Liittokansleri ScholZ

Historiansa vuoksi Saksalla on velvollisuus auttaa Ukrainaa, kirjoittaa Jari Tervo kolumnissaan.

1.5. 12:48

Brittiläinen sotahistorioitsija Antony Beevor poimi 2000-luvun alussa julkaistuun kirjaansa Berliini 1945 erään venäläisen yliluutnantin näkemyksen armeijastaan:

”Puna-armeija on moraaliltaan maailman edistynein armeija. Meidän sotilaamme hyökkäävät vain aseistetun vihollisen kimppuun. Olimmepa missä tahansa, me annamme paikalliselle väestölle aina esimerkin inhimillisyydestä, ja kaikki väkivalta ja ryöstely on meille vierasta.”

Berliinin valloitettuaan puna-armeija aloitti joukkoraiskauksen toukokuussa 1945. Berliinin kahden pääsairaalan arvion mukaan sadastatuhannesta sataan­kolmeen­kymmeneen­tuhanteen naista raiskattiin.

Berliiniä ennen puna-armeija oli raivonnut Itä-Preussissa, Pommerissa ja Sleesiassa. Kaksi miljoonaa saksalaisnaista raiskattiin puna-armeijan vyöryessä länteen. Tämän päälle tuli muu miehitysväkivalta.

Puna-armeijan hirmutekoja edelsivät natsi-Saksan rikokset Neuvostoliitossa. Natsi-Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon kesällä 1941. Saksan turvallisuuspoliisin tuhoamisryhmät, Einsatzgruppen, tekivät julmaa jälkeä itärintamalla. Ne teloittivat muitten muassa juutalaisia, kommunisteja, älymystöä ja neuvostoviranomaisia.

Miehitetystä Ukrainasta tehtiin Saksan valtakunnankomissariaatti. Saksaan vietiin pakkotyöhön kolmatta miljoonaa ukrainalaista. Heitä näännytettiin työllä ja kohdeltiin muutenkin epäinhimillisesti.

Puna-armeijan edettyä Saksan alueelle venäläiset rivisotilaat tyrmistyivät. He näkivät tavallisten saksalaisten korkean elintason: siistit talot, sisävessat, päällystetyt tiet. Miksi nämä hyökkäsivät köyhään Venäjään?

Berliiniläiset tytöt, naiset ja mummot – jotka eivät todellakaan olleet riehuneet itärintamalla – joutuivat sekä naisen- että kostonhimoisten sotilaitten häpäisemiksi.

Siviilien raiskaaminen, pahoinpitely ja murhaaminen kuuluvat ”moraaliltaan maailman edistyneimmän armeijan” tavanomaisiin sodankäyntitapoihin. Niin myös nyt Ukrainassa.

Liittokansleri Willy Brandt polvistui Varsovan geton uhrien muistomerkillä joulukuussa 1970. Se oli vaikuttava, tunteikas ele ja kansainvälinen sensaatio. Brandt pyysi kansansa edustajana anteeksi Saksan hirmutöitä.

Brandtin politiikka oli nimeltään Ostpolitik. Brandtin linja – vastakkainasettelun sijaan yhteistyö – oli omassa ajassaan viisasta.

Nyt Saksan johto on myöntänyt Putin-politiikkansa kaasuputkineen kauheaksi virheeksi. Tämä kaikki on taustaa, kun maailma odottaa liittokansleri Olaf Scholzilta ripeitä toimia vetelän kitsastelun sijaan. Vai aikooko Saksa tällä kertaa katsoa vierestä kansanmurhaa? Levitellä käsiään?

Scholz muutti linjaa, kun hän ilmoitti Saksan satsaavan puolustusvoimiinsa sata miljardia euroa lisää ja jäädyttävän kaasuputkihankkeen. Sen tehtyään sosiaalidemokraatti Scholz jänisti. Hän selitti, ettei tahdo sytyttää ydinsotaa. Hän ei halunnut lähettää raskasta aseistusta Ukrainaan. Tällä viikolla Saksa pyörsi päätöksensä. Scholz on myös valittanut, että venäläisestä öljystä ja kaasusta nopeasti luopuminen tulee liian kalliiksi. Nyt näyttää siltä, että Scholzin on tässäkin asiassa nöyrryttävä.

Liittokansleri on saanut lepsuudestaan ankarat haukut. Sosiaalisessa mediassa hänen sukunimensä on väännetty putinistiseen asuun: ScholZ. Venäjän brutaalin hyökkäyssodan tunnus on Z.

Olen nähnyt Scholzin kassittomuudesta meemin, johon on sommiteltu liittokanslerin kuva ja teksti: ”Hitler had only one ball, I don’t have any.”

Osa saksalaista älymystöä on vedonnut julkisella kirjeellä Scholziin. Englantilainen laatulehti The Economist on luonnehtinut hänen politiikkaansa ”pidättyväiseksi”. Media ja intellektuellit puhuvat eri kieltä kuin some, mutta tarkoitus on sama.

On surullista ja kammottavaa, kun vallanpitäjä rakastaa omaa bruttokansantuotettaan sen sijaan, että estäisi kansanmurhan. Historiansa ja asemansa vuoksi Saksan velvollisuus on auttaa Ukrainaa nyt. Kohta se on myöhäistä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Sunnuntai