joivat lämmitysveden.

Sitten sekin loppui.

Olipa kerran yhdeksänvuotias poika, joka haaveili jalkapalloilijan urasta. Hänen seitsenhenkinen perheensä asui Krasnohorivkan pikkukaupungissa Itä-Ukrainassa lähellä Donetskia.

Poika, Jaroslav, treenasi jalkapalloa tosissaan. Hän liikkui katulasten porukassa, jossa tupakka paloi jo alakouluiässä. Myös Jaroslav poltti aikansa mutta totesi sitten, että tupakointi hidastaa kentällä juoksemista. Polttaminen jäi, juoksuvauhti kasvoi.

Jaroslavin kodin lähelle rakennettiin suurta puhelinkeskusta. Alueen lapset juoksentelivat pitkin rakennustyömaata. Kerran he tekivät löydön: jännittävän näköisen varaston ovi oli jäänyt lukitsematta. Varastossa sijaitsi suuri muuntaja.

”Jos kosket vain muovisiin osiin, sinulle ei käy mitään”, sanoi Jaroslavin kaveri hänelle.

Ovi oli yhä auki, kun lapset seuraavana päivänä palasivat työmaalle. Ja seuraavana. He leikkivät varastossa viikon.

Työmaalle meneminen oli tietysti kiellettyä. Jaroslav, omien sanojensa mukaan perheen kiltein lapsi, joutui kotiarestiin. Mutta kun isoveli yhtenä iltana lähti ulos eikä sulkenut ovea mennessään, Jaroslav kipitti hänen peräänsä. Pojat suuntasivat tuttuun leikkipaikkaan.

Jaroslav Semenenko muistaa tunteen siitä, että joku tönäisi häntä, vaikka ei hänen takanaan ketään ollut. Joka tapauksessa hän horjahti. Käsi osui muuntajaan.

Sähköisku oli valtava, jännitteeltään 6 000 volttia. Se veti Jaroslavin toisenkin käden muuntajan pintaan.

Isku synnytti suuren valokaaren ja tulipalon.

Veli koetti kääntää muuntajan virran pois päältä mutta epäonnistui. Hän juoksi lähikauppaan pyytämään apua. Siellä ei uskottu lapsen kertomusta sähköpalosta.

Kaupan pihaan ajoi auto, jolla oli lastinaan virvoitusjuomia. Kuljettaja näki, mitä muuntajakopissa tapahtui, ja ryntäsi repimään Jaroslavia ulos mutta saikin itse sähköiskun.

Lopulta, liian monen minuutin päästä, virrat katkaistiin koko kaupunginosasta. Se tapahtui läheisestä tehtaasta käsin. Siellä Jaroslavin hätääntynyttä veljeä oli kuunneltu.

Jaroslav oli tajuissaan koko sähköiskun ajan. Hän sanoo muistavansa tarkasti, miltä tuntui, kun vaahtosammuttimet käännettiin häntä kohti ja liekit vaimenivat. Hän yritti nousta ylös ja lähteä kävelemään, mutta joku tarttui häntä kainaloista, ja hänet nostettiin paareille. Ambulanssissa hän menetti tajuntansa.

Jaroslav vietti sairaalan vuodeosastolla vuorokauden, kävi välillä valveilla ja nukahti taas. Hänet olisi pitänyt leikata, mutta paikallissairaalan osaaminen ei riittänyt. Edessä oli siirto Donetskiin, palovammojen hoitoon erikoistuneeseen yksikköön.

Sieltä Jaroslav heräsi leikkauksen jälkeen ja huomasi, ettei hänellä ollut enää käsiä.

”Itkin hyvin kauan”, hän sanoo.

Ja itkee nytkin.

Uimari Jaroslav Semenenko uskoo, että Ukraina ei jää Venäjän ainoaksi hyökkäyskohteeksi. Hän tahtoo varoittaa Suomea: ”Jos haluatte rauhaa, teidän pitää valmistautua sotaan.”

Jaroslav Semenenkon vieressä istuu hänen vaimonsa Anastasija. Toisella puolella on Slava Ukraini -yhdistyksen varapuheenjohtaja Pasi Sipilä, joka tulkkaa haastattelun, ja Ukrainan kansallisen paralympiakomitean lehdistöattasea Natalija Haratš.

Semenenkot ovat Kisakallion urheiluopistolla Slava Ukrainin ansiosta. Viime päivinä on tässäkin lehdessä kerrottu, miten yhdistys on Suomen olympiakomitean ja opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa järjestänyt lähes 40 ukrainalaisen tulon Suomeen.

Sipilä on varoittanut etukäteen Semenenkon tilanteesta. Urheilijan kokemukset ovat raskaita ja niistä kertominen mahdollisesti vaikeaa.

Silti Semenenko haluaa puhua. Myös sodasta, vaikka siihen liittyvistä traumaattisista tapahtumista on vain hetki aikaa.

Semenenko on todistanut sodan kahdesti. Vuonna 2014 hän asui vaimonsa kanssa Donetskissa, kun Venäjän tukemat separatistijoukot aloittivat hyökkäyksen Itä-Ukrainassa. Jaroslav ja Anastasija heräsivät tulituksen ääniin, pakkasivat tavaransa ja lähtivät.

Pariskunta eli aikansa urheilijan matkalaukkuelämää, kunnes asettui Mariupoliin viime syksynä. Valinta osoittautui vaaralliseksi. Mariupol on ollut yksi Ukrainan sodan verisimmistä kaupungeista. Asukkaita on kuollut paitsi luoteihin ja pommeihin myös nestehukkaan ja aliravitsemukseen.

Jaroslav Semenenko kuivaa kyyneliään.

Semenenkot kyyhöttivät kellarissa 21 päivää. Koska sähköä ei ollut, yhteydet ulkomaailmaan olivat poikki eikä ruokaa voinut laittaa.

”Pahinta ei ollut kylmyys vaan ymmärrys siitä, että meidät tapetaan tavalla tai toisella”, Jaroslav Semenenko sanoo.

Nälkään ja janoon menehtyminen vaikutti todennäköiseltä. Piileskelyn loppuvaiheessa Semenenkoilla oli enää kuivaa riisiä. Ilman vettä ja keittomahdollisuutta siitä ei ollut iloa.

Kerran oli pakko mennä ulos laittamaan ruokaa. Silloin 50 metrin päähän lensi ohjus, joka tappoi sata ihmistä, Semenenko kertoo.

He päättivät yrittää paeta. Onnekasta oli, että heidän autonsa tankki oli täynnä bensaa. Rikkoutuneen renkaan he saivat vaihdettua naapurin avustuksella. He ottivat kyytiin toisen pariskunnan ja näiden vauvan ja lähtivät ajamaan.

Anastasija Semenenko ajoi koko matkan Mariupolista Suomeen. Jaroslav putsaa lumia pariskunnan auton katolta.

Jaroslav Semenenko järkeili, että pysähtymistä olisi vältettävä viimeiseen asti. Liikkuvaan kohteeseen olisi vaikeampi osua kuin paikallaan olevaan. Hän kertoo autokolonnasta, jonka mukana he kulkivat jonkin matkaa. Se jäi hetkeksi odottamaan tielle.

”Kaikki tapettiin”, Semenenko sanoo.

Matkalla auton ikkunoista näkyi ruumiita, tulipaloja, raunioita.

”Venäjä ei tunne minkäänlaista armoa. Kaikki elävä tapetaan.”

Donetskilaisessa sairaalassa vuonna 1996 Jaroslav Semenkon äidille annettiin kaksi vaihtoehtoa. Joko poika kuolee tai sitten hänen kätensä on amputoitava.

Sähköiskussa kätensä menettänyt Jaroslav Semenenko opetteli nuorena elämään itsenäisesti. Hän asui yksin, laittoi ruuat ja hoiti kodin. Nykyään häntä auttaa arjessa vaimo Anastasija Semenenko.

”Äiti valitsi elämän”, Semenenko sanoo.

Lääkärin mukaan oli ylipäätään ihme, että lapsen sydän oli kestänyt pitkän sähköiskun.

Leikkauksia tehtiin kahden viikon aikana viisi. Sairaalasta päästyään Semenenko opetteli uudelleen kävelemään. Vuodelevossa lihakset olivat surkastuneet.

Vaikka liikkuminen alkoi muutaman kuukauden kuluttua sujua, henkinen toipuminen oli hitaampaa. Kädetöntä lasta kiusattiin koulussa.

Eikä kotonakaan ollut helppoa. Semenenko kuvailee äitiään lempeäksi, empaattiseksi ja älykkääksi, mutta isäänsä hän ei haluaisi muistella. Isä juopotteli, käyttäytyi väkivaltaisesti ja joutui jatkuvasti ongelmiin, lopulta vankilaan.

Äiti jäi yksin viiden lapsen kanssa. Tilanne paheni entisestään, kun äiti joutui moottoripyöräonnettomuuteen ja loukkasi jalkansa.

Kun Semenenko oli 14-vuotias, äiti kuoli. 16-vuotias isoveli Serhi huolehti Semenenkosta parhaansa mukaan. Aluksi veljekset majailivat asuntolassa, mutta pian veljen tyttöystävän Julijan perhe otti pojat luokseen.

”Siitä alkoi onnellisempi, tavallisempi elämänvaihe”, Semenenko kertoo. Hän arvioi, että sähköiskun jälkeen meni 6–8 vuotta, ennen kuin hän koki taas olevansa oma itsensä.

Julija sekä hänen ja Serhin lapsi ovat nyt Lohjalla turvassa. Serhi, palvelusikäinen mies, jäi Ukrainaan.

2000-luvun alussa Jaroslav Semenenko näki televisiossa paraurheilua. Se herätti kysymyksen. Vaikka hänestä ei tullut jalkapalloilijaa, kai hän jotakin voisi harrastaa. Mutta miten?

Pitkien etsintöjen jälkeen Semenenko löysi taksikuskin, joka vei hänet paikallisen parakoripallovalmentajan pakeille. Valmentaja kysyi, mitä Semenenko pystyisi tekemään. Voisiko tämä juosta?

Semenenko aloitti yleisurheiluharjoittelun 18-vuotiaana. Avulias koripallovalmentaja kuskasi häntä harjoituksiin ja takaisin. Vuonna 2007 puheeksi tuli uinti. Haluaisiko Semenenko kokeilla? Hän halusi.

Semenenko oli ehtinyt harjoitella reilut puoli vuotta, kun hänet valittiin Ukrainan joukkueeseen Pekingin vuoden 2008 paralympialaisiin. Uinnissa kilpailu oli kovaa, mutta Semenenko nousi lajissaan viidennelle sijalle. Se oli huima suoritus tuoreelta uimarilta.

Vesi on ollut lapsesta asti Semenenkolle mieluinen elementti. Kun hän tajusi, että voisi kenties elättää perheensä uimalla, motivaatio kasvoi kohisten.

Semenenko on ilmeisen ylpeä siitä, että on pystynyt tienaamaan elannon urheilemalla. Hän kertoo, että ennen ammattilaisuutta sijaisperhe tuki häntä minkä pystyi. Se tarkoitti, että Semenenkon treenipäivinä perhe säästi ruuasta, jotta maksut saatiin hoidettua.

Mitalikaappi alkoi saada täytettä. Hopeaa ja pronssia MM-kisoista, kultaa, hopeaa ja pronssia EM-kisoista. Pronssia Rio de Janeiron paralympialaisista. Viime vuonna Semenenko nappasi EM-kisoista tuplasti kultaa ja yhden hopean.

Kiinan joukkueen Weiyi Yuan ja Ukrainan Jaroslav Semenenko uivat Tokion paralympialaisissa elokuussa 2021.

Moneen kuukauteen treenejä ei tietenkään ole ollut. Mutta tänään Semenenko pääsee pitkästä aikaa veteen, lohjalaiseen virkistysuimala Neidonkeitaaseen. Me lähdemme mukaan.

Urheiluopiston parkkipaikalla seisoo kiiltävä sininen auto. Sillä Anastasija Semenenko ajoi Ukrainasta Suomeen. Autoon on jäänyt pieniä jälkiä vaarallisesta matkasta. Lommo katossa, naarmuja pölykapseleissa.

Nyt hyppäämme valokuvaajan autoon. Jaroslav menee etupenkille. Anastasija kiinnittää hänen turvavyönsä ja istuu takapenkille.

Juttelemme Google-kääntäjän välityksellä. Anastasija kertoo, että Suomessa kaikki on sujunut hyvin. Semenenkot ovat ihastelleet täkäläistä luontoa ja nähneet lohjalaisella pellolla peuroja. Etukäteen he eivät tienneet Suomesta paljoakaan.

”Tiesimme, että tämä on Joulupukin kotimaa”, Anastasija kirjoittaa.

Neidonkeitaassa Jaroslav Semenenko hyppää radalle neljä. Hänen uintinsa on sulavaa ja nopeaa. Näyttää ihmeellisesti siltä, ettei käsiä tarvita uinnissa yhtään mihinkään.

Maaliintulossa Semenenkon aika merkitään siitä hetkestä, kun hänen päänsä koskettaa päätyä.

Anastasija seisoo altaan reunalla ja näyttää tyytyväiseltä. Jaroslav on ollut hermostunut, ja uiminen helpottaa hänen oloaan, luen käännössovelluksesta.

Kun lähdemme uimahallista, Anastasija pukee puolisolleen takin ja vetää vetoketjun kiinni.

Anastasija Semenenko seurasi puolisonsa treenejä altaan reunalta.

Opiston kahviossa Jaroslav Semenenko kertoo, että pariskunta on tottunut tekemään kaiken yhdessä. He tapasivat toisensa donetskilaisella bussipysäkillä vuonna 2008.

Jaroslav oli lähdössä treeneistä kotiin. Sää oli hyytävä ja sateinen. Hän näki pysäkillä tytön, joka piteli sateenvarjoa, ja kysyi, saisiko tulla sateelta turvaan varjon alle.

Semenenkot täydentävät tarinaa vuorotellen ja nauravat.

”Se oli rakkautta ensisilmäyksellä”, sanoo Jaroslav.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai